Kuisma ja Helinä

ENSIMMÄINEN LAULU.

Heli hienohelma, neitsyt nuori, orpo, ottotytär Sankolassa seisoi luhdinsolass' sunnuntaina, päivä lempeästi läikkyi kasvoillaan, olkapäillä välkkyi kaunis kassa.

Nuori tuomi tuoksui luhdin luona, varjo valui Helin suortuvilta, kun hän liinan sitoi leuvan alle, sinikirstust' otti virsikirjansa, rippilahjan itse rovastilta.

Päivän alla siinti suviseutu, harjun rinta kevään koruissansa, virran valkolanka laaksoon luisti; Heli kaikkialle katsoi iloissaan alas astuessaan luhdistansa.

Haassa linnut lauloi täyttä rintaa, vihantana seisoi nuori kaura, hyttyisparvi pyöri purpurissa, lahti aivan tyynnä, metsä mietteissään, pelloll' eiliseltään lojui aura.

Säyseemmin jo nousi kengän korot, kun hän kulki kirkonkylää kohti, yli kirkon leijui poutapilvet, aatos leijui sinikirjo-niityillä, poskipäillä raikas puna hohti.

Kaunis Heli kotikutoisissaan keskell' lensehintä poutasäätä, hento povi nousi astunnasta, metsäpolku silmissänsä karkeloi, kaikki koivut nyökyttivät päätä.

Iloiten hän ohi töllein astui, sieltä virsikannel pihaan raikui, valtatiellä kulki kirkkokansaa, yli kunnaiden ja latvain laineiden kellot tapulista korpeen kaikui.

Kaunis nähdä oli Heli nuori, kylän kukka, armain armahista, jalka liikkui niinkuin hienon hirven, joka ensi kesää kiertää yksinään tietämättä suven soitimista.

Kun hän kirkkoon astui arastellen, tuntui tullessansa ihan siltä, kuin hän toisi havun, kielon tuoksun, kuin ois haavan suhu soinut hameissaan poikain katsoessa lehteriltä.

Päänsä rukoillen hän penkkiin painoi, sitten hiljaa istui saarnaa kuullen niinkuin syksytuulta, joka luhdin nurkkaan kiertää maailmalta kaukaa matkoillaan soiden tarinoitaan tuomipuulle.

Alttartauluun arka katse hiipi, himmeet muistot nuorta rintaa puisti, ristin juurella hän näki vaimon, joka tuskissansa väänsi käsiään, oman äitinsä hän silloin muisti.

Muisti nälkävuoden mustat aaveet, silloin miero syyti säveleitä, pohjan mailta hoippui kalpeet joukot; Heli äidin kanssa kulki kyyryissään kaiken ahdistuksen jyrkänteitä.

"Äiti, äiti, joko pirttiin päästään, Helin on niin nälkä, Heli lankee, miksi, äiti, on sun kätes kylmät, katso, lumitähdet puissa kimmeltää, äiti, äiti, älä kaadu hankeen!

Nouse äiti rakas nukkumasta, meitä tähdet seuraa lentäissänsä!" -- Vaan ei äiti noussut, kalsein katsein katsoi kylmän linnunradan tulia eikä auttaa voinut Heliänsä.

Sormet ristissä hän siinä itki, kutsui äitiä ja hellään hääri. Kili-kali, kuului ahteen alta, kaikui kaviot ja käsi lämpöinen Helin rekeen kantoi, turkkiin kääri.

Niinkuin seitsenlasi-vaunuloissa ajoi Helinä kuin Sinisukka, kili-kali, soitti satupillit, -- Heli Sankolassa heräs elämään, mutta multaan vietiin äitirukka.

"Rukoilkaamme leskein, orpoin tähden..." saarnastuolista soi korkeasta, urut humisi ja Heli nousi, mutta pylvään varjoon Isma seisahtui, Isma, renkivouti Sankolasta.

Eikä nähnyt Heli silmäin tulta, neittä katsoivat ne kerjäellen, kun hän kulki ohi poikaparven päivänpaistehessa kirkkorinteeltä kepeästi tielle notkahdellen.

