Pieni palvelustyttö

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1909.

SISÄLLYS.

1. Ensimmäinen askel palveluksen saamiseksi. 2. Tätini palveluksessa. 3. Olen valmis palvelukseen. 4. Maantienlokaa. 5. Liikanaista uskollisuutta. 6. Lähetyssukka. 7. Eräs toveri. 8. Todellinen pieni lähetyssaarnaaja. 9. Takaisin Lontooseen. 10. Sairas kapteeni. 11. Pieni sankaritar. 12. Sairaskäyntejä. 13. Kolehti.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Ensimmäinen askel palveluksen saamiseksi.

Hän istui Bone Alleyn varrella erään talon oven kynnyksellä. Hänen ympäristönsä oli sellainen, jommoista näillä seuduilla Lontoossa köyhien kortteleissa näkee joka päivä; eikä hän itse myöskään herättänyt mitään huomiota tässä ympäristössä. Kymmenestä hänen ohitsensa kulkevasta henkilöstä olisi yhdeksän mennyt menojaan suomatta hänelle silmäystäkään.

Hän oli puettu ruskeaan hameeseen, mustaan liiviin sekä virttyneeseen siniseen huopahattuun, johon oli koristeeksi pantu musta nauhasolmuke sekä harmaa likainen variksensulka. Hän oli kietonut käsivartensa polviensa ympäri, ja jalat, joissa oli rikkinäiset kengät, lepäsivät jonkunlaisen appelsiininkuorista ja rikkinäisistä pulloista sekä tinasohjosta muodostuneen läjän päällä. Hänen silmänsä olivat siniset ja suuret, ja hänen hiuksensa, jotka olivat epämääräisen ruskeata väriä, riippuivat oikosina suortuvina hänen hentojen vilustuneiden kasvojensa ympärillä. Mutta hän oli uneksija. Tarkka tutkija olisi havainnut, että hänen sielunsa oli kaukana hänen ympäristöstään. Äkkiä ilmaantui hymyily hänen huulilleen ja silmiin syntyi loiste sellainen, ettei mikään Bone Alley'ssa voinut sitä aiheuttaa. "Greeta, sinä kiipeät liian korkealle, tule alas!"

Hän oli tottunut juttelemaan oman itsensä kanssa. Hänen läheisyydessään ei ollut ketään. Etäämpänä seisoi posetiivin soittaja muutamien tanssivien lasten ympäröimänä.

"Paras että lähdet liikkeelle, Greeta", jatkoi hän. "Täti varmaankin jo pian sinua huutaa."

Hitaasti hän nousi istualta, ja sitten kuin hän oli oikaissut laihat jäsenensä, rupesi hän astelemaan ylös jyrkkiä portaita myöten. Ylös ja yhä ylöspäin kolmea pitkää porrasosastoa pitkin. Erilaisia löyhkiä tunkeili ulos niistä monista ovista, joiden ohitse hän asteli, ja helposti saattoi arvata, mitä tointa oli kullakin asukkaalla, jolle nuo ovet kuuluivat. Suovan, paistetun sianlihan ja kalan haju tunkeusi esiin. Melkein kaikkialla keitettiin ja paistettiin, sillä kello oli yksi, ja siis oli päivällisaika.

Ylimmäisessä kerroksessa seisahtui Greeta hengähtämään, ei sen vuoksi, että hän olisi ollut hengästynyt, sillä hänen sekä keuhkonsa että sydämmensä olivat aivan terveet, mutta hänen omat sanansa antoivat tähän selityksen.

"Nyt, Greeta, et sano sanaakaan, kun hän alkaa -- et sanaakaan, sillä silloin et saa toiste mennä ulos jälleen!"

