Suomalainen lukemisto

Neljäs jakso.

1. Pietari Brahe ja Turun yliopisto. Y. Yrjö-Koskinen 2. Pietari Brahen kuvapatsaan vihkiäisissä 29/5 1888. J. Krohn (Suonio) 3. Roinilan talossa. Minna Canth 4. Eräästä elämäkerrasta. A. Ahlqvist 5. Muinaissuomalaisten taikauskosta. E. Lönnrot 6. Ilmarinen. J. Krohn 7. Aino. J. Krohn 8. Runoja kantelettaresta 1. Eriskummainen kantele. I. 1. 2. Älä on ääntäni kulunut. I. 6. 3. Korpi kurjalla kotina. I. 36. 4. Ohoh kullaista kotia. I. 75. 5. Mipä paimenten olla? I. 171. 6. Jo tulen kotihin I. 182. 7. Oisko linnun lentoneuvot. II. 44. 8. Maassa mieleni matavi. II. 128. 9. Kyllä huoli virttä tuopi. II. 131. 10. Viel' on vuoro valvoakkin. II. 192. 11. Minä pyy pesätön lintu. II. 226. 12. Soria on sotainen tauti. II. 265. 13. Omat on virret oppimani. II. 280. 14. Muut ja minä. II. 298. 15. Emon torat, II. 309. 16. Penu pieni koiraseni. II. 340. 9. Loitsurunoja 1. Loitsijan perustussanat. 2. Manaus koskeen. 3. Hammastautia vastaan. 4. Käärmeen puremaa vastaan. 5. Jäniksen sanat. 6. Karian sanat. 7. Suden manaussanat. 8. Kalastus-sanat. 9. Kylvösanat. 10. Tulen synty.

Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet. K. Raitio

Esipuhe.

Sen jälkeen kuin prof. A. Ahlqvist'in "Uusi suomalainen lukemisto" painosta annettiin on suomalaisen kirjallisuuden kaikilla aloilla ja varsinkin kaunokirjallisuuden alalla ilmestynyt useita eteviä kirjailijoita, jotka mainitussa lukemistossa tietysti eivät ole voineet tulla edustetuiksi. Sen ohessa on suomenkielikin viime vuosikymmenien kuluessa kehittymistään kehittynyt ja rikastunut; kielensä puolesta mallikelpoisemman suomalaisen lukemiston tarve on sentähden jo kauan ollut tunnustettu. Nämät seikat ovatkin olleet päävaikuttimina tämän lukemiston toimittamiseen ja sen sisällyksen määränneet. -- Etupäässä olen tähän ottanut -- enimmäkseen oman käden oikeudella, joka asian hyvän tarkoituksen vuoksi suotakoon anteeksi -- uudemman kaunokirjallisuutemme tuotteita, joissa kieli on reipasta ja sujuvaa, ja jotka sisällyksensä puolesta voinevat pitää oppilaiden mieliä vireillä; vieraskielisen lukemiston suhteen -- tämä on näet aiottu etupäässä ruotsinkielisiä koulujamme varten -- on nim. ajatukseni se, että sen ennen kaikkea tulee olla kielensä puolesta uusimman kehityskannan mukainen ja sisällykseensä nähden huvittava ja helppotajuinen; totisemmat aineet jääkööt äidinkielellä opetettaviksi.

Saadakseni oikeinkirjotuksen lukemistossa kauttaaltaan yhtäläiseksi olen muutamissa kohden rohjennut muutella jonkun kirjailijan omaa kirjotustapaa; viimmeisessä (4:ssä) jaksossa olen kumminkin säilyttänyt kunkin kirjailijan omituisen oikeinkirjotuksen, pitäen suotavana ja tarpeellisenakin, että oppilaat korkeammalla asteella tutustuvat toisenkinlaisiin käytännössä oleviin sanamuotoihin, jommoisia muuta suomalaista kirjallisuutta lukiessa voi sattua heidän eteensä. Lauserakennuksenkin suhteen on yhtäläisyyden saavuttamiseksi ja joskus muustakin syystä paikoittain joku pienempi muutos ollut tarpeen. -- Sisällykseen olen ainoastaan ani harvoin ja varovalla kädellä koskenut, kun se esim. jossakin kohden muuten olisi saattanut lukijain hienotuntoisuutta loukata.

