Metsäsissi: Kuvaus Amerikan Lännestä

Esipuhe. 1. José unikeko. 2. Kullan etsijät. 4. Väijytys. 5. Molemmat tiikerinpyytäjät. 6. Tiburcion salaisuus. 7. Turha takaa-ajo. 8. Rohkea hyppäys. 9. Intiaanipäälliköiden neuvottelu. 10. Hyökkäys kullanetsijäin leiriin. 11. Uiva saari. 12. Mustalintu. 13. Intiaanien viekkaus. 14. Kamala yö. 15. Intiaanien lähetti. 16. Tuli ja vesi. 17. Cuchillon petollisuus. 18. Kadonneet. 19. Intiaanien voitto. 20. Kultalaakso. 21. Kohtaaminen. 22. Vangitseminen. 23. Kulta ja vesi. 24. Syytös. 25. Koston hetki. 26. Cuchillon rangaistus. 27. Yö kalliolla. 28. Neuvottelu. 29. Intiaanien vanki. 30. Ystävyksien puolustustuumat. 31. Molemmat erämaan rosvot. 32. Hyökkäys ja puolustus. 33. Intiaanit valmistautuvat kuolemaan. 34. Piirityksen jatkuminen. 35. Urhojen onnettomuus. 36. Fabianin ja intiaanien välinen kaksintaistelu. 37. Metsästysseurue Puhvelijärven rannalla. 38. Nuori comanhi. 39. Aavikoiden valkoinen ori. 40. Takaa-ajo. 41. Uusia vaivoja. 42. Onnellinen löytö. 43. Uusia liittolaisia. 44. Seikkailuja joella. 45. Matkan jatkaminen. 46. Apahit ajetaan pakoon. 47. Rosaritan ryöstö. 48. Metsästäjät tulevat avuksi. 49. Apahit varustautuvat metsään. 50. Taistelu ja voitto.

Esipuhe.

Gabriel Ferry, oikealta nimeltään Louis de Bellemarre (Bálmár), syntyi 1809 Grenoblessa, Ranskassa. Hän teki useita matkoja Amerikaan, ja kuoli 1852 Amazone-laivan palossa ollessaan menossa Kaliforniaan. Teoksensa julkaisi hän aluksi aikakauslehdessä "_Revue des Deux Mondes_". Niiden vilkkaat ja värikkäät kuvaukset Keski-Amerikan levottomista oloista, kullankaivajista ja intiaanein elämästä, herättivät pian ansaittua huomiota ja käännettiin useille kielille. Ja vielä tänä päivänä ovat ne haluttua lukemista.

Kuuluisin niistä on epäilemättä "_Metsäsissi_" ("Le coureur des bois"), joka ilmestymisestään saakka on ollut kaikkien tervehenkisten ja seikkailunhaluisten nuorten mielikirja. Samalla kuin hengähtämättä seurataan "metsäsissin", tuon kanadalaisen jättiläisen ja hänen suojattiensa seikkailuja Meksikon erämaassa, jonka luonnon hurja ja suurenmoinen kauneus herkällä kädellä kuvataan, opitaan itse juonesta ja tapausten kulusta vihaamaan vääryyttä, julmuutta, kavaluutta ja alhaista kullan himoa; mutta samalla oppii niistä nuori lukija sitä enemmän panemaan arvoa raittiille ja yksinkertaiselle elämälle, jonka ohjeina ovat peloton rohkeus, rehellisyys, inhimillisyys ja itsensä uhraavaisuus. Kukapa ei silloin mielellään antaisi kirjaa poikainsa luettavaksi!

"Metsäsissi" on muutoin Suomessakin tunnettu teos: v. 1891 ilmestyi se nimittäin Tampereella sanomalehden ylipainoksena, mutta on aikoja sitten nykypolven saatavista kadonnut. Kansankirjastojen hoitajat kuitenkin mahdollisesti voisivat todistaa, että joka vuosi poikaset loistavin silmin pyytävät lainata "Metsäsissiä", jonka uskomaton väkevyys ja pitkä pyssy, rohkeus ja osumatarkkuus muodostuvat saduksi heidän mielessään. Teoksen silloinen suomentaja on nyt tahtonut lahjoittaa Suomen nuorille uudelleen ja parannettuna laitoksena tämän mainion kirjan.

Saakoon se suopean vastaanoton! Tuskinpa lienee sitä miestä, jolla ei olisi lapsuudestaan viehättävän romanttista muistoa tällaisista metsäsisseistä, punanahoista, harmaista karhuista, erämaiden salaisista ja suunnattoman rakkaista kultalaaksoista sekä aavikoiden loihditusta valkoisesta hevosesta. Hänkin vannaan rientää koettamaan, saisiko noita rakkaita tunnelmia edes hiukan uudistumaan, ja silloin lukee hän "Metsäsissin", sijoittaen sen tärkeälle paikalle poikansa kirjojen joukkoon. Ja pian huomaa hän, kuinka vanha kanadalainen muodostuu nuorten uskolliseksi ja rakkaaksi ystäväksi.

