Sairaanhoitajan maailmasta
Public-domain ebook
Sairaanhoitajan maailmasta
Language: fi303 downloads on Project Gutenberg
Subjects
In: Biographies·Health & Medicine
Public-domain ebook sourced from Project Gutenberg #65268.
The opening · free to read
Sota-innostus oli silloin ihmeellisen yleinen, ja niitä vapaaehtoisten joukkoja, jotka ensimmäisten englantilaisten vastoinkäymisten jälkeen lähtivät vahvistamaan Etelä-Afrikassa toimivaa armeijaa, tervehdittiin riemuhuudoin heidän kulkiessaan Lontoon katuja.
Muistan erään aamun, jolloin me, jotka työskentelimme lastenosastolla, äkkiä jätimme kaiken käsistämme ja ryntäsimme ulos parvekkeelle huiskuttamaan vapaaehtoisille, jotka kulkivat ohitse sytyttävän soiton tahdissa. Moni meistä tunsi jonkun tai joitakuita niistä, jotka nyt lähtivät sotaan, ja sydäntä kalvoi ajatellessa, että moni heistä varmaankaan ei koskaan palajaisi.
Se sota-innostus, joka silloin valtasi kaikki miehet Englannissa, ei jättänyt naisiakaan välinpitämättömiksi, ja silloin, niinkuin nytkin, suorastaan rynnättiin niihin toimistoihin, joissa sai ilmoittautua sairaanhoitajattareksi. Sekä hienoston naiset että muut pukeutuivat vaatettavaan sairaanhoitajatarpukuun ja matkustivat sotanäyttämölle. Muutamia vei sinne seikkailunhalu, toisia varmaankin jalommat vaikuttimet, ja muutamista näistä hoitajattarista oli varmaankin todellista hyötyä heidän synnynnäisen käytännöllisen älynsä vuoksi.
Ja moni heistä kohtasi myös tiellään seikkailun, jota oli hakenut, sillä sota-aikoina tapahtuu sellainen ihme, että samalla kuin maa peittyy tuleen ja vereen, ja elämä ja kuolema seisovat rinnakkain käsi kädessä, on rakkaus usein vieressä kolmantena, ja ne kukat, jotka se nuoruuden innossa ojentaa, tuntuvat vain saaneen ihanamman kukoistuksen ja hurmaavamman tuoksun siitä verenkastamasta maasta, jossa ne ovat kasvaneet.
Ja siten syntyy uutta elämää sinne, missä kuolema äsken teki kulkuaan. Moni pieni "sotalapsi" syntyi näihin aikoihin maailmaan tullakseen lohduttajaksi surussa jälkeen hänen, joka oli mennyt sinne, mistä ei kukaan palaja.
Mutta toisten pikku raukkojen täytyi syntyä salassa, heidän täytyi pysyä tuntemattomina, eivätkä saaneet läsnäolollaan muistuttaa äitiään siitä, mikä ihmisten mielestä olisi ollut anteeksiantamaton harha-askel.
Sellainen pieni sotalapsi oli Leslie.
Hänet toi eräänä päivänä sairaalaan vanha nainen, joka oli tullut lapsen kanssa koko matkan Etelä-Afrikasta.
Lapsi oli silloin viiden kuukauden ikäinen, terve ja erinomaisen kaunis pienokainen, jonka ainoana vikana olivat synnynnäisesti epämuodostuneet jalat.
Hänen kapioittensa hienous hämmästytti meitä, samoin kuin se huolenpito, millä kaikki oli kokoonpantu. Ja pari päivää hänen tulonsa jälkeen kävi sairaalan rahastonhoitajan luona vanha lakimies, joka jätti rahasumman maksuksi siitä ajasta, jonka Leslien piti viettää luonamme, sekä toisen suuremman summan, jotta hän sitten sairaalan välityksellä pääsisi johonkin lastenkotiin.
Samalla vanha herra ilmoitti, ettei Lesliellä ollut enempää avustusta odotettavana, sekä että hänen vanhempansa olivat kuolleet.
Kenties se oli totta. Kenties hänen vanhempansa olivat kuolleet. Mutta kuka sitten oli se hieno, mustiinpuettu nuori nainen, joka eräänä päivänä vanhemman seuralaisen saattamana ilmestyi lastenosastolle.
He ilmoittivat olleensa Leslien kuolleen äidin hyviä ystäviä ja tahtoivat sen vuoksi nähdä poikaa. Mutta ystävättärensä kuoleman tuottama kaipausko oli tehnyt hänen suloiset, harson peittämät kasvonsa niin kalpeiksi ja maalannut tummat varjot hänen ihmeellisen ihanien, harmaansinisten silmiensä alle -- Leslien silmien!
