Bergön pyyntimiehet

Suomensi Aatto S.

Helsingissä, Werner Söderström, 1889.

JOHDATUS.

Saaristolaisemme täällä ylhäällä Itämeren pohjoisissa haaroissa on voimakasta ja siveellistä väkeä. Monta mieluista muistoa on minulla tallella seurustelustani näiden karaistuneiden, uljasten rantalaisten kanssa sekä Suomenlahden kauniissa saaristossa että Pohjanlahden karummilla rannoilla ja myöskin monessa paikassa Keski-Ruotsin saarisilla rantamilla. Parikymmentä vuotta sitte oleskelin minä monta vuotta Vaasan läänin pohjoisosassa ja väestö, jonka siellä opin tuntemaan, on muistossani kunnioitettavimpana, kuin olen tavannut missään maaseuduilla. Vaikka luonteen pääpiirteet suomea puhuvalla väestöllä syvällä sisämaassa ovat samat kuin ruotsia puhuvalla väestöllä rannikolla, niin jokainen, kuin oppii tuntemaan nämä seudut, kohta huomaa, että ruotsalaiset pitäjät ovat kehto, jossa se luonne on kehittynyt, joka erottaa Vaasan rannikon pohjalaiset kaikkein muiden Suomen seutujen väestöstä.

Luullakseni yleensä pidetään liian suurena n.s. herrasväen sivistyttävää vaikutusta kansaan. Ihan varmaan se vaikutus on näissä seuduissa ollut hyvin vähäinen. Pikemmin tekee mieli olettamaan kansan täällä vaikuttaneen suuresti niihin muutamiin herrasmiehiin, tuomareihin, nimismiehiin y.m., kuin näillä seuduilla on. Jos esim. kruununvouti koettaisi ylpeästi, halveksivasti tai juonikkaasti käyttää valtaansa, niin hän piankin huomaisi hyvin epämukavaksi olonsa tämän kansan parissa, jonka keskuudessa jokainen antaa ja vaatii kunnioitusta. Vanhemmat kohtelevat lapsiansa hellästi ja kunnioittavasti, joka aikaisin juurruttaa luonteesen itsetuntoa ja vakavuutta.

Ehkä olen puolueellinen vertailuissani, kun itsekseni uskon, että kehitys, jonka Ruotsin ja Suomen kansat uskollisessa veljesliitossa ovat taistelemalla saavuttaneet, on tehnyt heidät muista helposti huomattavaksi eri sivistysalueeksi, jonka pääpiirteiden selvimpänä tuntomerkkinä on talonpoikaisvapaus ja siitä kasvanut itsetunto sekä tasa-arvoisuus lain edessä ja yhteiskunnassa. Vaasan läänin pohjalaiset ovat niin hoitaneet sitä esi-isäin perintöä, että missään ei ole suurempaa siveellistä voimaa eikä karaistuneempaa kelvollisuutta kuin heillä.

Tällaiset olivat tunteeni edeltä päin, kuin päätin käydä tutustumassa kuuluisiin hylkeen pyytäjöihin Vaasan ulkosaaristossa.

Käynti Vaasassa.

Syksy v. 1883 oli pitkä ja kaunis täällä ylhäällä pohjolassa, vaikka kyllä usein satoi. Minä olin viettänyt alkupuolen marraskuuta järvi- ja metsärikkaassa Ruoveden pitäjässä. Yhden ystävän ja pitkäaikaisen metsästyskumppanin kanssa olin pitkillä vainuretkillä nauttinut metsämiehen raitista elämää sen seudun saloilla. Etäällä keskellä saloa annoimme toisillemme veljellisesti kättä jäähyväsiksi ja läksimme astumaan kumpikin omalle tahollensa, hän jatkamaan avarain kruununmetsäinsä tarkastusta, minä kiiruhtamaan Vaasan junaan Filppulan asemalle, jonne oli matkaa kaksi peninkulmaa. Minä saavuin Vaasaan myöhään iltasella.

