Pieni novellikirjasto VIII

Vuonna 1860 olin minä toisena perämiehenä eräällä hyvällä purjelaivalla, joka kulki Honolulusta Sydneyhin. Olimme jotenkin hyvällä onnella suorittaneet kappaleen matkaa Austraalian monilukuisten saariryhmien välitse, kunnes saavuimme Louisiadein pitkälle ulottuvan saariston lähelle. Ne ovat kaakkoon päin Uudesta-Guineasta. Siellä tapasi meidät useampia viikkoja kestävä tyven, ja seurauksena oli, että juomavetemme loppui. Meidän oli joltakin noista saarista saatava juoma-astiamme täytetyiksi.

Se tehtävä oli näillä tienoilla jotenkin arveluttava yritys, sillä merimiesten kesken tunnetaan Louisiadi-saariston villit alku-asukkaat verenhimoisimmiksi kaikista Etelämeren ihmis-syöjistä.

Nuo saaret ovat muuten luonnostaan erittäin ihanat. Yksi niistä oli aivan lähellämme. Koralliriutta oli sen ympärillä, mutta riutassa oli, kuten tavallisesti on laita, aukko sillä kohtaa, jossa puro saaren rannalla laskee mereen, joten oli helppo tuon aukon kautta soutaa saarelle. Solakoita kokos-palmuja kasvoi rannalla, ja niiden takana viheriämetsäisiä ylängöitä. Vieno länsituuli toi saarelta sieramiimme suloista kukkaistuoksua. Kun nyt kerrankin pitkän ajan päästä alkoi tuulla, jos kohta hiljaisestikin, olisimme sen avulla mieluummin jatkaneet matkaamme, jos meillä vaan olisi ollut tuota niin välttämätöntä juomavettä.

Emme nähneet ainoatakaan villiä saarella, emme mitään ruokomajaa tai venettä.

"Oikea paratiisi!" sanoi kapteeni kiikarilla tähtäillessään rannalle.

"Mutta ilkeä käärme voipi siellä olla jo väjymässä", sanoi ensimmäinen perämies. "Se on oikea ihmis-syöjäin saari. Eihän tunnettu Rossel-saari ole siitä etäällä."

Tämä huomautus, joka muistutti erästä erittäin surkeata tapahtumaa, oli kyllä oikeutettu tällä hetkellä ja tällä paikalla. "St. Paul" niminen laiva, joka kulki Hongkongista Sydneyhin, mukanaan 20 merimiestä ja 317 kiinalaista työmiestä, jotka aikoivat Austraaliaan työnetsintään, oli Heinäkuussa 1858 -- siis ainoastaan kaksi vuotta tätä ennen -- joutunut haaksirikkoon Rossel-saaren rannalla. Ainoastaan harvat laivamiehistä onnistuivat veneillä pelastumaan. Muut heistä sekä kaikki Kiinalaiset tahtoivat etsiä pelastusta saarelta, mutta joutuivat siellä toinen toisensa perästä villien alku-asukasten käsiin, jotka surmasivat ja söivät heidät. Ainoastaan neljä heistä pelastui tästä kohtalosta.

Meillä oli nyt siis silmäimme edessä kirkas puro, ja sitä katsellessamme tunsimme mitä tuiminta tuskaa. "Vettä, vettä!" kirkuivat merimiehet.

"Tuolla rannalla sitä kyllä on oikein viljalta!" huusi kapteeni. "Kuka tahtoo mennä veneellä sinne?"

Kaikki tarjoutuivat alttiisti.

"Minä en luota siihen rauhallisuuteen, mikä saarella näköjään vallitsee", sanoi ensimmäinen perämies. "Olen jo niin monesti tällä merellä ollut pahoissa tekemisissä ihmis-syöjäin kanssa. Minä luulen, että ne roistot ovat jo aikoja sitten meidät huomanneet ja kätkeytyneet pensaiden taakse odottamaan sopivaa tilaisuutta."

