Ystävän kirja

PIKKU PIETARIN KIRJA.

I. Ensimmäiset valloitukset. 1. Kummitukset. 2. Valkopukuinen nainen. 3. Minä annan tämän ruusun sinulle. 4. Edvardin lapset. 5. Rypäleterttu. 6. Kultasilmä Marcelle. 7. Huomautus, kirjoitettu päivänkoitteessa.

II. Uusia rakkauksia. 1. Kasvitieteellisen puutarhan erakkomaja. 2. Isä Le Beau. 3. Isoäiti Nozière. 4. Hammas. 5. Runouden ilmestys. 6. Teutobochus. 7. Pastori Jubalin sädekehä. 8. Fontanet'n lakki. 9. Decius Musin viimeiset sanat. 10. Humanistiset opinnot. 11. Myrttimetsä. 12. Varjo.

SUSANNAN KIRJA.

I. Susanna. 1. Kukko. 2. Tähti. 3. Nukketeatteri.

II. Susannan ystävät. 1. Antero. 2. Pekka. 3. Jessy.

III. Susannan kirjasto. 1. Rouva D----lle. 2. Keskustelua saduista ja tarinoista.

Joulukuun 31 p:nä 188-.

Nel mezzo del cammin di nostra vita... (Elomme vaelluksen keskitiessä...)

Tuo säe, jolla Dante aloittaa Divina Commedian ensimmäisen laulun, johtuu mieleeni tänä iltana, kenties jo sadannen kerran. Mutta ensimmäisen kerran se minua liikuttaa.

Miten hartaasti sitä mielessäni toistelenkaan ja miten vakavalta ja täyteläiseltä se tuntuukaan! Se johtuu siitä, että tällä kertaa voin sen sovittaa itseeni. Minä olen nyt vuorostani sillä kohtaa, missä oli Dante vanhan aurinkomme osoittaessa neljännentoista vuosisadan ensimmäistä vuotta. Minä olen elon tieni keskivaiheilla, jos otaksumme tämän tien olevan yhtä pitkän minulla kuin muillakin ja johtavan vanhuuteen.

Hyvä Jumala, tiesinhän minä jo kaksikymmentä vuotta sitten, että tänne oli tultava: minä tiesin sen, mutta en sitä oikein tajunnut. Minä en silloin välittänyt elämäni tiestä enempää kuin Chicagon tiestä. Nyt kun olen ehtinyt rinteen harjalle, käännän päätäni kootakseni yhteen silmäykseen koko sen alueen, jonka halki olen niin nopeasti vaeltanut, ja firenzeläisen runoilijan säe täyttää mieleni unelmilla, niin että voisin hyvinkin viettää yöni takkavalkean ääressä haavekuvia nostatellen. Ah, kuolleethan ovat kovin keveitä!

On suloista muistella. Yön hiljaisuus yllyttää siihen. Yön rauha kesyttää aaveet, jotka luonnostaan ovat pelokkaita ja pakenevia ja etsivät yksinäistä hämäryyttä tullessaan kuiskimaan elävien ystäviensä korvaan. Akkunan kaihtimet ovat kiinni, oviuutimet riippuvat raskain laskoksin lattiamatolle. Yksi ovi vain on puoliavoin, tuolla, minne katseeni vaistomaisesti kääntyy. Sieltä kuultaa opaalinhohtoinen valo; sieltä kuuluu tasaista ja hiljaista huountaa -- äidin ja lasten hengitys sulautuu korvissani erottamattomasti yhteen.

Nukkukaa, rakkaani, nukkukaa!

Nel mezzo del cammin di nostra vita...

Raukenevan takkatulen ääressä minä uneksin kuvitellen, että tämä asumuksemme, jonka eräästä kammiosta loistaa yölampun värähtelevä valo ja josta huokuu puhtaita henkäyksiä, on yksinäinen majatalo tämän valtatien varrella, jonka puoliväliin jo olen ehtinyt.