Seuraavan päivän käytin katselemiseen tätä Suomen kauneinta pikkukaupunkia. Minua huvitti suuresti kauppatorilla kuunnella lähipitäjien monia murteita. Minä koetin löytää joitakuita saaristolaisia, mutta kaikki, joilta kysyin, olivat mantereelta. Moneen vuoteen en ollut tavannut muiden seutujen kuin Hämeen maalaisia. Eri luonteet näkyivät sen tähden sitä selvemmin. Ajatteleva hämäläinen on hiljainen ja hiljapuheinen, eli ei ehkä sattumalta ole markkinoilla joutunut humalaan. Mutta ollen tottumaton väkijuomiin, kuten hän on, eksyy hän silloin päinvastaiseen liiallisuuteen; hän huutaa ja pauhaa kuin hullu niin kauan, kuin helposti saatu humala kestää, mutta muuttuu sitte heti entiselleen oikeaan luontoonsa. Hän palaa yksinkertaiseen elämäänsä kotiin, jossa puutteet ovat hänen tuttuina vierainansa, ja tyytyväisesti muokkaa hän kuin orja rakasta, isiltä perittyä maata niin kauan, kuin aurinko on ylhäällä, kesällä usein 20 tuntia päivässä, mutta korvaa mielellään unen tappiotansa pimeänä keskitalven aikana, jolloin aurinkokin nousee myöhään ja laskee aikaisin. Ihmiset Vaasan torilla sitä vastoin puhuivat kovalla äänellä, iloinen vapaus loisti kaikkein kasvoista ja joka taholta kuului heleätä naurua.

Iltasella tapasin muutamia paikkakunnan metsämiehiä erään entisen ystävän luona, Vaasan metsästysseuran monivuotisen sihteerin ja julkisuudessa hyvin tunnetun K--rin. Kaikki olivat senlaatuista väkeä, joiden seurassa minä viihdyn hyvin. Hyvinä kansan ystävinä ja innostuneina uljaihin retkeilyihin saloilla ja vesillä tunsivat he tarkoilleen koko seudun. Oltiin yksimieliset, että Bergön pyyntimiehet olisivat paraita aineksia minun kuvaillakseni urheata miehuutta koettelevaa hylkeen pyyntiä Pohjanlahden ajojäiden seassa, mutta myöhäinen vuoden aika saattoi ehkä estää matkustusta tähän mainittuun saareen, joka on kaukana meressä. Sen tähden katsottiin viisaimmaksi minun lähteä veneellä Munisaloon, sieltä jalkaisin Sulvaan ja sitte edelleen hevosella Maalahden pitäjän kautta Korsnääsiin. Minulle annettiin monta osoitetta ja paljo terveisiä tutuille hylkeen pyytäjille.

Seuraavana päivänä, 16 päivänä marraskuuta menin aamupuolella laiturille, jossa saaristolaisten oli tapana käydä. Siellä tapasin venekunnan, joka juuri varustautui lähtemään Munisaloon. He olivat halukkaat ottamaan minut veneesensä, mutta juuri kuin yritimme lähtemään, tuli joukko nuoria, iloisia saarelaisia laiturille, jossa heidän suuri veneensä oli kiinni sidottuna. Minä kysyin, mihin he aikoivat lähteä ja sain vastaukseksi: "Maalahdelle, tiedän mä." Kaikilla oli pusseja, paketteja, pulloja ja lekkereitä, arvattavasti virvokkeita tuleviksi joulun pyhiksi. Sill'aikaa kuin niitä soviteltiin veneesen, puhelin minä näiden iloisten ihmisten kanssa ja sain selville, että minun oli edullisempi matkustaa heidän kanssansa suoraan Maalahdelle. Niin tapahtuikin, minun sanottuani jäähyväset ystävällisille munisalolaisille, jotka selittivät, että: "Teillä olisi ollut kyllin hyvä meidän kanssamme, mutta ei teille tule yhtään huonompi olo näiden toistenkaan kanssa."

MATKA MAALAHDELLE.