"Mutta meidän on joka tapauksessa saatava raitista vettä", lausuin minä. "Sameat, mädänneet vedenjäännökset astioissamme eivät kelpaa enää nautittaviksi. Annatteko, kapteeni, minulle luvan kuuden matruusin kanssa soutaa tuonne?"

"Tietysti", vastasi kapteeni. "Olkaa kuitenkin varoillanne! Me puolestamme koetamme täällä pitää tarkkaa vahtia. Jos huomaamme rannalla mitään epäilyttävää, on pyssynlaukaus oleva varoitusmerkkinä."

"Hyvä on, kapteeni."

Laskimme suuren veneen mereen ja lastasimme siihen viisi tyhjää vesiastiaa. Minä asetuin perää pitämään, ja kuusi matruusia souti veneen tuon pyöreän koralli-riutan aukon kautta saaren rannalle, puron suuhun.

Tämä puro oli niin matala, ett'emme voineet venettämme sitä myöten kuljettaa. Ja puron suussa taas oli vesi niin sameata, että siitä ei ollut meidän tarpeeseemme. Siitä syystä vieritimme astiat puron rantaa pitkin noin sata askelta ylemmäksi, voidaksemme sopivalla kohdalla täyttää ne puhtaalla vedellä.

Minä olin ottanut mukaani lasiputelia. Tämän täytin minä vedellä ja join sen heti erinomaisella nautinnolla, sillä minun himoni tätä viileätä ja kirkasta virvoitusnestettä kohtaan oli pitkän puutteen aikana kasvanut aivan rajattomaksi. Nuo kuusi seuralaistani virkistivät myös itseänsä raittiilla vedellä parhaansa mukaan.

Sitten täytimme me kaikki viisi astiaa. Kolme niistä saimme jo onnellisesti, jos kohta suurella vaivallakin, kuljetetuiksi rannalle ja nostetuiksi veneeseen. Olimme palanneet vedennostopaikalle kuljettaaksemme neljännenkin astian samalla tavalla.

Silloin kuului laivasta äkisti varoitusmerkki: pyssynlaukaus.

Hämmästyneenä katsahdin minä ympärilleni, nostaen samalla ylös lasiputelin, jonka olin jättänyt maahan puron rannalle. Mistäpäin oikeastaan siis vaara uhkasi?

Kuului luita ja ytimiä järkyttävä ulvonta. Noin kahdeksankymmenen askeleen päässä meistä rupesi pensasto elämään. Lukuisa lauma saaren alkuasukkaita tuli näkyviin. Ne olivat melkein alastomia, mustanvärisiä villejä, Papuas-heimoa; heillä oli litteät nenät, kiharat tukat, inhottava ulkonäkö, mutta erittäin jäntevä ruumiinrakennus.

Aseinaan heiluttivat he uhkaavasti kivikirveitä, puunuijia, pitkiä pistinkeihäitä ja lyhyitä heittokeihäitä. Jousia ja nuolia ei heillä ollut.

"Veneeseen!" huusin minä. "Jättäkäämme jäljellä olevat astiat! Eteenpäin, miehet! Tässä on henki kysymyksessä!"

Me juoksimme, minkä jalat kantoivat, venettämme kohden. Velvollisuuteni mukaisesti olin minä viimeisenä.

Mutta meidän hätyyttäjämme olivat reippaampia ja nopeampia juoksemaan kuin me. He lähestyivät meitä pitkillä hypyillä ja hirveätä sotahuutoa ulvoen. Etummaisena oli tavattoman kookas ja hirveän-näköinen mies. Toisessa kädessä heilutti hän puunuijaa, toisessa oli heittokeihäs.

Minulla oli juostessani vasemmassa kädessäni yhä edelleen lasiputeli. Äkisti, päästyään noin viidentoista askeleen päähän minua lähelle, heitti tuo raivoava villi keihäänsä minua kohden ja lävisti sillä vasemman käsivarteni. Luonnollisesti putosi puteli nyt minun kädestäni. Se särkyi palasiksi erääseen kiveen. Se oli erittäin onnellinen sattuma. Tuo villi jättiläinen päästi kimakan voittohuudon ja heilutti nuijaansa iskeäksensä sillä minut kuoliaaksi. Kolme askelta vielä, ja hän olisi minut saavuttanut.