Nukkukaa, rakkaani, huomenna lähdemme jälleen matkalle!

Huomenna! Oli aika, jolloin tuossa sanassa mielestäni piili kauneinta tenhovoimaa. Sitä lausuessani näin outojen ja lumoavien hahmojen sormellaan minulle viittovan ja kuiskaavan: "Tule!" Silloin, silloin minä rakastin elämää! Minä luotin siihen kauniisti kuin rakastaja ainakin osaamatta ajatella, että hän voisi muuttua minulle ankaraksi, hän, joka sittenkin on säälimätön.

Minä en häntä syytä. Hän ei ole minua haavoittanut, niinkuin monia muita. Onhan hän minua joskus sattumalta hyväillytkin, tuo suuri välinpitämätön! Sen sijaan, mitä hän on minulta ottanut tai kieltänyt, on hän minulle antanut aarteita, joitten rinnalla kaikki haluamani on vain tuhkaa ja savua. Kaikesta huolimatta minä olen kadottanut toivon enkä voi enää kuulla sanottavan: "huomiseen asti!" tuntematta levottomuutta ja haikeutta.

Ei! Minä en enää luota entiseen ystävääni elämään. Mutta minä rakastan sitä yhä. Niin kauan kuin näen hänen jumalaisen hohteensa väikkyvän kolmen rakkaani otsilla, niin kauan sanon häntä kauniiksi ja siunaan häntä.

On hetkiä, jolloin kaikki minua oudostuttaa, hetkiä jolloin jokapäiväisimmätkin asiat värisyttävät minua salaperäisyydellään.

Niinpä minusta tuntuu tällä hetkellä, että muisti on ihmeellinen kyky ja että menneisyyden ilmisaaminen on yhtä hämmästyttävää ja paljoa parempaa kuin tulevaisuuden aavistaminen.

Muistelo on oikea siunaus. Yö on tyyni, olen kasannut lieden kekäleet ja kohentanut tulta.

Nukkukaa, rakkaani, nukkukaa!

Minä kirjoitan lapsuuteni muistelmia ja teen sen

teitä kolmea varten.

I.

Ensimmäiset valloitukset.

1.

Kummitukset.

Kun joku henkilö on minulle sanonut, ettei hän muista mitään lapsuutensa ensimmäisiltä vuosilta, niin olen kovin kummastunut. Minä puolestani olen säilyttänyt eloisia muisteloja ajoilta, jolloin olin hyvin pieni. Ne ovat tosin erillisiä kuvia, mutta juuri siitä syystä ne sitäkin helakammin kohoavat näkyviin hämyiseltä ja salaperäiseltä taustalta. Vaikka minulla onkin vanhuuteen vielä pitkä matka, tuntuvat nuo muistot, joita rakastan, nousevan näkyviini rajattoman syvästä menneisyydestä. Minä kuvittelen, että maailma silloin oli suurenmoisen uusi ja yltäyleensä raikkaiden värien verhoama. Jos olisin villi-ihminen, niin luulisin maailmaa yhtä nuoreksi tai, jos niin tahdotte, yhtä vanhaksi kuin itseäni. Mutta pahaksi onneksi en ole laisinkaan villi-ihminen. Olen lukenut useita kirjoja, joissa käsitellään maapallon korkeata ikää ja lajien syntyä, ja surumielisenä minä vertailen yksilöjen lyhyttä ikää sukujen pitkään kestoaikaan. Tiedänhän minä, että korkeareunainen vuoteeni vielä verraten hiljattain sijaitsi isossa huoneessa eräässä vanhassa, kovin rappeutuneessa talossa, joka sittemmin hävitettiin, jotta saataisiin tilaa Kaunotaiteiden Opiston uusille rakennuksille. Siinä talossa asui isäni, vaatimaton lääkäri ja innokas luonnontieteellisten eriskummallisuuksien kokoilija. Kuka väittää lapsilta muistia puuttuvan? Minä näen sen vieläkin, tuon huoneen vihreine, kukikkaine seinäpapereineen ja sievine väripiirroksineen, joka esitti, kuten myöhemmin sain tietää, Virginiaa kulkemassa Paulin käsivarteen nojaten poikki Mustan virran kaalamon. Siinä huoneessa minulle sattui ihmeellisiä seikkailuja.