Kello 2 päästimme irti nuoran ja nostimme purjeet, Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ilma tuntui kevyeltä ja lämpöä oli muutamia asteita. Heikossa myötälaitaisessa laskettelimme hiljaista vauhtia, hauskasti keskustellen, kunnes viimein tuuli kuoli kokonaan ja airot työnnettiin veteen. Venekunnassa oli kaksi nuorta miestä ja neljä naista, kaikki hyvin puetut tummavärisiin, kotikutoisiin vaatteihin. Naisilla oli tummanruskeat tai harmaanpilkulliset puolivillaiset leningit ja paksut topatut mekot sinisestä tai mustasta sarasta sekä lämpöiset tummat huivit päässä. Miehillä oli lämpimät siniset sarkavaatteet ja kirjava villahuivi lujasti kaulaan kierrettynä sekä mustat lammasnahkalakit. Ensi hetkestä asti miellytti minua suuresti olo näiden suoravaisten, kohteliasten, iloisten ja samalla vakavain ihmisten seurassa. Minä kerroin heti kaupungista lähtiessä matkani tarkoituksen ja mihin aioin, ja esittely oli pian tehty, niin että minä tunsin matkakumppanini nimeltä, jopa heidän ulkonaiset olosuhteensakin. Ville, veneen perässä, nuori naimaton isäntä äitinsä tilalla, oli venekunnan vakavana päällikkönä. Mikki, iloinen nuorukainen, souti vasemmalla airolla, jossa Fia Holm huovaten autteli. Fia oli kaunis, nuori vaimo, katseessa miellyttävää surumielisyyttä; hänen miehensä oli purjehtinut Hernösandiin myömään maalaistavaroita ja vaimo pelkäsi hänen ei pääsevän kotiin ennen kevättä. Toisella airolla souti Karolina, suurikasvuinen, kolmekymmen-vuotinen nainen, muoto terve ja jäntevä; samalla puolella huopaamassa istui Bergs-Hann. Äänettömin kaikista oli vanhin vaimo, emäntä varakkaasta talosta Maalahdelta. Häntä kohtelivat toiset erityisen huomaavasti, mutta puhuttelivat kuitenkin paikkakunnan tavan mukaan esinimeltä Brit-Stin. Kysymykseeni, oliko hän leski, vastasi hän: "Kyllä minun mieheni elää, Jumalan kiitos, ja on terveenä." Karolina kertoi Brit-Stinan miehen nuorempana asuneen Korsnääsissä, mutta sitte naineen "Brit-Stinan ja talon"; nyt he olivat rikkaat ja heillä oli täyskasvuisia poikia, eikä "vanhan isännän ollut pakko työskennellä enempää kuin jaksaa". Vähän äreästi vastasi Brit-Stin: "Kyllä minun mieheni käy vielä työssä ja pystyy siihen kuin pojatkin."

Nuoremmat naiset lauloivat vuorotellen kauniilla, kirkkailla äänillä. Laulut soveltuivat kaikki soudun tahtiin ja olivat yksinkertaisia, alkuperäisiä sävelmiä kuten kansanlaulut. Sanat olivat usein katkonaisia ja sisällys hajallinen. Eri toisintoina esiytyvä ajatus oli nuoren tytön uskollinen rakkaus ja kaipaus ystävätä, joka ei ollut palannut pitkältä merimatkalta. Erittäin kiintyivät huomiooni Bergs-Hannin puhtaat, sydämmelliset sävelet ja vahva, soinukas altto-ääni, joka teki hänen puheensakin lumoavaksi. Hän oli kaunis tyyppi Pohjanmaan ruotsia puhuvista naisista, jos ollenkaan voi olla puhetta mistään yhteisestä tyypistä siellä, jossa yksityispiirteet ovat jok'ainoassa henkilössä niin selvät.

