Jäiset temppelit: Runoja

KORVEN YÖ.

Kalskaa kylmä korven yössä, taivaan suuret tähdet palaa, kiiluu kiteet kuuravyössä, kuudan jäisen kuullon valaa hankiin, joita vyöttää halla öinen, surmaa-säteilevä... pakkassini yllä, alla metsä hyyssä-helisevä.

Raiskaa kylmä, kimaltaen revontulten säilät viiltää pintaa pakkastaivaan laen, oudot ilman ääret kiiltää, kiertää kajo korven rantaa, kylmän terässoitto raikuu, sävel toinen toistaan kantaa, äänet oudot yössä kaikuu.

Raiskaa kylmä, holvit jäiset kohoo korven kolkkoon yöhön, missä kuuraseppel-päiset talven henget käyvät työhön, paukkuu paljat, kimaltavaa takoo talvi temppeliä, seinät nostaa, ukset avaa, torneja luo välkkyviä.

Jäinen templi, metsäin pyhä, tähdet päällä kurkihirren, jonka kimmellystä yhä kertoo kaiku korven virren, templi, jossa juhlii öiset sydänkorven oudot aaveet, avaruudet tähtivöiset, hullun aivon hurjat haaveet.

TÄHTI-SILMÄ.

Olet hangelle heitetty, yltyy yö, pien' Tähti-silmä... pakkanen kiihtyy ja taivas tulta lyö, säkenöiden saartaa korvet talven kylmä. Säilänsä iskee salon petäjään, herää metsä mykkä jäiseen helinään, hopeana välkkyy taivaan tähtivyö... Täytetty on kuoleman tyly, kylmä työ, pakkanen kiihtyy, yltyy, uhkaa yö, pien' Tähti-silmä, vilun, viiman lapsi.

Pien' Tähti-silmä, korpien halki ja kautta kolkon maan on kulkenut kuoleman musta, raskas siipi. Sen havinassa hangille piilopaikoistaan yön petolauma hallava hiipi, se aavemaisin askelin kiertää kinoksia, yön helmaan syttyy soihtuja veren-puuntavia, kuin sadoin sähkölampuin loistaa lakeus, käy likellä ja kaukana outo kimallus, yön pakkaspalo kiihtyy, soi aavoilla ulvonta, kuin kuoleman rauta kiiltää kuun sirppi taivaalla.

Pien' Tähti-silmä, ei siihen satu surman säihkyvä, säälitön rauta, jota kuolema lapsenaan vartioi, ei nietos talvien sen ole hauta, mi sydämensä syksyyn hankia loi. Se käsissä kipenöivän kylmän ei turru, min veressä tulipalo-pakkaset soi, se vilun ei ventona vieraana murru, mi hallan hyisiä rintoja joi. Kenen silmät kuurassa, kiteinä kiiluu, kenen henki korpien kammoa on, hän hankien tähtenä yössä hiiluu ja sammuu koitteessa korven auringon.

SUUTELO.

Kesän kukoistivat valkoliljat, kaihon, kaipuun haavemieli kukat.

Saapui syksy, vilu kuolinvaippaan kietoi luonnon, mutta liljat seisoi yhä vielä lumivalkeissansa.

Palas yöhyt, liljain rakastettu, joka kesän kaiken poissa viipyi, liljain valotulvaan nääntyessä. "Suuta anna", kuiski kukat sille.

Hyiset huulet valkoteriin painui, syttyi tähdet syksytaivahalle, helkkyi hallan hopeaiset helmet, helkkyi helmet, kulisivat kullat, kalskahteli kylmän teräskannel, -- värjyi yö ja värjyi valkoliljat.

Mutta sarastaissa maa ol' valkee, hanget hopeisina kimmelsivät, hankivuotehella murtuneena jäässä kimaltava kuollut kukka.

ÄÄNETTÖMYYS.

Ma tarun tiedän nuorukaisesta, mi lemmen lumopuiston löysi kerran.

Se puisto ihmisilt' on salattu, se äänetönnä lepää varjossansa, ei lehvä liiku, kare hienoinkaan sen peilisiä lähteitä ei särje, vain joskus linnut laulaa oksillaan, soi hetken hento, heläjöivä virsi, soi... sammuu hiljaa puiden pimentohon.

Käy taru, ihmisääni puiston sen lepäävää rauhaa milloinkaan jos särkee, se puisto katoo niinkuin katoo kaste, mi aamun arkaa punerrusta säikkyy.

Se nuorukainen istui vaieten yön äänettömät hetket, istui illat, mut kerran, päivän hukkuessa purppuraan, kun saapui yö ja syttyi taivaan tähdet, hän helmaan armahansa vaipui, virkkoi: "Sua lemmin."

Sammui tähdet, ylti yö. Hän yksin seisoi elon erämaassa, tuul' ulvoi, uhkas autiuden ääret ja sade rankka häntä piiskasi.

HANKIHAUDHSSA.

Alla hanki hohtava, jäinen, yllä taivas kimmeltäväinen.

Hankihaudassa murtunut miesi. Sydänyön ylhäiset tähdet vain tiesi,

miksi hän hylkäsi haaveensa parhaan. Kulki korpien yössä harhaan.