Minulla oli, kuten sanoin, pieni vuode, jota päivisin pidettiin nurkassa ja jonka äitini joka ilta siirsi keskelle huonetta, varmaankin saadakseen sen lähemmäksi omaa vuodettansa, jonka suunnattomat verhot herättivät minussa ankaraa pelkoa ja ihastusta. Siinä oli aika puuha, minua nukutettaessa. Tarvittiin hartaita pyyntöjä, kyyneleitä ja suuteloita. Ja siitäkin huolimatta minä pääsin karkuun paitasillani ja loikkailin kuin kaniini. Äitini sai minut kiinni jonkin huonekalun alta ja nosti sänkyyn. Se oli erittäin hupaista.

Mutta tuskin olin tullut makuulle, kun ympärilläni alkoi parveilla olentoja, jotka eivät ollenkaan kuuluneet omaisiini. Niillä oli nenä kuin haikaran nokka, pörröiset viikset, suippokärkiset vatsat ja jalat kuin kukolla. Ne näkyivät sivulta käsin, keskellä poskea pyöreä silmä, ja vaelsivat ohitseni kantaen luutia, harjoja, kitaroita, käsiruiskuja ja muita outoja kojeita. Eihän niiden olisi pitänyt näyttäytyä, rumia kun olivat, mutta minun on sentään tunnustettava niiden ansiot: ne liukuivat äänettöminä seinäviertä eikä yksikään, ei pienin ja viimeisinkään, jolla oli palkeet peräpuolessa, astunut milloinkaan askeltakaan minun vuodettani kohti. Joku voima kiinnitti niitä ilmeisesti seiniin, joita pitkin ne liukuivat erinomaisen ohkaisina. Tuo minua hiukan rauhoitti; olinhan sitäpaitsi valveilla. Ymmärrätte varmaan, ettei sellaisessa seurassa juuri nukuta. Minä pidin silmäni auki. Ja kuitenkin (tässä on toinen ihme) havaitsin äkkiä olevani huoneessa, johon auringonvaloa tuli tulvimalla. En nähnyt muuta kuin äitini, jolla oli yllään ruusunpunainen aamunuttu, enkä ymmärtänyt ollenkaan, miten yö ja kummitukset olivat kadonneet.

-- Oletpa aika unikeko! virkkoi äitini nauraen.

Minä olin tosiaankin mainio nukkuja.

Hiljattain, rantakatua mitellessäni, näin piirroskauppiaan myymälässä erään niitä omituisia vihkosia, joissa lotringilainen Callot harjoitteli hienoa ja pistävää piirrintänsä ja jotka ovat tulleet harvinaisiksi. Minun lapsuuteni aikana eräs vaskipainosten kauppias, muori Mignot, meidän naapurimme, paperoi niillä kokonaisen seinän, ja minä katselin niitä joka päivä kävelylle mennessäni ja sieltä palatessani; minä ravitsin silmiäni noilla kummituksilla, ja kun olin tullut makuulle pieneen korkeareunaiseen vuoteeseeni, näin ne uudelleen ymmärtämättä, että ne olivat vanhoja tuttavia. Millainen velho olitkaan, Jacques Callot!

Pieni vihko, jota selailin, herätti minussa jälleen eloon kokonaisen kadonneen maailman, ja minä tunsin mielessäni leijuvan ikäänkuin tuoksuvaa tomua, jonka keskellä liikkui rakkaita varjoja.

2.

Valkopukuinen nainen.

Noina aikoina asui kaksi naishenkilöä samassa talossa kuin mekin, kaksi naishenkilöä, joista toinen oli puettu aivan valkoisiin, toinen aivan mustiin.