Ajan aalloilta

Päivän poika. Kuollut äiti. Syntysanat. Henrik Ibsen. Vanki. Tiedon tultua Zachris Topeliuksen kuolemasta. Hymni Z. Topeliuksen haudalla. Karl A. Tavaststjerna. Nuorten laulu. Matti Myöhänen Gladstonen haudalla. Suomen valta. Olkohon taiteemme niinkuin tammi. Me kasvamme. Kotikansalleni. Kansa kalliolla. Myö kalliista henkesi. Uuden vuoden iltana v. 1898. Helsinki sumussa. Äl' horju suora Suomen mies. Suomen laululinnut. Herran kansa. Kun saapuu Herra Zehaoth. Molok. Mietelmiä.

Päivän poika.

Oi, kuulkatte, kuinka se sykkäilee tämä maa ja sen musta multa! Oi, kuulkatte ääntä, mi kuiskailee joka pellolta perkahilta! Se ääni on suuri ja kaunis ja pyhä, se ääni on kansamme kalleus yhä, se kutsuvi työhön ja taistelohon ja kauvan jo kutsunut on.

Se on kansamme voima, mi kaikki voi, kun suru oli leipänä Suomen, se on kansamme henki, mi kaikki loi, kun luotihin Suomen huomen; se liikkuvi laineilla tuhanten vetten, se kaikuvi kielistä kanteletten, se lehdossa helkkää, se laaksossa soi, sitä laps emon maidossa joi.

Se hetkeksi kohota pinnalta maan voi kylmiä ilmoja pakoon, mut siellä se voimia kokoo vaan ja siellä se kasvaa ja sakoo, ja kun sen on aika, se Ukkona soipi ja sateena, tuulena tulla se voipi ja lakaista laaksot ja virrat ja maan. Koska, koska sen nähdä mä saan?

Koska saan minä nähdä Suomeni tään yheks, suureksi yhdistäyvän? Koska uskonsa voimalla nuorten mä nään ajan aaltoja astuen käyvän? Koska nään minä nousevan kansani rinnan, lapset yhdessä leikkivän töllin ja linnan, koska nään minä saapuvan sankarin sen, josta unta mä uinailen?

Kun tyhmyys ja raakuus raukaisi maan, niin häntä, häntä mä uotin, ja unelmat muut jos ne murtui vaan, niin häneen, häneen mä luotin, olen uottanut häntä mä päivää ja yötä ja paljon niin ollut jo hällä ois työtä, mut häntä mä uskon ja uinailen ja lakkaa laulamast' en.

Mut viikot ne vierii ja vuodet ne käy, yhä kaikki on ennallansa. Yhä ei minun unteni urhoa näy ja mieroa kerjää kansa. Missä viivyt sä mies? Vai oisko se unta, vai oisko se mennehen talvista lunta, kun uskon ma Suomeni suuruuteen ja sen kuntohon, kantelehen?

Ei, ei! Mulla on joku rinnassani, siell' on eräs ääni, mi puhuu se uni ett'ei ole unta ain, vaan kerran se huutaa ja huhuu, minä tunnen sen suonissa, lihassa ja luissa, minä kuulen sen tuulessa, ilmassa, puissa, näen silmissä nuorten sen liekehtivän: Hän on saapuva, sankari hän!

Hänen nimens' on päivä ja kansan koi ja hän Suomemme suureksi nostaa; hän maammonsa mahlat palkita voi ja taattonsa kohlut kostaa. Hän saapuva on kuni Väinämö uusi ja sen laulun on kuuleva koivu ja kuusi ja Vellamon neiet ja metsä ja maa, yli aaltojen, aikojen taa.

Mitä meistä! Me kaikki soitamme vain kannelta katajaista. Se taide, joka ei hymyile, se ei ole taivahaista. Hän soittonsa koivusta soreasta vuolee, hän riemuten elää ja riemuten kuolee, häntä kantavi kämmenin kansa ja maa, hän kukkia antaa ja saa.

Tämä aika on aikoja etsinnän ja aikoja valmistuksen, mut suurena silloin kuin saapuvi hän lyö aika sen lupauksen, jonk' antoi meille jo taivahan Herra, kun tänne hän kansamme johdatti kerran läpi myrskyjen, tundrojen, tuulien, tuhatjärvien rannoillen.

Oi, kuulkatte, kuinka se sykkäilee tämä maa ja sen musta multa! Oi, kuulkatte ääntä, mi kuiskailee joka pellolta perkatulta! Oi, nähkää sen kukkivat kummut ja saaret ja nähkää sen aalloissa taivahan kaaret ja vierivät virrat ja vehreä maa -- oi, nähkätte syntymämaa!

Se kansa, mi tänne ohjattiin, se ei ole hukkahan luotu; se kansa luotu on suurempiin, kelle kerran on maa tämä suotu; se luotihin kansaksi kantelon, laulun, ja kansaksi kauneuden, taltan ja taulun, ja kansaksi nousevan taitehen sen, jonka kuulemme kuiskehen.

Vuossata on jällehen vierähtänyt ja meriltä uusilta tuulee. Käy ajassa uusia aatteita nyt, ja kellä on korvat, se kuulee, se kuulevi puissa mahlojen juoksun, se tuntevi ilmassa ihanan tuoksun, mi kevättä kertoo ja ennustaa -- oi, kuuntele syntymämaa!