Sanastosta [ei tässä mukana] mainittakoon, että siihen -- sanakirjoissa tähän asti yleisen tavan mukaan -- olen ottanut nominein _nominativi_- ja genetivi-muodot, verbeistä taas presensin 1 persoonan ja 1 infinitivin, joka ei kumminkaan estä opettajaa sanoja kysellessään vaatimasta muidenkin omituisempien muotojen, nk. yksikön partitivin, illativin ja monikon genetivin sekä verbien optativin tuntemista ja luettelemista. -- Yleensä olen ottanut sanastoon lukemistossa löytyvät johdannaiset ja yhdysperäisetkin sanat; vaan 3:sta jaksosta alkaen olen jättänyt ottamatta semmoiset yhdysperäiset, joiden yhdysosat semmoisinaan jo ennestään löytyvät sanastosta ja jotka yhdysperäisinä eivät ole saaneet mitään erikoismerkitystä, esim. kirkkomatka, tiedemies y.m. -- Lukemiston loppuun liitetystä lehtori K. Raition tekemästä suomalaisen kirjallisuuden historiasta, joka voitanee korkeimmalla luokalla ottaa läksyttäin suomenkielen suullista harjotusta varten luettavaksi, ovat tavallisimpien johtopäätteiden kautta syntyneet sanat niinikään jäänet sanastoon ottamatta, kun alkusana sanaston avulla voidaan saada selville.

Lopuksi käytän tätä tilaisuutta lausuakseni suurimmat kiitokseni kaikille niille, jotka neuvoillaan ja toimillaan ovat minua tämän lukemiston toimittamisessa auttaneet.

Helsingissä, elok. 25 p. 1889.

Knut Cannelin.

ENSIMMÄINEN JAKSO.

1. Pukki ja kettu.

Pukki ja kettu olivat kumpikin pudonneet syvään kuoppaan, josta eivät voineet päästä ylös. Vaan viimmein kettu, aina viekas ja kavala, keksi seuraavan neuvon. Sanoi pukille: "Jo nyt tiedän, kuinka pääsemme ylös". "Kuinka?" kysyi pukki. "Niin, vastasi kettu, että kohoat etujaloillesi pystyyn kuopan laitaa vastaan, minä nousen sarvillesi, hyppään siitä ylös ja vedän sinunkin jälkeeni". Pukki ihastui sen neuvon kuultuansa ja teki niinkuin kettu oli pyytänyt. Vaan kettu itse ylös päästyänsä ei ollenkaan huolinut pukista, irvisteli vaan, kun toinen häntä petoksesta soimasi, ja sanoi: "Jos sinulla, pukki raukka, olisi semmoinen mieli kuin parta, niin semmoiseen kuoppaan et olisi joutunutkaan."

Hulluilla herrat kyntävät.

2. Jalopeura ja kettu.

Jalopeura vanhana ei enää voinut metsän eläviä ajamalla saada kiinni, jonka tähden hänen täytyi miettiä uusi keino, millä elatusta saisi. Pani tien viereen maata ja oli olevinaan sairas. Kun näki jonkun sivu kulkevan, niin sanoi: "Voi vaivaista minua, kuinka päätäni kivistää ja sisuksiani polttaa. Tuskin elänkään huomispäivään asti, anna siis anteeksi, jos olen sinua vastaan rikkonut. En tahtoisi omantuntoni vaivalla täältä erota". Näin sanoi hän, ja moni sivukulkevista astui lähemmäksi katsomaan, voisiko jollakin lievittää hänen viimmeisiä tuskiansa. Mutta jalopeura söi heidät suuhunsa ja eli sillä tavalla liikuttamatta jalkaansa pitkät ajat. Tuli viimmein kettukin paikalle. Hänellekkin piti jalopeura vanhan puheensa ja kysyi, mitä hän arveli, kun ei tullut lähemmäksi. Kettu vastasi: "Kummastelen jälkiä; moni on mennyt, vaan ei yksikään palannut".

Tuhmalle tuli vahinko, sen viisas opiksi otti.