Metsäveräjille päästyänsä haihtui huolet, päässä huume kulki, elämän ja nuoren veren riemu soitti suonissaan, ja aivan halteissaan silmäripsensä hän yhteen sulki.

Kaunis kotiseutu silmiin väikkyi, tieltä kuului hevosharjain huiske, rattaan ratina ja miesten huuto, kuumat kutsut soivat hänen korvissaan, tanssin telme sekä kiivas kuiske.

Niinkuin karkelossa Heli riensi alla sunnuntaisen suvitaivaan, tuulen puuskana hän pirttiin lensi, silloin ihmeissänsä sanoi Sankola: "mikäs kumma meidän neittä vaivaa?"

Sulki raamatun ja hetken katsoi yli harjun poutahattaroita, Isma vakavana pirttiin astui, istui rahille ja sanoi harvakseen: "kohta taloon saamme kasakoita."

TOINEN LAULU.

Isma lasna kulki paimenpoikana rämesiltoja ja takamaita, juro, jyrkkä ain hän oli luonnoltaan, omaa tanovirsut vain ja sarkapaita.

Kulki usein ylös Kiljanvaaralle, minne kuulti Sankolaisten pellot, siellä lehdon liepeill' astui Helinä, kun soi kalkattaen lehmäin vaskikellot

Vaan kun joskus yksin marjamailtansa Heli lähitieltä tuli laulain, silloin viiletteli poika viidakkoon kanssa teiripermien ja jänispaulain.

Sieltä kaukaa kierteli hän takaisin katsellen kuin metsän neittä kummaa, katsoi kahta huulta marjan maalaamaa, kahta suurta silmää sinertävän tummaa.

Seisoi kauvan arvellen ja avosuin, posket paloi, oudoks suli mieli, metsän vihreet salit oli ihanat, vielä ihanampi taivaan sinipieli.

Kaikki pyyt ne soitti kevätpilleillään, silloin kaiken onnen käet kukkui Helin laulaissa ja joka vuorelta korven auteriseen kohtuun kaiku hukkui.

Vaan kun mennyt oli herkkä Helinä metsän viherjäisen verhon alle, kiipes Isma niinkuin siipi-orava Kiljanvaaran petransammal-kaltahalle.

Katsoi lakkaamatta alas laaksohon häpeissään ja oottain mielin nuivin, varjostaen silmää kädenhiallaan vielä kerran nähdäksensä Helin huivin.

Läpi rinnan kävi outo väristys siinä seistessänsä päivän alla, mikä riemun loiste hänen silmissään, kun hän Helin huomas aholl' aukealla.

Nyt hän tanotorven otti olaltaan, sitä heilutti hän innoissansa, toitotti nyt pohjoiseen ja etelään, koko maailmalle ujon tarinansa.

Kontti seljässään sai käydä Ismakin tylyn rippikoulun kivitiellä, kirjaimet ne kilvan tanssi silmissään istuessaan pöydän alla uhkamiellä.

Mietti ansojaan ja metsän vilinää, eikä tiennyt työnsä tarkoitusta, hiess' otsa vaivoin koivupuikollaan tavasi hän punakansi katkismusta.

Aivan vankka mies jo nuorna varreltaan, kulmakarvain alta kuopistansa pienet, harmaat silmät katsoi maailmaan sakastista ohi vanhan tutkijansa.

Hyväntiedon puuta ei hän tuntenut, huutomerkki oli hälle synti, vaan kun loman sai, niin silloin sukkelaan kysymättä pahimmankin pellon kynti.

Silloin Sankolassa pelto pölisi, vaolta kun poikkes vanha ruuna, karjasi kuin oikein tuima aikamies, mutta raitilla hän kulki tuppisuuna.

Istui sitten ulkotöistä päästyään Helin kanssa kuistin alla illoin, milloin tankkas kymmeniä käskyjä, useimmin hän Helin kirjaa katsoi silloin.