Kustantaja.

1.

JOSÉ UNIKEKO.

Biscayalahden kallioisella rannalla on vanha linna, jonka harmaa liuskakatto, auringon säteiden siihen sattuessa, loistaa kauvas merelle. Tämän linnan omistivat espanjalaiset Mediana-kreivit, joiden perheet pitkän ajan olivat tässä asuneet. Linnan alapuolella ulottuu kallion porrasmaisilla rinteillä meren rannalle asti pitkä rivi kehnoja hökkeleitä. Niissä asuu kalastajia, jotka tällä rannalla harjoittavat vähän tuottavaa elinkeinoansa.

Joulukuulla 1808 oli osa heistä, kurjuudestaan huolimatta, peljäten Ranskan armeijan lähestymistä, paennut Elanchovin kylästä, ja ainoastaan pieni osasto espanjalaisia rannikkovartioita oli jäänyt jäljelle estämään ulkomaisen tavaran salakuljetusta.

Täksi rauhattomaksi ajaksi oli don Juan de Mediana, kreivi-vainajan vanhempi poika, valinnut tämän syrjäisen linnan varmaksi turvapaikaksi puolisolleen, donna Luisalle. Jätettyään hänet ja heidän ainoan lapsensa uskotun ystävän turviin, matkusti kreivi itse pois, tarjotakseen uhatulle isänmaalleen käsivartensa taistelussa peljättyä vihollista vastaan. Hän meni, eikä milloinkaan palannut.

Ranskalainen luoti kohtasi hänet eräässä niistä kahakoista, jotka tapahtuivat ennen Burgosin taistelua. Siitä alkaen suri donna Luisa yksinäisessä linnassaan kalliin puolisonsa kadottamista ja vietti päivänsä vaatimattomassa yksinäisyydessä vanhan linnan synkissä saleissa.

Oli rankka, kylmä ja kostea ilma mainittuna vuoden aikana, kun eräs rannikon vartioista meni rannalle, ollaksensa siellä linnan lähistöllä olevassa lahdelmassa vartiana yön. Tätä vartiopaikkaa pidettiin erittäin vaarallisena, sillä jo usean kerran olivat salakuljettajat koettaneet päästä maihin tästä ja aina oli syntynyt taistelu.

Tuota miestä, joka nyt pimeänä yönä hitaasti kulki eteenpäin lyhtynsä valossa, nimittivät toverit unikeoksi, kun hän tavallisesti vietti enimmän aikansa maaten riippumatossaan. Hänen oikea nimensä oli José, hän oli nuori mies, noin 25-vuotias, pitkä, jäntevä ja laiha. Vaikka hän näyttikin välinpitämättömältä, olisi kuitenkin hänen mustista, tuuheiden silmäripsien peittämistä silmistään voinut huomata, että tämä välinpitämättömyys oli teeskenneltyä, eikä hänen luonteensa mukaista. Sen huomasi siitäkin, että José, kun kapteeni määräsi hänet täksi yöksi lahdelman vartiaksi, heti aavisti jonkun salaisen tarkoituksen siinä piilevän ja varovaisesti läheni paikkaa. Sinne saavuttuansa ja varmistuttuansa, että oli yksin, asetti hän lyhtynsä siten, että se valaisi kylään vievää rotkopolkua, ja viittaansa kääriytyneenä laskeutui vähän matkan päähän niin että samalla voi vartioida tietä ja lahdelmaa. Kun hän oli ollut siinä noin puolen tunnin ajan tarkastellen merta ja tietä, kuuli hän askeleita polulta; pian näkyi lyhdyn valossa tumma olento ja José tunsi rajavartion kapteenin, joka hänet oli määrännyt tälle paikalle.

-- José! huudahti hän puoliääneen, nukutko? Mutta José ei huolinut vastata. Hän oli vaiti kysymystä toistettaessakin, pysyen makaavassa asennossaan, kunnes kapteeni tuli vakuutetuksi hänen nukkuvan ja lähti eteenpäin.

-- Nyt en enää ole José unikeko, sanoi José nousten. Vieläkin kului puolituntia mitään tapahtumatta. Äsken nousseen kuun peittivät ajoittain paksut, tummat pilvet, ajoittain valaisi se, mutta ei mikään merkki osoittanut ihmisiä olevan lähellä. Josén huomio oli merelle käännettynä. Äkkiä kuului vedestä pientä loisketta, kuin airojen, jotka varovasti halkovat vettä. Musta pilkku suureni yhä ja näyttäytyi veneeksi, joka varovasti edeten jätti jälkeensä hyrskyisen uoman. Pian huomasi José sen pysähtyvän liikkumattomaksi, kuin ilmassa liehuva lokki saaliinsa niskaan hyökätessään; sitten se taasen äkkiä lähti liikkeelle lahdelmaa kohti. Heti sen jälkeen kolahti veneen pohja matalan rannan kiviin.