He tulivat luoksemme eräänä päivänä lasten päivällisten jälkeisenä lepohetkenä. "Sisar" istui tapansa mukaan ja selitti pöydän ympärillä työskenteleville oppilailleen kaikenkaltaista, mikä koski työtämme, kun samassa huomasimme molemmat vieraat naiset salin ovessa.
Heidän pyynnöstään veimme heidät sen pienen vuoteen ääreen, jossa Leslie juuri oli herännyt rusottavin poskin ja nyt suurin kummastunein silmin tarkasteli vieraita.
"Saanko nostaa hänet sängystä?" kysyi vieno ääni, ja kun hän oli saanut siihen luvan, kiertyivät nuoren naiset kädet lapsen ympäri, ja poika sylissä hän sitten istui aivan hiljaa vuoteen vieressä, hänen seuralaisensa tehdessä tuttavuutta muiden lasten kanssa.
Mitähän hän mahtoikaan kuiskata pienen lapsen korvaan painaessaan kasvonsa hänen vaaleakiharaista päätään vastaan? Kenties hän pyysi anteeksi jonkun puolesta, joka tahtomattaan oli lasta kohtaan rikkonut, ehkä hän rukoili Jumalan siunausta pienelle hyljätylle lapsi raukalle. Kenkään ei tunne niitä hiljaisia viestejä, jotka tällä hetkellä kulkivat näiden kahden välillä. Mutta kun hän vihdoinkin, pantuaan Leslien takaisin pieneen sänkyynsä, nousi lähteäkseen, oli hän kuolonkalpea ja horjui niin, että toisen naisen täytyi häntä käsin tukea.
Ja siinä kaikki, mitä Leslie raukka sai tietää niistä ihmisistä ja siitä maailmasta, johon hän oikeastaan kuului. Se kova laki, jonka nimi on "ihmisten tuomio", riisti häneltä oman äitinsä, ja äidiltä sen pienen lemmikin, jonka suloinen läheisyys olisi antanut hänelle takaisin osan sitä onnea, jota hän ennen oli kokenut.
Kun Leslien jalkojen leikkaus oli tapahtunut, joutui hän lastenkotiin, jossa ehkä moni muukin sotalapsi löysi turvapaikan, ja jonka näille pienille raukoille täytyi korvata onnellinen koti ja hyvät, hellät vanhemmat.
Georgie
Sinertävän kalpea iho, jonka alta suonien verkko selvästi näkyi, sääret ja käsivarret kuin luurangolla, ja vatsa pöhöttynyt, katse sammunut ja hengitys läähättävä.
Sellainen oli ulkonainen kuva Georgiesta yhdeksänkuukautisena, kun hänet eräänä syysiltana toivat sairaalaan hänen arvoisat vanhempansa, joista isä oli 17 ja äiti 15 vuoden ikäinen.
Näin aikaiset avioliitot eivät Englannissa kuulu laisinkaan harvinaisuuksiin, ja Georgien vanhemmat oli kyllä pappi asianomaisesti vihkinyt.
Pieniltä ja miltei keskenkasvuisilta he kuitenkin näyttivät, eivätkä he myöskään olleet jättäneet vahvaa ruumiinrakennetta perinnöksi pojalleen, jonka hento elämä nyt lepatti kynttilänliekin tavoin. Hänellä oli nimittäin ankara keuhkotulehdus. Georgie raukka, me peitimme hänet varovasti pieneen, valkoiseen sänkyyn ja vakuutimme vanhemmille, että hän saisi parhaimman mahdollisen hoidon.
Ja sitten alkoi taistelu Georgien elämästä, taistelu, josta tuskin uskalsimme odottaa voittoisaa tulosta, mutta jossa saimme parhaimman liittolaisen Georgiesta itsestään. Sillä hän oli miltei peloittavan viisas, ja hänen aivonsa, jotka olivat suljetut pääkalloon, jonka laki ei tahtonut kasvaa umpeen, näyttivät työskentelevän paljon paremmin kuin toisen samanikäisen lapsen.