Hän aukaisi nopeasti oven ja meni sisälle. Tämä oli köyhä asunto, mutta siisti. Ikkunan ääreen sijoitetussa vuoteessa istui viallinen nainen ahkerasti kutoen sukkaa. Hän katsoi vihaisin katsein tyttöä, ja hänen äänensä oli ärtyisän pistävä, kun hän virkkoi:

"Kuinka kauan minun pitää sinua odottaman, sitä juuri tahtoisin tietää? Katso tulta, sinä laiska letukka! Sinä et ole minulle suuremmaksi hyödyksi nyt, kuin silloin, jolloin olit koulussa. Mitä sinä olet tehnyt? Minä kudon ja teen työtä kaikin voimin, pitääkseni sinua vaatteissa ja elättääkseni sinua, ja sinä vain juokset ulkona kaduilla aamusta iltaan. Sinä olet posetiivin ympärillä tanssinut, siitä vetoa pitäisin! Oi, jospa minä vielä voisin jalkojani käyttää, niin kyllä minä sinulle soittaisin toista pilliä!"

Greeta ei vastannut mitään, mutta suurella melulla hän laittoi uuniin tulta ja rupesi valmistamaan päivällistä, perunoita ja silliä sekä kupillisen teetä. Rouva Perkins yhä jatkoi syytöksiään tyttöä kohtaan ja valituksiaan, mutta Greeta näytti häntä tuskin kuulevan. Hän pesi astioita ja hellaa, toi lisää villalankaa piironginlaatikosta, ja kun hän oli tädilleen sen antanut, läheni hän ovea.

"Mihinkä sinä menet?" kysyi rouva Perkins. "Minä tahdon sinua viemään kääröä puotiin, ja rouva Jones on ollut täällä pyytämässä, että sinä vähäksi aikaa tulisit hoitamaan hänen lastansa. Hänen täytyy mennä sairashuoneeseen silmiensä tähden."

"Minä menen hänen luokseen heti", sanoi Greeta iloisesti, "ja sitten olen valmis viemään teidän käärönne."

Hän juoksi alas portaita ja tapasi siinä suuren hartevan vaimon, joka juuri aukaisi suunsa huutaakseen häntä.

"Minä tulen, rouva Jones, minuako te aioitte huutaa? Missä on Artturi? Pitääkö minun mennä ulos hänen kanssaan?"

Artturi oli iso kaksivuotias poika ja hyvin raskas, mutta Greeta nosti hänet syliinsä ja kantoi hänet alas portaita. Tultuansa kadulle hän laski pojan taas kävelemään.

"Meidän täytyy mennä rouva Creekin luo", sanoi tyttö. "Minä halajan saada puhua hänen kanssaan."

Artturi oli siihen tyytyväinen ja tallusteli mielihyvissään Greetan rinnalla.

Greeta meni kappaleen matkaa eteenpäin ja poikkesi sitten kadun kulmauksesta suuremmalle kadulle, jossa hän seisattui pienen vaatimattoman karamellipuodin luona.

Tämä oli siisti ja miellyttävä pieni puoti; ja myymäpöydän takana istui pieni ilomielinen nainen, silmälasit päässä ja työkori vieressä. Mitenkä rouva Creek saattoi viihtyä tällaisessa seudussa, sitä moni ihmetteli. Häntä itseään lapset ihailivat melkein yhtä paljon kuin hänen karamellejaan. Hänellä ei ollut mitään omaisuutta, vaan hän elätti itseään ompelemalla varakkaammille naapureilleen. Ikkunaan ripustetussa nimikilvessä ilmoitettiin suurilla kirjaimilla:

"OMPELUA VASTAAN OTETAAN."

Mutta rouva Creek käytti neulaansa moneen erilaiseen ompelukseen -- pienistä housuista alkaen hattujen vaatetukseen ja sukkien parsimiseen. Hän ja Greeta olivat hyviä ystäviä. Hän tiesi, että vaikka tytön rampa täti olikin kunnioitettava ja ahkera nainen, hän kuitenkin oli ankara, ja vaikea oli häntä tyydyttää. Hän tiesi senkin, että vaikka Greeta aina iloisesti ja alttiisti tätiänsä palveli, niin hän ei kuitenkaan milloinkaan häneltä hyvää sanaa saanut.