Minä koetan piirtää hänen muotokuvaansa. Hän oli pitkä, hoikka, viisikolmatta-vuotinen, liikkeet vapaat ja sulavat. Paksu, tumman kellertävä tukka oli kiharainen kaikkialla tukan rajassa; syvä jakaus kaatoi sen kahtaanne korkealta päälaelta, joka kaareutui matalan ja leveän otsan päällä. Paksu, kotitekoinen villahuivi oli soutaessa pudonnut päästä alas niskaan ja jätti näkyviin paksun palmikon juuren; alempana vyötäisten kohdalla näkyi sen latva ruumiin mukaisen mekon päällä. Kirkkaan siniset silmät, pitkäin mustien ripsein ympäröiminä, ja suorat tiheät kulmakarvat tekivät hänet lujaluontoisen, melkeinpä ankaran näköiseksi, milloin kasvot olivat levossa, mutta sitä suurempi oli hänen kauniin hymynsä vaikutus, johon usein liittyi soinnukas nauru. Harvoin minä olen kuullut kenenkään nauravan niin täysiäänisesti; silloin häneltä paljastuivat leveähköt, vahvat hammasrivit, ja sievät kuopat painuivat poskiin ja leukaan. Hänen ihonsa oli omituisen, tasainen, terve ja yhtäläinen yli koko kasvojen ja kaulan, mikäli sitä näkyi. Hän varmaankaan ei osannut punastua eikä kalveta, ja kuitenkin tuntui ehdottomasti katsojan mielessä, että veri virtaili runsaana ja lämpöisenä hänen suonissaan. Hän näytti nauttivan suurta kunnioitusta kaikilta ja hänen nainut veljensä Kalastaja Kalle oli koko seudun taitavin veneen tekijä. Hann oli heidän kanssansa yhtenä venekuntana verkoilla kalastaessa, ja he asuivat uudessa, veljen rakentamassa talossa Åminneborgin tilasta lohkaistulla maalla, Maalahden joen suussa. Matkakumppanini neuvoivat minua jäämään yöksi Åminneborgiin, ja Ville lupasi saattaa minut seuraavana päivänä tällä samalla veneellä Bergöhön, jossa paraimmat pyyntimiehet ovat.

Vähän ennen auringon laskua alkoi tuuli hiukan kasvaa, airot vedettiin veneesen, molemmat priipurjeet nostettiin ja kohta lipui vene hyvää vauhtia. "Hyvästi tekee työtä syystuuli", sanoi Ville ja lähetti Mikin kokkaan katsomaan salakiviä erittäin vaikealla Maalahden rannalla. Minä otin esiin hyvin täytetyn ja tällaisille matkoille erittäin soveliaan eväslaatikkoni, joka on sovitettu täyteen nelikulmaisia lasiastioita, niin että tarvitsee ainoastaan avata kannen ja ruoka on sievästi asetettuna edessä. Kaikki, paitsi Mikki, jonka täytyi pysyä kiviä tähystelemässä, kokoutuivat nyt veneen perään. Ville otti esiin pullon viinaa ja se kiersi kädestä käteen; naisetkin maistoivat pisaran pullon suusta ihan kursailematta. Bergs-Hannin jälkeen tuli vuoro minulle. Karolina kuitenkin sanoi ikään kuin puolustellen: "Oppii tuota käyttämään viinaa, kun täytyy hoidella verkkoja kovassa säässä." Ville selitti, että Karoliina oli leski, mutta tuli toimeen hyvin miehettäkin, hän komensi väkeä siinä kuin toinenkin ja silakoita hän otti merestä määrättömästi. Jälisteeksi tarjosin minä suklaa-konvehtia ja Fia Holmista se oli "kelvottoman hyvää". Sitte alkoi taas vuorotellen laulua ja leikillistä puhetta; varsinkin Mikki, iloinen veitikka, oli erittäin kekseliäs. Muun muassa kertoi hän, että Åminneborgin isäntä Isak Eriksson "oli varakas mies, mutta ei hän ole osannut laittaa yhtään poikaa, kaksi tyttöä vain yht'aikaa, ja ne niin yhdennäköiset, että sulhaset eivät voi erottaa, kumpi on kumpaisenkin".