3. Karhu ja hiiri.

Karhu oli tarttunut ansaan ja koki kaikin voiminsa päästä irti pahasta pulastaan, vaan ei jaksanut köysiä katkaista. Kun ei muuta neuvoa tietänyt, pani hän maata. Kun hän siihen oli nukkunut, kokoontui koko joukko hiiriä hänen ympärilleen ja ne alkoivat keskenään leikkiä. Näiden telmeestä heräsi karhu ja sai yhden heistä kynsiinsä; se oli ihan hänen turvallensa hypännyt. Hiiri anoi rikostaan anteeksi, sanoi vahingossa sen tehneensä ja lupasi kerran vielä karhun hyvyyden kostaa, jos nyt irti pääsisi. Tästä leppyi karhun mieli ja hän laski hiiren kynsistään, sanoen: "Yhtä mitätön olet, jos sinut syön tai säästän, joudathan olla rauhassa, raukka". Hiiri irti päästyänsä keräsi metsästä muita kumppaneita ja palasi niiden kanssa karhun luokse. Kaikki alkoivat hampaillansa ansan köysiä jyrsiä pelastaaksensa karhua. Viimmein saivatkin ansan paulat poikki purruiksi ja karhu pääsi hädästänsä. Sille virkkoi nyt hiiri: "Pidit, karhu, minua halpana etkä uskonut, että täyttäisin lupaukseni, vaan nyt sen näet, että hiirikin taitaa hyvän hyvällä palkita". Karhu ei vastannut mitään, vaan läksi häpeissään matkaansa, kuljeskellen metsää niinkuin ennenkin.

4. Totuus ja Valhe.

Totuus ja Valhe kulkivat kerran yhdessä. Valhe kysyi Totuudelta: "Mikä mies sinä olet?" Totuus sanoi: "Minä olen totinen Totuus, joka en ikänä taida valehdella". Totuus kysyi Valheelta: "Mikä mies sinä sitten olet?" -- "Minä olen totinen Valhe, joka en ikänä taida totta puhua". Niiden tuli käydessä nälkä. Valhe sanoi Totuudelle: "Syökäämme sinun evääsi ensin ja minun evääni sitten, ehkä minä olen väkevämpi mies kantamaan." Ne söivät Totuuden evään loppuun. Valhe ei antanutkaan Totuudelle ruokaa, sanoi vaan: "En anna, ennenkuin annat toisen silmäsi puhkaista". Totuus antoi puhkaista silmänsä, mutta Valhe ei antanut sittenkään ruokaa; tahtoi vielä toisenkin silmän puhkaista ja saikin. Valhe jätti sitten kirkkopihalle Totuuden. Kolme korppia lensi kirkon harjalle. Ensimmäinen sanoi: "Tiedänpä minä, mitä tiedän. Tässä kirkkopihalla on sokea mies. Jos hän ottaisi kirkon nurkan alta kolmen korttelin syvyydeltä multaa ja pyyhkeilisi sillä silmiänsä, niin hän näkisi selvemmin kuin ennen." Toinen korppi lauloi: "Tiedänpä minäkin, mitä tiedän. Tässä kaupungissa asuu kuningas, jonka tytär sairastaa vaarallista tautia, eikä häntä saa paranemaan millään muulla kuin että alttarin alta, siitä, jossa pappi seisoo, kaivetaan korttelin syvyydeltä multaa, voidellaan sillä tuo tytär, niin hän paranee". Kolmas korppi lauloi: "Tiedänpä minäkin, mitä tiedän. Tässä kaupungissa maksaa yksi lusikallinen vettä monta hopearahaa, mutta jos saarnastuolin alta kaivettaisiin suuri kivi, niin tästä kaupungista ei ikänä vesi loppuisi."

Totuus meni kaupungille, kun ensin oli voidellut silmänsä, ja pyysi vettä juodaksensa. Sanottiin veden maksavan siinä kaupungissa niin paljon, ett'ei kulkevainen sitä voi ostaa. Totuus meni kuninkaan luokse ja puhui kuninkaan tyttären sairaudesta, laittoi voiteet korpin neuvon mukaan ja neuvoi, kuinka vesi riittäisi kaupungille. Kuningas pyysi Totuuden tykönsä asumaan, mutta Totuus ei tahtonut sentähden että kaupungissa niin paljon valehdeltiin. Kuningas maksoi sitte kullalla palkan Totuudelle, lahjotti omat vaatteensa sille. Totuus lähti taas kävelemään mailmaan ja joutui samaa Valhetta vastaan, joka ennen hänen kanssaan käveli. Valhe ei tuntenut Totuutta, vaan Totuus tunsi Valheen. Kohta kun Valhe kuuli, mistä Totuus oli rikkaaksi tullut, niin käski Valhe Totuuden puhkaista hänen silmänsä ja jättää hänet kirkkopihalle. Totuus teki niin. Valhe odotti korppien laulua ja korpit lensivätkin taas laulamaan saman kirkon harjalle. Ensimmäinen korppi lauloi: "Tiedänpä minä, mitä tiedän." -- "Mitä sinä tiedät?" "Tässä kirkkopihalla on sokea mies." Toinen lauloi: "Tiedänpä minä, mitä tiedän." -- "Mitä sinä tiedät?" "Se olisi tapettava." Kolmas lauloi: "Tiedänpä minäkin, mitä tiedän. Se olisi haudattava." Kaikki korpit lensivät Valheen niskaan, repivät sen, tappoivat ja hautasivat siihen samaan kirkkopihaan. Valhe kuoli, Totuus elää. Sen pituinen se.

