Uhriliekki: Runoja

Koristettuna et kevätkoivujen kerkin sa luokseni tullut, kun uhkui maa elinnesteitä, neitsehet mielin herkin kun sulhojen helmaan kiiruhtaa. Et saapunut kun ikivalkeus väilyi yli metsien, maiden ja vetten vyön, kesän kirkkaus outo kun siunaten säilyi yli päivän ja illan ja ylhäisen yön.

Et saapunut silloin. Sa saavuit kun halla yli maan oli henkinyt hyyrrettään. Tulit yön ikitähtien ylhäisten alla lumihelmien välkkeessä, helkkeessä jään. Kiharoillasi hyinen morsiushuntu, ohimoillasi kirkkaus kummallinen. Punahuulilla pakkasen polttava tuntu, säde silmissä taivaiden siintävien.

Tulit luo. Olemuksesi ääretön rauha kuin unho mun mieleeni laskeutui. Miten hiljeni maailma! Lempeä, lauha yö äänettömyyttänsä oudoksui. Soit kättä, kuin iäinen anteeksi-anto se sieluuni saakka kosketti. Iankaikkisuuteen vain silmänkanto. Ikivalkeat maat mulle aukeni.

Ylistetty, ah syysyön morsiameni, vilun kukkia unteni haudoille toit. Jääseppeleen painoit sa kulmilleni, yli menneen unhoitusta sa loit. Ylistetty, ah muistelit sydämesi ylkää, tulit luokseni tuikkeessa tähtösien. En koskaan, ah koskaan ma sinua hylkää, surun, syysyön morsian valkoinen.

HYVÄ JUMALATAR.

Kiitetty ollos, kun maallisen miehen matalaan majaan saavuit sa kerran. Astuit alle karstaisen hirren, istuit äärehen pöydän vajaan. Uskoen eloni öisehen tiehen puolehen pakkasen, keskelle kirren lämpöä loit, oi enkeli Herran.

Astuit sa ääriltä öisen taivaan. Ihmisen vaivaan lohtua loit, levon soit, joka tarpeen miehelle oli, min haavoja arpeen saanut ei aika, ankarin taika. Uhkasi yöt, ei säästäneet hallat, välkkyivät vain vilun-tähtien vallat.

Luokseni saavuit. Pois suli kirsi, helkähti ilmoihin valkea virsi. Pimeys, pakkanen pirtistä lähti, syttyi taivaalle lempeä tähti. Pois kädet valkeat vaivani pyyhki, rintani oudosta onnesta nyyhki. Aurinkosilmäsi sieluuni paistoi, huultesi hurmaa huuleni maistoi. Pirttini päivän paahteessa kylpein taivaalle nousi kuin temppeli ylpein, siirtyivät seinät, ja suureni silta. Lankesi lauluinen, laupias ilta.

Hiljeni maailma, ilmojen pielet helkähtivät kuin kanteleen kielet. Kaikuivat vain sinitaivahan kellot, häipyivät kauaksi korvet ja pellot. Yön yli siintivät silmäsi vainen. Kiitetty, kiitetty, ah jumalainen valtiatar, pyhä, valkea nainen! Kullassa välkkyen, hiuskiharainen, ohjasit polkumme varjosta valoon, tiesit tien iki-aamujen paloon.

TÄHTIÄ KOHTI.

Välkkeessä valkeiden taivaiden luokseni tulit, hyisiä kenttiä kuin kevyt henkäys kulit.

Säihkyivät yön ikitähdet sun suortuvillasi, helkkyivät kultaiset kanteleet kulkiessasi.

Läikähti ilmassa kuin pyhä, laulava laine. Vaimeni vaistot, ja herkkeni hengeksi aine.

Saavuit kuin valkea viesti mun unteni mailta, siunaus äänetön kentiltä autuailta.

Laupias lahja, kun lankeaa elämän ilta! ah sana, saapuva kunnailta kirkastuvilta.

Ääretön rauha, mi vaihdu ei milloinkaan vaivaan. Ylläni vain näen tyynen ja ylhäisen taivaan.

Tähtiä kohti käy äänetön, tuikkiva tiemme. Lapsia yön iki-auringon lempeän liemme.

Ah pimenee, tulet maiset jo toisihin vaihtuu. Pois avaruuksihin polkumme hohtava haihtuu.

MENNYT.

Oli suuri ja syvä sun antaumukses. Niin hellä ja hyvä sun tunnustukses. Ei haastanut suusi, sulo-silmät vain eli, valo taivainen, uusi niist' tuikahteli.

Valo taivaan, mi loistaa maan kylmimmän yllä, vilun, pakkasen poistaa vain syleilyllä. Niin rajaton, rikas olemukses ol' sulo. Sinun ollut ei vikas eron katkeran tulo.

Syy myöskään ei minun. Kova kohtalon valta vei luotani sinun. Yön taivahalta katos viimeinen tähti, ja tyhjyys aukes. Mihin armaani lähti, laps uupunut raukes?

Menit pois. Palajatko sa ystäväs luokse? Ei sallimus katko ikikahletta, juokse ei takaisin hiekka, mi käsistä valuu. Kohos kuoleman miekka, on mahdoton paluu!

Elon tappava nuoli löi rintahasi. Kaikk' kauneus kuoli sun kuollessasi. Paras jäi anomatta, min elämä antaa. Sana jäi sanomatta, taa Tuonen mi kantaa.

KIRKASTUS.

Ah, kirkkaus ääretön näin ei kaartunut ylläni koskaan ennen, syystaivaiden kimmeltäväin valo loppumaton alas auringon mennen. Ei varjoa yhtäkään näy, ikivalkeus väikkyvi päällä pääni. Kaikk' äänettömäksi niin käy kuin vaiennut ois elon viimeinen ääni.

Pois luotani muinainen on häipynyt ystäväin ylväs piiri. Oi onnea yksinäisen! Jo vaipunut on sydänpäiväni viiri. Ah, iltaan jo kääntyvi tie, levon sai sydän ahdistettu ja ankee. Ilot murheet jo kestetyt lie, säde siunaava polkuni päähän lankee.

On taistelu tauonnut jo, en mitään ma pyydä, en mitään anna. Oi laskeva aurinko, minut kanssasi kaukaisuuksihin kanna. Elo väistyvi luotani pois, on kaatunut kukka ja katkennut juuri. On niinkuin ilmoissa sois ikivalkeuden sävel ylhäinen, suuri.

Elämältä ma paljon sain, enin lahjoitti kuitenkin laupias ilta. Päämaalia turhaan hain, elo yksinäisyyteen vain oli silta. Tien päähän jo päästy on, en takaisin kääntyä tahdo, en saata. Laill' laskevan auringon elon autuutta siunaan ja ihmisten maata.