Joulupukin jutelmia: Vuosikymmenen varrelta valittuja

Risu-Ville, kirj. Klarry Rajander, Joulupukki 1901. Teini, kirj. Santeri Ivalo, 1901. Mirska, kirj. Alpo Noponen, 1902. Pikku Lauri tahtoi oppia lentämään, kirj. Anja Tuulonen, 1902. Annan onnellisin päivä, kirj. Hanna Frosterus-Segerstråhle, 1902. Hupsu Elijas, kirj. Vilkku Joukahainen, 1902. Laurin joulu-unelma, kirj. Aapo Pärnänen. 1902. Martin koulumatka, kirj. E.F., 1903. Mitä västäräkki kertoi kyntäjälle, kirj. Juho L., 1903. Laiskan-Matin velka, kirj. Vihtori Peltonen, 1903. Yhteinen vaara, kirj. K.V. II. 1904. Ihmisille hyvä tahto, kirj. J.A.B., 1904. Tahrainen käsi, kirj. K., 1905. Syntymäpäivälahja, 1905. Kertun ja Erkin joululahjat, kirj. Vilho Velho, 1906. Korven Kallen jouluaatto, kirj. L. --alli--, 1906. Naapurit, kirj. A.O., 1907. Onni, kirj. Maria, 1907. Kesäinen tarina, kirj. A. Lehvä, 1908. Joulu Syrjälässä, kirj. Ilo Vaara, 1910.

Risu-Ville.

(Joulukertomus.)

Onpa se poika viipymään! Jos itse olisin mennyt, niin olisi kuusi aikoja sitten ollut täällä. --

-- Mutta eihän tuollaisen poikanulkin kuin "Risu-Ville" nyt ole helppo saada kuusta metsästä. Lunta on kyynärän korkeudelta.

-- Ei ole helppo, sanot sinä. Ehkäpä ei; kerjäten maailmaa mitata on kai mukavampi ja hauskempi. -- Ei -- työhön joka itikka -- niin kylläpä on toista.

Oikeudenmukaisella harmilla nämät sanat sanottuansa, rouva kierähti kamariin temmasten oven jälkeensä kiinni aika jysähdyksellä.

Siellä sisällä lapset järjestelivät makeisia ja koreuksia kuusta varten, jota suurimmalla malttamattomuudella odotettiin.

Kello 4 iltapäivällä "Risu-Ville" aika vauhdilla samosi perämies Anderssonin talolta metsää kohti. Hän oli hyvällä tuulella. Eikä ihmekään! Olihan hänellä ollut oikea onnenpäivä. Havut ja huiskut oli hän heti kaupunkiin saavuttuaan saanut myydyksi. Sitä paitsi olivat jotkut hänen alituisista ostajistaan antaneet hänelle yhtä ja toista äidille ja pikkusiskoille jouluksi kotiin vietäväksi. Viimeksi vielä tämä kuusi. Hän aprikoi paljonko rouva siitä antaisi, 15 tahi 20, ehkäpä 25:kin penniä. Isävainaja oli viime jouluna saanut 75:kin penniä kappaleelta. Mutta ne olivatkin kai isoja ne isän kuuset.

Mutta ei. Täytyi kerta koettaa hatun päälakea. Siellä päällyksen ja rikkinäisen vuorin välissä, huolellisesti paperipalaseen kiedottuna olivat hänen tänä päivänä ansaitut rahansa. Niitä oli 85 penniä. Ne olivat äidin. Kuusesta saadut rahat ovat hänen. Niillä hän ostaa äidille jotakin mieleistä, oikein joululahjan.

Hän tunsi itsensä ylen onnelliseksi. Lumi loisti niin hohtavana ja hopeanvalkoisena siloista reenjäljistä.

Siinä täytyi ottaa luikuja. Mutta se kävi hullusti. Hän kaatui, tuiskahti selälleen sileälle tielle.

Ylös taas ja reippaasti eteenpäin. Ei ollut juuri pakkanen, mutta otti kuitenkin sormenkärkiin. Kiusallista, että kintaat olivat jääneet vaatemytyn päälle rouva Anderssonin keittiöön. Suurta hyötyä niistä ei juuri olisi ollut, sillä niissä oli sangon monta läpeä. Äiti ei ollut ehtinyt parsia niitä joulun edellä, vaan luvannut sen tehdä vasta joulun välipäivinä. -- Mutta ehkä nyt jo olisi aika astua metsään. Näkyihän tuolla kuusia.

Ville hyppäsi lumella peitetyn ojan ylitse ja vajosi niin syvälle lumeen, että tuskin päänuppua erotti. Olihan hän kuitenkin metsässä; nyt vain kahlaten kauemmaksi. Seisoihan siellä kuusia pitkissä riveissä oikealla ja vasemmalla. Kaikki näyttivät niin vakavilta ja humisivat niin juhlallisesti juuri kuin joulua jo viettäisivät. Mutta ne ovat suuria. Missä olisi pienempiä? -- Ei niitä näy edes merkiksikään. Huh! -- kuinka vaikeaa kahlata näin syvässä. Joka askeleelta luistivat Villen risaset housut ylös, väliin polvien ylitse, jota vastoin sukansäärykset pyrkivät nilkkaan.

Jospa hän olisi kotona aavistanut tänä päivänä metsämatkan tekevänsä, niin olisi hän ottanut isävainajan pitkävartiset saappaat. Hän astui kuitenkin rivakasti eteenpäin, vaikka lumi yhä nousi vyötäisiin saakka. Välistä täytyi kumminkin levätä, vetää sukat ylös ja lahkeet alas sekä lämmittää hyppysiä pistämällä ne hetkeksi suuhun ja poveen.