"Olkaa niin hyvä", alkoi Greeta, pitäen pikku pojan kädestä kiinni, "ja antakaa viiden pennin kaakku tälle Artturille. Ja tahdotteko, rouva, olla niin hyvä, ja sitten vielä kerran kertoa minulle, mitenkä te ensi kerran pääsitte palvelukseen?"

"Jumala siunatkoon sinun pikku sydäntäsi! Istu tuohon, tuon tyhjän laatikon päälle. Tuossa on kaakku. Oi miten kauniiksi tuo pieni poika on kasvanut!"

Sitten hän nuhtelevasti ravisti päätään Greetalle.

"Sinulla ei ole oikeutta haluta kiellettyä hedelmää, rakas lapsi. Tätisi tarvitsee sinua, hän ei voi avuttasi tulla toimeen, ja hän on sen sinulle sanonut."

"Niin on", sanoi Greeta, jonka kellertävät posket hieman punastuivat; mutta säteilevin silmin hän sanoi: "Minä kuitenkin uneksin siitä lakkaamatta, ja voihan se tapahtua joskus. Opettajatar sanoi pyhänä, että voi rukoilla Jumalalta kaikkea, -- ja minä rukoilen -- rukoilen häntä ohjaamaan asiani niin. Kertokaa minulle vaatteistanne, rouva Creek. Se kuului kovin ihastuttavalta."

Rouva Creek nauroi.

"Minä muistelen, että niin oli minunkin mielestäni. Ensimmäinen palveluspaikkani oli pappilassa, jossa olin sisäkkönä, enkä minä voinut nukkua yöllä, pelkästä ihastuksesta, kun tuota ajattelin. Minulla oli kaksi sinipunervaa pumpulileninkiä, joihin oli painettu valkoisia satakaunoja, ja sitten minulla oli neljä valkoista esiliinaa ja kaksi paria uusia kenkiä ja yksi pari puolikenkiä ja kolme valkoista myssyä ja musta olkihattu nauhoineen ja valkoinen olkihattu pyhänä käytettäväksi ja harmaa puolivillainen leninki ja musta kaunis päällysnuttu -- -- --"

Hän keskeytti hetkiseksi puheensa, ja Greeta huokasi hieman.

"Oi", sanoi hän ristissä käsin, "kuinka rikas teidän tätinne mahtoi olla! Kuinka ihastuttavaa ajatella, että nuo kaikki olivat oikein teidän omianne! Oi, olkaa niin hyvä ja jatkakaa! Kertokaa miltä tuntui, kun saitte käydä mattoja pitkin."

"Ne olivat pehmeät ja hauskat", sanoi rouva miettiväisenä, "ja lastenkamari suurine uuneineen ja kirkkaine messinkisuojuksineen, ja taulut ja leikkikalut ja punaiseksi maalattu keinutuoli punaisine tyynyineen -- näen ne kaikki edessäni nyt. Lapsenhoitaja oli pitkä ja ankara, mutta pikku tytöt, niitä oli kolme, olivat aina valmiit kanssani leikkimään. Ja minun oli tapana kiikuttaa heitä keinussa, joka oli ruohopihassa, ja auttaa heitä puhdistamaan pupuhäkkejänsä. Se oli iloinen aika, ja minä olin silloin onnellinen ja iloinen tyttö."

Greeta koetti tukehuttaa nyyhkytystä, mutta rouva Creek katsoi häneen ja huomasi, että kyyneleet virtailivat hänen poskiansa pitkin.

"Se tuntuu minusta niinkuin olisi taivaassa", sanoi tyttö, pyyhkien kätensä selkäpuolella kyyneleet silmistään ja ottaen Artturin syliinsä, sillä poika rupesi käymään levottomaksi. "Kuinka vähällä tulisi toimeen, jos olisi oikein varovainen? Riittäisikö yksi pumpulivaatekerta? Sopisihan sitä pestä joka ilta maatapannessa, ainakin voisi ottaa likatäplät pois?"

Rouva Creek pudisti päätään.

"Jos tahdot hienon paikan herrasväen luona, niin sinulla tulee olla jonkunlaiset myötäjäiset", sanoi rouva itsetietoisesti.