Oi, kuuntele korvin avoimin ja aattele täysin aattein, oi, pukeu paitoihin puhtaihin ja valmistu juhlavaattein! Sun koittava, kansa, on sunnuntaisi -- ja koittaa kyllä se kohta jo saisi, olet tarpeheks kyynelin kylpenyt. Hymyhuulinen olkosi nyt!

Luo silmäsi laajalti ympäri maan, katso kauvaksi läntehen, itään! Katso, maa on vaiti ja odottaa, aika seisoo ja lippua pitää: Ken tohtivi temmata vuossadan vaatteen? ken tohtivi nostaa nousevan aatteen ja korkeella kantaa ja lennättää? Nous Suomeni! pystyhyn pää!

Nouse Suomeni suurena, rynnistäin, nouse vaaroilta, vaarojen alta, nouse rannoilta järvien siintäväin, sinä sinisten toivojen valta, luo päältäsi pienten riitojen riehu ja kasva ja kansojen lippuna liehu ja näytä, mit' täällä pienikin voi, kun suurta se unelmoi!

Näe unta kansojen keväästä ja auringosta, mi koittaa, näe unta uusista hyveistä ja rakkaudesta, mi voittaa, näe unta, ett' tieto on voima ja pyhä, mut voimankin yllä on hyvyys yhä ja valo on valta, mi velvoittaa -- näe unia suuria maa!

Eri lahjoja meille Luojamme soi, kuka enemmän sai, kuka vähän, mut kaikki tok' olla hyviä voi ja yhtyä lempimähän. Ja muita jos enemp' on yhdelle suotu, se yksi muiden on iloksi luotu ja avuksi veljien heikompain. Ole hyvä, oi kansani ain!

Ole hyvä, älä vastahan ärjäise, kun orpo pirttihis astuu! Ole hyvä! Ja hymyllä lohduta se, kenen silmät kyynelin kastuu! Ei leivästä yksin vaimene suru, vaan antaos rikkaasta riemustas muru, vie joukkohon lastesi leikkiväin! Oman riemus sa lisäät näin.

Se ilo mi kasvavi murheesta, se yksin on oikea täällä ja ethän kansani kallis sa ole kulkenut kukkien päällä, mut niin jos sa kestät onnesi uuden, kuin kestit sa murheen ja onnettomuuden, niin olet sä kansa, mi kaikki voi. Älä horju, Suomeni oi!

Mut viikot ne vierii ja vuodet ne käy, yhä kaikki on ennallansa. Yhä ei minun unteni urhoa näy, ja mieroa kerjää kansa. Mut vaikka me vuotamme tuhannen vuotta, niin vuottanehet me emme ole suotta, kuin oikein, oikein me vuotamme vaan, -- hän vaikka ei saapuiskaan.

Mut ei! Meillä on joku rinnassa ain, siell' on eräs ääni, mi puhuu se uni ett' ei ole unta vain, vaan kerran se huutaa ja huhuu; sen tunnemme suonissa, lihassa ja luissa, se kuuluvi tuulessa, ilmassa, puissa ja nuorten se silmissä salamoi: On saapuva Suomeni koi.

Kuollut äiti.

Äiti on kuollut, lapset leipeä anelee, sammui töllistä lämmin liesi, hongat raskaasti humisee.

Tyhjä on tölli, lapset katsovat lattiaan: Tänne jäädäkö, vaiko mennä kauvas korpehen kuolemaan?

Ulvovi hukka, tähdet kirkkaasti kimmeltää. EIlös katsele kaunis tähti ihmis-erämaan elämää!

Elämä on synkkä, saati lapselle torpparin; rikas vannoo ja rikas pettää, viepi viimeisen rovonkin.

Tuima on tuuli, hovinherra vei viljat, puut. Äiti kylmähän kuoli äsken, jätti jälkeensä tyhjät suut.

Loppui jo leikki, lapset toistansa katselee, lapset päivässä enemp' oppii kuin ennen vuotehen kymmeneen.

Syntysanat.

[Lausuttu ensi kerran Suomen Kaunokirjailijaliiton perustavassa kokouksessa 10 p. lokak. 1897.]

Me tiedämme, miksi me yhdyttiin, kädet liittohon vankkaan luotiin, me tiedämme, miksi me riemuittiin, miks huuto se raikkaasti raikui niin, kun juhlamme maljoa juotiin.

Me tiedämme, mikä se yhtehen nyt tuonut on vanhat ja nuoret, mitä kertovat keijuset toiveiden, me tiedämme voimamme, tunnemme sen ja seisomme niinkuin vuoret.

Mut sydän jos kellä se sylkähtäis punan nostaen poskipäille ja kyynel jos silmähän vierähtäis ja vieras sen näkis ja kysähtäis, me vakaasti vastaamme näille:

Me tahdoimme koota tarmomme, kevätvoimamme yhtehen kerran, ja ennen taistoa tahdoimme me laskea, kuinka on laaja se ja miehiä minkä on verran.

Me tahdoimme kuulla kaikuvan oman kielemme korkealla, Suomen toukohon, toivohon luotettavan, Suomen voimasta viljoa vuotettavan, johon pysty ei harmaja halla.

Me olemme lapsia oman maan ja kansamme kallihin juurta, se meitä on heijannut helmassaan, sen luotamme päivähän valkenevaan, me uskomme Suomea suurta.

Me uskomme Suomemme suuruuteen yli maiden ja merten muiden, sen tieteeseen, sen taiteeseen, sen lauluhun, kuntohon, kantelehen ja humuun sen honkapuiden.