Mutta silloin sattui hän astumaan minun särkyneen lasiputelini terävälaitaista reunaa vasten.

Tuskan huuto pääsi hänen suustaan ja hän rupesi hyppelemään kuin hullu toisella jalallaan, pitäen tuota verta vuotavaa jalkaa ylhäällä ilmassa.

Tätä tapausta saimme kiittää pelastuksestamme. Sillä muut hätyyttäjämme, jotka jonkun silmänräpäyksen päästä ennättivät haavoitetun luokse, jäivät hämillään seisomaan hänen ympärilleen, kun hänen hassunnäköinen menettelynsä tuntui heistä merkilliseltä eivätkä he voineet tajuta, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut.

Nuo pari kolme sekuntia, jotka tähän kuluivat, riittivät meille. Me pääsimme rannalle, syöksyimme veneeseen ja soudimme kaikin voimin pois tuolta vaaralliselta saarelta. Nyt kyllä nuo toiset villit hyökkäsivät meidän jälkeemme ja heittelivät keihäitään meitä kohden, mutta tapaamatta.

Veneillä eivät he lähteneet meitä takaa-ajamaan. Luultavasti eivät heidän aluksensa silloin sattuneet olemaan tällä puolen saarta.

Että me olimme häiritsemättä saaneet täyttää ja kuljettaa veneeseen muutamat vesiastioistamme, riippui kaiketikin siitä, että ensi-aluksi vaan yksi villeistä oli meidät huomannut ja sitten käynyt itselleen tovereita hakemassa. Siten ennätti joku aika kulua, ja me saimme rauhassa suorittaa tärkeän tehtävämme.

Me pääsimme laivalle. Nuo kolme täyttä vesiastiaa nostettiin myös sinne. Siten kuitenkin pääsimme pahimmasta hädästä. Ikävä vaan, että kaksi vesiastioista jäi villien saaliiksi. Keihään haava minun käsivarressani oli vaan lihashaava ja parani pian.

"Sanoinhan minä sen!" huomautti ensimmäinen perämies. "Aivan niin tapahtui, kuin minä ennustin."

"Mutta olihan meidän välttämättömästi saatava vettä", intin minä. "Ja sen tarkoituksenhan me saavutimme, emmekä siis tehneet tyhjää matkaa."

"Se oli rohkea teko ja hyvin onnistui", lausui kapteeni. "Lähettäisin mielelläni noille mustille roistoille muutamia kartessi-laukauksia, mutta meillä ei ole siihen varusteita."

"Ainakin on päälurjus, joka polki jalkoihinsa minun putelini lasisirpaleet, saanut rangaistuksensa", sanoin minä naurahtaen. Tuuli kiihtyi. Levitimme kaikki purjeet ja suuntasimme matkamme etelään. Ihmis-syöjäin saari jäi pian näkyvistämme. Onnellisesti saavuimme jonkun ajan päästä määräpaikkaamme Sydneyhin.

2.

Kolme vuotta myöhemmin oleskelin minä Tahiti-saarella, sen pääkaupungissa Papeetessa. Olin eronnut entisestä kapteenistani ja laivastani. Olin myös ollut arveluttavasti sairaana ja tahdoin nyt saada virkistystä Tahitia ihmeen ihanassa ilmastossa. Rahaa oli minulla runsaasti, sillä säästöni nousivat lähes 4,000 markkaan.

Mutta oltuani siellä neljänneksen vuotta ja saavutettuani jälleen voimia ja terveyttä, alkoi minua siellä vähitellen ikävystyttää. Kun on toimintaan tottunut, niin ei jouten-oloa voi kauvan kestää, vaikkapa olisi paratiisin ihanuudessa. Ikävöin jälleen siniselle ulapalle ja pirteään laivaelämään ja aloin kuulustella sopivaa paikkaa.