Polviakin oli hierottava. Jos äidin joululahja ei olisi ollut mielessä, niin ehkäpä Ville raukka olisi palannut ilman kuusta, sillä tämä alkoi jo tuntua hankalalta.

Vihdoin Ville kuitenkin iloksensa havaitsi pienen kuusen karahkan. Se oli kooltaan melkein sellainen kuin rouva Andersson oli määrännyt. Lähemmäksi tultuaan Ville kyllä huomasi sen harvaksi ja kitukasvuiseksi, mutta ei ollut muita valittavissa.

Työ siis piti alettaman. Ensiksi oli lumi juurilta pois kahmaloitava. Se onnistui hitaasti; pakkanen puri kipeästi sormen kärkiä, josta syystä ne hyvin usein suistuivat vuoroon suuhun vuoroin poveen.

Kirves olisi ollut rouva Anderssonilta lainattava; mutta lieneekö hänellä kirvestä ollenkaan? Kaupunkilaisethan hakkauttavat puunsa. No -- sama se! Olihan hänellä oiva isävainajalta peritty veitsi, vaikka se nyt sattui olemaan hiukan tylsä.

Ville nakersi kuusen runkoa aina väliin levähtäen. Ajatukset riensivät kotiin. Jokohan jouluvalmistukset alkavat siellä loppua? Äiti varmaan ajatteli, ettei hänen kaupungissa käyntinsä ole onnistunut, koska hän viipyy näin kauan. Kyllä jo mahtoi ollakin myöhäistä, koska tähdet alkoivat kimmeltää. Isä sieltä ylhäältä varmaan nyt näkee, kuinka hän työskentelee äidin ja pikkusiskojen hyväksi. Niin, olihan hän kuolinvuoteella luvannut isälle olla äidin ja siskojen turvana ja tukena, ja kylläpä hän, Juho Vilhelm Mäkelä, Jumalan avulla aikoi lupauksensa pitääkin. Nyt jouluna on vuosi kulunut siitä, jolloin Jumala otti isän pois... Mutta hei! Kuusi kaatui että räjähti, ja vain veitsellä nakerrettuna! -- Ville tunsi ilosta lämpenevänsä.

Ville pisti puukon tuppeen, ravisti lumen kuusesta ja läksi kuusineen vanhoja jälkiä myöten maantielle.

Maantiellä hän kohotti kuusen pystyyn. Kyllä se pituudestaan oli sen korkuinen, kuin rouva oli määrännyt.

Kuusi selkään ja riemulla kaupunkiin. Tuuli puhalteli vastaan. Tuntui kylmemmältä kuin metsässä. Kotia, äitiä ja pikkusiskoja ajatellessa tuntui taas lämpöisemmältä.

Kaupungissa oli kaikkialla valoa, mutta eivät vielä joulukuuset tulessa olleet. Kauppapuoditkin olivat auki -- hän ehti siis hyvin ostoksilleen. Sokurirasia äidille -- ja -- Halooh! -- poika -- myytkö kuusen?

-- En, se on tilattu.

-- Heh -- sinä saat pian toisen.

-- En saa -- on jo niin myöhäistä.

-- Äläpäs, veikkonen, kenelle se on?

-- Perämies Anderssonin rouvalle.

-- Vai niin! -- no et häneltä monta penniä saa!

-- Sama se -- mutta hänelle sitä kuitenkin olen ollut noutamassa.

-- Hyvä! -- Pidä sanasi, poika, jos edelleen teet samoin, niin sinusta tulee kunnon mies. Tässä saat lantin jouluostoksiasi varten. Niin sanoen katosi nuori kiharatukkainen herra, ja Villen kontistuneeseen kouraan jäi kiiltävä markka.

Ville tuli niin iloiseksi, että jalat väkisin juoksuksi pistivät ja ennenkuin huomasikaan, niin hän jo kuusineen kapisteli rouva Anderssonin pimeässä etehisessä.

Rouva seisoi keittiössä kädet puuskassa. No, vihdoinkin tulet! -- ja sellainen kuusi sitten. Mistä ihmeestä sen olet löytänytkin? Se tuskin kelpaisi portaitten eteen, mutta koska ei ole muuta, niin täytyy sitä käyttää.

Tilta, rouvan piika, sai nostaa kuusen kamariin, jossa se sitä vastoin suurella ilolla otettiin vastaan.

Rouva Andersson ei muistanut, mihin oli pistänyt rahakukkaronsa. Sieti etsiä kauan. Sillä välin Ville ehti lämmitellä ja saada muutamia ystävällisiä sanoja Tiltalta.

-- Älä pane sydämellesi rouvan sanoja, lausui hän. Ei rouva niin pahaa tarkota, on vain ehkä liian vaativa. -- Minä olen pannut hiukan äidillesi kahvia ja sokeria. Ne ovat omiani, vierasten varalta hankittuja. Niin pian kuin saat maksun kuusesta, niin riennä kotiin. Äitisi tulee levottomaksi, jos viivyt liian myöhään.

Rouva tuli nyt ulos ja arveli, ettei Villen risu olisi 10 pennin arvoinenkaan, mutta koska oli joulu, antoi sentähden 25 penniä.

Ville kiitti ja oli tyytyväinen. Olihan hän kuitenkin tuosta risusta saanut enemmän kuin voi toivoakaan.

Rantakadun varrella Ville teki pienet ostoksensa. Omilla rahoillaan, joita oli toista markkaa, hän osti äidille lasisen sokerirasian ja pikkusiskoilleen kumpaisellekin helminauhan. Saipa loppurahoilla vielä vähän makeisiakin.