5. Suulas akka.

Oli kerran ukko ja akka. Akka oli ylen suulas. Minkä kodissaan saa tietää, sen sanoo kaikille kylässä. Ukko taas oli hyvä metsämies ja kalastaja. Hän sattuu kerran metsässä kulkiessaan löytämään aarteen ja alkaa miettiä mielessään, kuinka hän nyt sen aarteen hiljaisuudessa saisi kotia, kun hänellä on suulas akka, että minkä vaan saa kuulla, sen muille heti kertoo. -- No, ei muuta neuvoksi; oli ukko sinä päivänä löytänyt hauen rysästä ja metsässä taas oli metso käynyt ritaan. Ne hän vaihetti keskenänsä, metson hän pani rysään ja hauen muutti ritaan. Kulki kotiinsa ja sanoi akallensa: "Minä aarteen löysin metsästä; huomenna käymme tuomassa rahat sieltä." "No, vai sinä aarteen löysit!" sanoi akka vastaan, ja hänen mielensä jo alkoi hehkua kylään sanomaan sitä, vaan ukko ei laskenut; lähdettiin levolle. Kului se yö siten. Aamulla laittautuvat kantamaan rahoja aarteesta ja menevät yhdessä metsään. Täällä kun lammin rannalle tullaan, niin virkkaa ukko akallensa: "Odota vähäisen, olisi minulla tässä pyydys." Kun katsotaan saalista, täällä on metso rysässä. -- Kuljetaan vähän matkaa tuosta, kunnes päästään linnunpyydyksille, ja katsotaan niitäkin, niin täällä taas on hauki ridassa. Se otetaan siitä ja käyvät aarteelle, josta kaikki rahat pannaan takkoihin, ja lähdetään kantamaan niitä kotiin. No, päästään kylään, käydään, astutaan pihoja myöten. Jo tekisi akan mieli taloihin sanoja viemään, vaan ukko taas estää häntä menemästä. Vaan Kumminkin poikkeaa akka kujaan, lähteäksensä taloon; sattuivat koirat siinä tappelemaan keskenänsä, ärisevät pihalla, niin huutaa ukko akalleen: "Älä mene, akkaseni, etkö kuule, kuinka siinä talossa akka miestään lyöpi." Akka säikähti siitä, ei mennytkään taloon, ja ukko sai aarteen kotiinsa kyläkunnan kuulematta. -- No, maattiin yö taaskin, vaan kun päivä tuli, akka ei pysynyt kauemmin kotona, vaan juoksi jo huomeneksella kylään, siihen taloon pistäysi, johon eilen oli ollut menemäisillään, ja alkoi kertoa asiataan kaikille ja sanoi: "Me aarteen löysimme, löysimme metsästä aarteen, minun ukkoni sen jo toissa päivänä iltasella sieltä löysi ja tuli sanomaan minulle. Vaan myöhä oli, vasta eilen yhdessä kävimme paikalla, sieltä kaksi takallista rahaa kannoimme; ne olivat suuria ne takat." "Ka, mistäpä aarteen löysitte?" kysyi isäntä. -- "Tuolta, tuolta metsästä", selvitti akka kiireissään, "Matti ja minä yhdessä saloja kuljimme ja katsoimme pyydyksiä ensin, niin rysässä oli metso ja ridasta saatiin hauki; me ne ensin otimme, siitä edemmäksi menimme, niin..." "Valehtelet", sanoi isäntä, "valehtelet varmaankin, milloin käypi rysään metso tai ritaan hauki? Tuota eivät usko hullutkaan." -- "Usko pois", arveli akka, "löysimme me aarteen, kaksi takallista kannoimme rahaa metsästä eilen ja tästä kylän kautta vielä siihen aikaan kuljimme, kun sinua täällä vaimosi pieksi." "Missä ja milloin on minua vaimoni lyönyt", huusi isäntä suuttuen, "kaikki valehtelet tässä, ei ole mitään puheessasi perää; mene matkaasi, taikka..."