Pieni novellikirjasto VII

Henkilääkäri, kirj. W. H. Riehl. Äitipuoli, kirj. Don Antonio de Trueba. Paulaan joutuneet, kirj. Felix Lilla. Paennut liiketoveri, kirj. L. Maurice. Kiinalais-tyttö, kirj. Johannes Wilda.

HENKILÄÄKÄRI.

Kertomus vanhoilta ajoilta.

Kirj.

W. H. RIEHL.

Ruhtinas Kasimir III oli noussut korkeasti-autuaan isävainajansa, ruhtinas Kasimir II:sen valta-istuimelle. Vaikka nuoren ruhtinaan nimi ainoastaan pienellä lisäpiirulla erosi vanhan nimestä, niin muodosti tämä piiru todellisen ja täydellisen vastakohdan vanhan ja uuden hovielämän ja politiikan välillä. Kasimir II oli, niinkuin Saksassa niin moni muu kahdeksannentoista vuosisadan pikkuruhtinaista, pitänyt vierasvaraista ja loistavaa hovia ja ottanut osaa seuraelämään, mutta hyvin vähän hallinnut. Poika sitävastoin antausi kohta, hallitukseen tultuansa, isänsä täydelliseksi vastakohdaksi.

Hovin herroista ja palvelioista erotettiin kohta puolet; kemuista ja pidoista tuli loppu, lemmikit katosivat. Vanhalla Kasimirilla oli ollut ainakin puoli tusinaa suosikkeja ja korvaan-kuiskaajia; nuorella Kasimirilla ei ollut ainoatakaan. Hän hallitsi itse eikä edes hänen kamaripalveliansa voinut kerskata mistään persoonallisesta vaikutuksesta. Mikä tarumainen muutos koko maassa: ruhtinas, joka itse hallitsi ja jonka hovissa ei kenelläkään ollut mitään syrjävaikutusta! Jollei suuri pyrstötähti keväällä olisi ennustanut jotakin tavatonta, niin eivät vanhat hoviherrat olisi uskoneet mitään tuollaista mahdolliseksi; eivätpä he tahtoneet ottaa sitä uskoakseen silloinkaan, kun se jo kauan sitten oli ollut täydellistä varsinaisuutta.

Hovi näytti miltei autiolta. Nuori ruhtinas oli vielä naimaton, hänen äitinsä jo aikoja sitten kuollut, hänen sisarensa naituina muihin valtakuntiin. Hovissa ei sentähden ollut ensinkään naisia. Kummako, että vanhojen muurien sisäpuolella vallitsi hiljaisuus, niin syvä kuin luostarissa! Kasimirin ainoa huvi oli metsästys, mutta sekään ei tuota loistavaa laatua; vaatimattoman metsästäjän tavoin rakasti hän yksinäistä, hiljaista metsää.

Syksymyöhäisellä tapahtui eräänä päivänä, että nuori ruhtinas tällaiselta yksinäiseltä metsästysretkeltään toi kotiinsa toivotun riistan sijaan kovan kuumeen. Lapsuudestaan saakka ei hän ollut mistään taudista tiennyt; hän luuli sentähden -- ja täydellä syyllä -- voivansa luottaa rautaiseen ruumiiseensa, joka oli täydellisessä sopusoinnussa hänen tahtonsa lujuuden kanssa. Ja kun hän ei muka lääkäriä tarvinnut, niin eihän mitään kummaa siinä, että hän, kun hallitusistuimelle noustuaan erotti liikanaiset palveliat, myöskin antoi eron vanhan ruhtinaan henkilääkärille. Hän oli näet sitä mieltä, että työ, metsästys ja liikkuminen ulko-ilmassa tekevät tohtorit ja apteekkarit tarpeettomiksi, semminkin kun hän, kuten lempirunoiliansa Molière, ei juuri sanottavassa määrässä kunnioittanut koko lääketieteellistä, tiedekuntaa.