-- Uh, sanoi sotilas itsekseen, ei ainoatakaan tavaramyttyä. Eivätkö olisikaan salakuljettajia?

Veneessä oli kolme miestä, jotka varovasti ja melua herättämättä nousivat maihin; puvusta päättäen he eivät olleet salakuljettajia.

-- Keitä nuo lienevät, mietti sotilas, joka itse näkymättömänä vartioi heitä pensaiden takaa.

Nyt lähti kaksi miehistä liikkeelle perämiehen viittauksesta, joka itse jäi veneeseen. Hetken epäröi José, poistuisiko, vai jäisi; katsahtaen veneessä olevaan mieheen päätti hän jäädä. Hän tarkasti molempia miehiä, jotka kulkivat ohi vuoren juuren; molemmat olivat puukoilla varustetut ja oli heillä merirosvojen tavallinen puku. Äkkiä pysähtyivät he. Kappale maata oli lohjennut Josén jalkojen alta ja vieri rinnettä alas.

-- Kuulitko mitään? kysyi toinen; luulin kuulleeni jotain putoavan.

-- Loruja, lepakko kai lennähti kolostaan.

-- Menisin ylös, ellei rinne olisi niin jyrkkä noustavaksi, sanoi edellinen.

-- Ei ole pelon syytä, sen sanon, lausui toinen. Yö on sysimusta ja hän, tiedäthän, on vakuuttanut vastaavansa vartiasta, joka makaa päiväkaudet.

-- Sitä enemmän syytä otaksua hänen olevan valveilla yöllä. Jää sinä tänne, minä kiipeän ylös, ja jos tapaan makaajan, sanoi hän, vetäen pitkän puukkonsa, niin, sen pahempi tai parempi hänelle, kyllä hänet lepoon saatan.

Nyt lähti José hiljaa piilostansa, ryömien sille paikalle, jossa vene oli. Tässä hengitti hän syvään, järkähtämättä katsellen veneessä olevaa miestä.

Tämä katseli merelle, eikä huomannut rajavartiaa, joka hiljaa nousi ylös mittaillen matkaa, joka hänet veneestä erotti. Toisen kääntäessä pois päänsä hellitti José pensaasta, josta oli kiinni pitänyt, ja hyppäsi hänen niskaansa kuin tiikeri.

-- Minä se olen, sanoi hän. Älkää liikahtako, tai olette kuoleman oma, lisäsi hän, laskien pyssyn suun vieraan rinnalle.

-- Kuka sinä olet? kysyi tämä, malttiaan tässä uhkaavassa vaarassa menettämättä.

-- Tiedäthän, José unikeko.

-- Pahoin hänelle, jos hän minut petti, mutisi vieras.

-- Jos kapteenia tarkoitatte, niin vakuutan teille, salakuljettaja, että hän on viaton.

-- Salakuljettaja? toisti vieras halveksivasti.

-- Hyvä, sanoi José iloissaan, että viekkautensa oli onnistunut! Sanoin vain niin, etten kutsuisi teitä pahemmalla nimellä, sillä en näe mitään tavarakääryjä, elleivät nuo nuoraportaat ole näytteenä.

José ei näkynyt pettyneen luulossaan. Hänen edessään oleva mies ei näyttänyt salakuljettajalta. Hän oli miehuuden ijän kukoistuksessa, hänen kasvonsa olivat ahavoituneet kuin merimiehen. Tummat kulmakarvat varjostivat hänen mustia, tulisesti hehkuvia silmiänsä. Kunnian- ja kostonhimo kajasti niistä ja katkeran ivan piirre ympäröi hänen huuliaan. Hänellä oli espanjalaisen meriupseerin puku.

-- Leikki pois, roisto, mitä tahdot? lausui vihdoin vieras, kyllästyneenä toisen terävään katseeseen.

-- Hyvä, sanoi José, puhukaamme asioista. Siis, ensinnäkin, jos seuralaisenne tuovat viittani ja lyhtyni tänne, niin käskette niiden pysyä loitolla, muuten ammun teidät ja survaisen veneen ulos. Kapteenilleni olette tarjonnut 40 unssia kultaa; en tahdo olla kitsas, pyydän vain sen kahdenkertaisesti itselleni.

Tämän hävyttömän vaatimuksen kuultuaan näkyi viha ja pelko vieraassa taistelevan. Kylmästä vuodenajasta huolimatta tippuivat hikipisarat hänen kasvoiltaan, mutta hänen täytyi mukautua. Hän otti sormestaan sormuksen ja tarjosi sitä.

-- Ota tuo ja mene tiehesi.