Oraita

Luoja siemenen sirotti, Kevättouon toimitteli Syvälle sydämeheni. Tuli suudelma sätehen, Valo aamun armahaisen, Kuului kutsu kukkasien, Lehdon lintujen liverrys. Nuoruuden ihana aika, Kevät herttainen heräsi, Siemen pääsi silmikolle, Nousi ilmoille orahat.

Kainona oras kohosi, Arastellen, angervoinen, Vähyyttänsä värjyellen, Pienoisuuttansa peläten.

Oliko varaista varsin, Ani aikaista yletä? Ehtikö kehitä kyllin Siemen pieni piilosalla? Tokko luonto hetken tiesi, Arvasi ajan sopivan?

Mitä tuosta on tuleva, Mitä kerran kehkiävä?

Voipi vinheä vihuri, Tuima tuuli tuiverrella, Nuoren ruohon ruhjoella, Kaikki sotkea sorahan. Voi vilu vihannan viedä, Hallan henki hyydytellä, Elpyvän elon tuhota. Vaan voipa kevähän kylvö Kaunihistikin kehitä, Oras nousta notkutella, Saada suotuista sadetta, Vahvistua, vehmastua, Valeta valossa päivän, Kypsyä elon-ajaksi.

Ylähäll' on kaiken kasvu, Luojalta orahan onni.

Anna, armias Jumala, Oljelle orahan nousta, Tulla täydelle tähälle, Heiluville helpehille! Anna nousta Sun nimessäs, Kunniaksesi kohota, Kansalleni kauneheksi, Iloksi ihanan maani!

Helsingissä Elok. 1895.

I.

Isänmaa ja luonto.

Työhön!

Kas, tässä on sun maasi: Nuo välkkyväiset veet, Nuo saaret, salmet, lehdot Ja vuorten harjanteet. Oi, kuinka on se kaunis -- Mut köyhä, pienoinen; Ja siksi, Suomen lapsi, Sä käyös toimehen!

Ei joutilaana joudu Sun kansas seisomaan. Vain ahkeralla työllä Se saapi tarpeitaan. Se kuokkinensa raataa, Se kuivaa soiset maat, Ja heelminä sen työstä On pellot viljakkaat.

Myös hengen vainioilla On työtä uutteraa; Se työ on suuri, kallis, Se mielet innostaa. Jo lempi kansallamme Saa koulut nousemaan, Ja kerran meidän kieli Soi kautta Suomenmaan

Oi kuule, kaunis maasi Myös sulle kuiskailee, Sen järven laine laulaa, Sen hongat humisee: "Sun kaikki toimes, työsi, Ne saakoon synnyinmaa, Niin lempes, Suomen lapsi, Sen rikkahaksi saa!"

1892.

Kun päivä paistaa.

Päivyt, paistaos hellien Pohjan kylmälle hangellen! Kukat vielä on uinumassa, Aalto jäisessä vankilassa; Vaan sun lämpöinen sätehes Mulle kertovi terveises: Kohta poissa on nietos, jää, Kohta koittavi kevätsää.

Päivyt, paistaos hellien, Paista Suomeni korpehen! Miss' on puute ja murhe musta, Sinne saattaos lohdutusta! Kerro lämpimin sätehin: Päättyy huolien talvikin. Toivo, Luojahan luota vaan, Kevät koittavi aikanaan!

1893.

Virran rannalla.

Virta se vierii, vierii, Aalto se rientää, rientää, Koskaan ei tule uudestaan. Toinen toistansa seuraa, Jälkeä ei jää yhtään, Kauvas, kauvas ne kulkevat vaan.

Vuodet ne vierii, vierii, Aika se rientää, rientää, Koskaan ei tule uudestaan. Mutta se jälkiä jättää: Hetkisen työkin on siemen -- Taivahan siemen kun oisi se vaan!

15/8 1895.

Luonnon huokaus.

Rom. 8: 19-23.

-- Miks, päivyt, kasvosi kätket, Miks piilout pilvien taa? "Ah, aina en katsoa jaksa, Miten syntinen, kurja on maa."

Miks, pilveni, noin olet tumma, Miks vuodatat kyyneliä? "Mun murhe on mustaksi tehnyt: Maan syntejä itken mä."

Miks, välkkyvä aaltonen armas, Suruvirsiä veisaat noin? "Kun on turmeltu Luojan luonto, Miten riemua laulaa voin?"

Ja tuulen henkäys hiljaa Yli lehtojen huoahtaa: "Oi milloin, milloin, milloin Uus luodaan taivas ja maa?"

Kesän kaunis, kukkiva luonto, Käsitän sinun kaihosi nyt! Sama huokaus, onhan se myöskin Alun rintani täyttänyt:

Oi, milloin poistuvi synti, Lumipuhtaaks syömmeni saa? Oi, milloin luonnon on juhla, Ja riemua veisaa maa?

24/6 1894.

Luonnon ääniä.

Luonnossa lukuisat äänet, Kielet kuiskivi tuhannet, Kunhan on taitoa tajuta, Tarkka korva kuulostella.

Vaan eipä valitut luonnon, Nuo sen ystävät ylimmät, Joille se sadut saneli, Kaikki sointi soittimensa, Konsana samalla lailla Luonnon ääniä älyä, Kuule honkien humua, Lahden vetten lauleloita. Kullakin on kantelonsa Povehen omahan pantu, Sydänjuurihin syvetty. Siellä se hiljan haastelevi Kertokaikuja kajaten, Viritellen vastasoinnut Lauluille lavean luonnon, Suuren soittelon sanoille.

Paljon mullekin puhuvi, Monet virret vierittävi Luonto, ystävä ylevä. Joka laine loiskuttavi, Kuiskivi jokainen kuusi, Kukat kertovat kedolla, Puissa lintuset puhuvat Kotimaani kauneutta, Suloa ihanan Suomen, Jonka on aarre ainokainen Poikiensa ponnistukset, Työ tytärten tarmokasten, Lempi lastensa omien.

Silloin ma yletä soisin Isänmaalleni iloksi, Hyödyksi kotoisen kansan. Soisin korsia ko'ota, Käsin kaksin kanniskella Kevättoivon toimintahan, Suomeni sivistystyöhön.

Taasen toisia tarinoi Tähtivyö värehtiväinen, Hohtoinen hopeapilvi, Päivä maillehen menevä: Kertovat isänkodista Kaukaisesta, kaunihista, Tuolla pilvien takana. Silloin siirtyy sieluhuni Päilyvä pisara pieni Sädevirtojen valosta, Kirkkauden kartanosta. Sinne tahtoisin samota, Sinne tieni tähtäellä, Siellä ainian asua.

Pysy puhtoinen pisara, Säily, säily sielussani, Kuni helmi heinikossa, Kaste kukkasen kuvussa! Pois, pois tuhoisat tuulet, Vaiti, valtavat vihurit! Oi, kun saisin suojatuksi Helmeni häviämästä!