Nyt onnistui kumminkin hovimarsalkan, tuon nöyristyneen jäännöksen vanhan hovin ajoilta, houkutella häntä hankkimaan lääkärin apua ja valitsemaan henkilääkäri. Tavaton ponnistus ja oman itsensä voittaminen, jotka olivat ruhtinaassa synnyttäneet tämän päätöksen, vaikuttivat ihmeitä. Kohta sen jälkeen kun hän oli antanut hovimarsalkalle lupauksensa, rupesi hän hikoomaan ja vaipui sitten syvään uneen, joka mursi hänen tautinsa, jotta hän seuraavana aamuna oli ihan vapaa kuumeestansa.

Hän katui nyt illalla antamaansa lupausta ja arveli parantumisensa miltei liian korkeasta hinnasta ostetuksi; mutta hiukan mietittyään puristi hän yhteen huulensa, sanoi itselleen: "sanasta miestä!" ja sääsi vuotuisen rahamäärän henkilääkärin palkkaamiseksi. Mutta vaikkakin hän näin miehuullisen rehellisesti pysyi antamassaan lupauksessa, piili veitikka sen takana. Sillä sillaikaa kuin hovimarsalkka jo riemuten kuiskasi ystävilleen, että uusi järjestelmä nyt oli murtunut ja että vanha hovielämä jälleen pääsisi valtaan, neuvotteli ruhtinas oman itsensä kanssa, miten hän juuri henkilääkärin valitsemisen kautta tekisi tällaisen virkamiehen tyhjäntoimittajaksi.

Yleinen mielipide tiesi pian kertoa, ettei uutta kadehdittua virkaa sijoittaessa voinut tulla kysymykseenkään muu, kuin toinen tahi toinen pääkaupungin kahdesta kuuluisimmasta lääkäristä. Mutta ruhtinas valitsi kolmannen, jota ei kukaan ollut ajatellut. Koko kaupunki oli ihmeissään siitä, mutta eninnä kaikista valittu itse. Tämä oli aivan nuori mies, joka juuri oli palannut yliopistosta, josta hän oli tuonut mukanansa -- kihlasormuksen ja tohtorihatun -- muuten ei ollut hänessä mitään, joka olisi ilmaissut lääkäriä. Hauskana, hupaisena ja kohteliaana seuratoverina oli hän tervetullut kaikkialla, missä iloa pidettiin; sitävastoin ei kukaan sairastava hänen apuaan kysynyt. Muuten tiesi hän valmistaa oivallista punssia, ja siihen kyllä hänen neuvoansa kysyttiin. Toisellaisia reseptejä ei häneltä vaadittu. Alhaista sukuperää kun oli, ei hän sukulaisten hyväntahtoisuudesta ja puoltolauseista voinut toivoa mitään apua virka-urallaan, eikä hänellä ollut edes kunnollista nimeä, jonka kautta hän olisi voinut tulla erotetuksi muista, sillä hän oli vain -- Juhana Jaakko Müller! [Müller on Saksassa ehkä tavallisin kaikista sukunimistä] Ja tämän Juhana Jaakko Müllerin valitsi ruhtinas henkilääkärikseen!

Müllerillä oli kumminkin ominaisuus, joka erittäin lääkäreissä on arvossa pidettävä: hän, näetsen, tiesi, ettei hän mitään tietänyt. Ja kun hän oli yhtä avoin ja rehellinen muita kohtaan, kuin vaatimaton oman itsensä suhteen, niin päätti hän, astuessaan marmorirappusia ruhtinaalliseen linnaan, johon hän virka-arvonsa vastaanottamista varten oli kutsuttu, kursailematta ja suoraan tunnustaa ruhtinaalle tietämättömyytensä ja pyytää armollista vapautusta koko korkeasta nimityksestä. Mutta hänen suureksi kummakseen lausui ruhtinas kohta, ikäänkuin olisi hän osannut lukea hänen sisimmät ajatuksensa:

"Älkää uskokokaan, hyvä tohtori Müller, että olen nimittänyt teitä henkilääkärikseni teidän lääkäritaitonne tähden. Tiedän, ettette yliopistossa ole mitään oppinut. Tohtorit ovat kaikki puoskaroitsioita, ja se, joka ei ole tilaisuudessa harjoittaa ammattiaan, ei ainakaan paranna ketään kuoliaaksi. Te olette älykäs ja vaatimaton ja sentähden olen valinnut teidät henkilääkärikseni, sillä tieteestänne en yhtään mitään välitä. Minä, nähkää, annan luonnon vallita; se on paras lääkäri, ja teidän tulee olla samaa mieltä. Vanhastaan on tässä hovissa ollut tapana, että henkilääkäri lyönnilleen kello 8 aamulla esiintyy ruhtinaan työhuoneessa, ja kun minulla tuon vanhan tavan mukaan nyt taasen on henkilääkäri, niin tahdon nähdä hänet täällä lyönnilleen kello 8. Muuten ei teidän tule olla millännekään terveydestäni. Suu kiinni vain, kunnes kysyn. Olkaa viisas, hiljainen ja vaatimaton, niin ehkä laulaa teille kunnian kukko."

Ruhtinaan tervehdys pani Müller-paran kerrassaan ymmälle. Hän ei enää voinut sanoa pois puolestaan nimitystä, kun ruhtinas selitti hänen olevan virkaan sovelias. Hänen syntyperäinen kevytmielisyytensä heräsi taasen, kun hän kuuli ruhtinaan armollista, vaikka karmeaa puhetta. Hän tuli ajatelleeksi, että viidenkolmatta vuotiselle miehelle, jolla ei ollut maailmassa muuta kuin morsian, ei tämä tällainen alku ollut niin aivan huono, ja kun ei ruhtinas häneltä mitään vaatinut, niin voisi hän tuon vaatimuksen täyttää yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Sentähden kiitti hän nöyrimmästi ruhtinaallisesta armosta, ja harvasanainen herra nyykäytti suosiollisesti päätään, merkiksi että keskustelu oli loppunut.

Kun molemmat nuoret miehet siinä seisoivat vastakkain, oli kumpikin heistä nähtävästi tyytyväinen itseensä ja rooliinsa. Mutta he olivat rehellisiä miehiä kumpikin, ja sentähden oli ruhtinas yhtä häpeissään ja harmissaan kometiiasta, kuin tohtori. Ruhtinas tunnusti, näet, itselleen, että hän oli pitänyt lupauksensa puustavin mukaisesti, mutta sydämessään rikkonut sitä vastaan, ja se -- sen myönsi hän itselleen -- ei ollut ruhtinaallista tekoa. Vielä enemmän: vastustaakseen kaikkia niitä, jotka halusivat vanhan hovielämän palaamista, oli hän palauttanut tämän kaikkein kurjimpia kasvannaisia -- hän oli luonut ensimäisen laiskanviran. Mutta hänen itsepäisyytensä oli yhtä luja kuin hänen rehellisyytensä ja sentähden oli hänen ilkkunsa hovimarsalkan petkuttamisesta jonkunmoisena korvauksena sille mieliharmille, jota hänen epäjohdonmukaisuutensa hänessä herätti. Tohtori taasen astui yhtä nöyristettynä alas marmorirappusia kuin hän hyviä päätöksiä mielessään ja rohkeana äsken oli kulkenut niitä ylös. Ensi kerran eläessään häpesi hän turhaan kulutettua opintoaikaansa. Jos hän olisi ollut oikein "oppinut" tohtori, niin olisi hän rehellisesti ja itse asiassa jalon luonteensa mukaan kerrassaan kieltäynyt vastaanottamasta tarjottua arvoa ja mieluummin kärsinyt lääkärinä nälkää kurjimmassa kylässä, kuin pöyhkeillyt hovileluna ilman mitään tositehtävää pääkaupungissa. Hän häpesi vielä sitäkin, että hänen kauttansa tiede oli tullut alennetuksi, vaikka se ei oikeastaan ollut hänen tieteensä, ja ettei hän voinut ylläpitää tarpeellista kunnioitusta tätä tiedettä kohtaan, siitä syystä että hän itse niin vähän oli siihen perehtynyt. Mutta tämän katkeran itsesyytöksen ohessa tuli hän ensikerran eläissään selvästi näkemään sitä toivotonta tulevaisuutta, joka olisi häntä odottanut, ellei ruhtinaan oikku olisi tehnyt hänestä nimi-henkilääkärin. Vasta tänään näki hän, millä kadotuksen partaalla hän mitään ajattelematta oli liikkunut, ja hän päätti ettei hän enää ikinä poikkeaisi siltä parannuksen uralta, joka niin äkkiarvaamatta oli hänelle avautunut. Tavallisesti avaa onnettomuus ihmisten silmät, ansaitsematon onni oli hänessä tehnyt saman vaikutuksen.

Tohtori alkoi nyt tehdä jokapäiväisiä käyntejä linnassa. Hovielämästä ja siihen kuuluvista juonista hän ei tietänyt rahtuakaan. Mutta hän muisti erästä itämaista neuvoa, jonka hän oli nähnyt jossakin vanhassa kirjassa, ja tuota neuvoa johti hän mieleensä joka aamu, kun hän kulki linnan marmorirappusia ruhtinaan luo. Se oli näin kuuluva:

"Mene sokeana sisään kuninkaan luo Ja mykkänä palaja sieltä."

Tätä neuvoa noudatti hän ja huomasi pian sen suojelevaa voimaa.

Lääketieteellinen neuvottelu ruhtinaan luona tapahtui joka päivä seuraavaan tapaan: Henkilääkäri Müller astui aamulla, kun kello löi 8, ruhtinaan työhuoneeseen, jossa tämä jo kauan oli istunut asiapaperien ja kirjojen ääressä. Muiden palveliain täytyi lääkärin sisäänastuessa poistua, kaiketikin vanhan tavan mukaan, jonka noudattamisesta nykyinen ruhtinas kumminkin oli -- paremmaksi varmuudeksi -- antanut ankarat käskyt, hänellä kun oli pätevät syyt jättää ympäristönsä tietämättömyyteen uuden henkilääkärin omituisista virkatehtävistä. Ja kun hän pian huomasi, että hän tällä menettelyllä sai hovimarsalkan uteliaisuuden jännitetyksi äärimmäisyyteen asti, niin tuli hän yhä salaperäisemmäksi noiden neuvottelujen suhteen. Kun lääkäri astui sisään hiljaiseen asuntoon, kysyi korkea herra ensin mimmoinen ilma ulkona oli ja sitten tohtorin omaa vointia. Vastaus-ensimäiseen kysymykseen vaihteli sateen ja auringon paisteen välillä; vastaus toiseen taasen oli aina ijankaikkkinen sama, sillä tohtori oli yhtä terve ja veressydäminen kuin ruhtinas itse. Lääkäri sitävastoin ei koskaan uskaltanut kysyä ruhtinaan vointia, sillä hyvässä muistissa pitäen ensimäisen käynnin käskyä oli hän päättänyt lyhyeen vastata, kun häneltä kysyttiin, ja olla lausumatta sanaakaan sen enempää. Kun sitten ruhtinas oli saanut tietää, että lääkäri voi hyvin, jatkoi hän työtään ja antoi lääkärin seisoa noin puolen tuntia mykkänä huoneessa. Müller tirkisteli sen aikaa vastapäätä olevaa seinää, johon oli kuvattu villisian metsästys, luki siinä olevia osanottajia: miehiä, naisia ja koiria ja takalistossa olevan suuren puun lehtiä, uskaltamatta antaa silmiensä eksyä muihin, huoneessa oleviin esineisiin. Kun sitten puolen tuntia näin oli kulunut, nyykähytti ruhtinas päätään, ja tehtyään syvän kumarruksen lähti tohtori. Lääketieteellinen neuvottelu oli päättynyt.