Hyvin pian hän tottui vetämään ylös paitansa ja työntämään syrjään sänkyvaatteet, kun kääre oli pantava. Hän seurasi katseellaan omaa hoitajatartaan, minne tämä menikin, ja nälissään hän ei toisten lasten tavoin huutanut, vaan kohdattuaan hoitajattaren katseen hän hyvin arvokkaalla ja kuvaavalla liikkeellä vei käden suuhunsa. Nopeasti hän myöskin oppi käyttämään happikaasukonetta, ja kun hän tunsi hengenahdistusta, saattoi nähdä pienen luurankomaisen käden hapuilevan koneen imuketta, jonka hän sitten huolellisesti vei suuhunsa.
Olihan luonnollista, että sellainen ihmelapsi voittaisi hoitajattarien ihailun ja rakkauden. Sentähden suru olikin suuri, kun taistelu Georgien elämästä päättyi tappioon, ja hän eräänä varhaisena aamuna, auringon ensimmäisten säteitten kullatessa sairaalaan näkyvää Westminster Abbeyn torninhuippua ja parlamenttitalon kellon lyödessä viisi, veti viimeisen korisevan henkäyksensä tässä maailmassa ja jätti jälkeensä raihnaisen pienen ruumiinsa, jonka hoitajattaret rakkaudella ja hellällä huolella vaatettivat ja koristivat kukilla ja vehreällä.
Vähän myöhemmin samana aamuna, kun työ oli kiireisin, näkyi joku salin ovella. Muuan hoitajattarista katsoi ylös ja tunsi, pisto sydämessään, Georgien pikku isä-raukan, joka pahaa aavistamatta seisoi siinä pyöreäin poikamaisten kasvojen ystävällisesti hymyillessä.
Velvollisuutensa mukaan hoitajatar jätti työnsä valmistaakseen häntä mahdollisimman varovaisin sanoin siihen, mikä oli tapahtunut.
"Vai niin, onko Georgie kuollut, Nurse", kuului odottamaton vastaus, "voi, älkää olko suruissanne, meille syntyi toinen viime yönä."
Blanche
Kirkkaana kuin enkelin hahmo säilyy hänen muistonsa niiden sydämissä, jotka tunsivat hänet. Ja kuitenkin hän oli vain pieni nelivuotias tyttönen, jolla oli laajalti levinnyt luumätä yläleuassaan. Pieni Lontoon köyhäinkorttelin tyttönen, jonka äiti oli karannut erään miehen mukana, kun hänen oma miehensä oli hänet jättänyt. Eräs naapuri, joka tahtoi pelastaa tytön joutumasta köyhäintaloon, oli ottanut molempien hylkäämän lapsen huostaansa. Tämä naapuri, vanha mies, jonka vaimo makasi halvattuna vuoteessa, palveli tarjoilijana eräässä yökahvilassa, yhdessä noista omituisista Lontoon pesistä, jotka avataan illoin sulkeakseen taas aamuisin ovensa.
Pienellä Blanche raukalla oli ollut vaikea leikkaus kestettävänä, kun vioittunut osa leuasta poistettiin, ja kääreitten vaihto oli niin tuskallinen, että hänen "tohtorinsa", nuori kandidaatti, itsekin kärsi, kun hänen täytyi niin kiduttaa lasta. Blanche tiesi aina, mikä hänellä oli kestettävänä, ja nähdessään tohtorin, täyttyivät hänen silmänsä kyynelistä, niin urhoollisesti kuin hän koettikin niitä vastustaa. Mutta kun kääreet oli vaihdettu, ojentui sängystä pieni laiha käsi, ja kuiskaten "kiitos tohtori" hän osoitti, että hän ei ollut suuttunut, vaan ymmärsi, että kärsimys oli tarkoitettu auttamaan häntä.
Välistä se oli niin liikuttavaa, että nuori lääkäri tuskin jaksoi sitä kestää, ja hänen vapisevat huulensa, kääntäessään nopeasti kasvonsa poispäin, osoittivat etteivät hänen tunteensa olleet vielä ennättäneet ruostua.
Yöhoitajatar lastenosastolla, jossa pieni Blanche oli hoidettavana, joutui myös tekemisiin hänen kasvatusisänsä kanssa. Hän pani merkille, että joka yö muuan mies varjon tavoin häämötti osaston ovella. Ensi kerran nähdessään miehen, hän lähestyi tätä ja sai kysymykseensä vastaukseksi, että mies oli Blanchen kasvatusisä. Joka yö oli hänellä tunnin lomahetki ateriaa varten, ja hän käytti sitä hyväkseen tullakseen katsomaan, miten Blanchen laita oli.
"En tahdo häiritä", hän sanoi, "enkä mitenkään tahdo herättää tyttöä, mutta tahtoisitteko näyttää minulle, missä hänen sänkynsä on, jotta tietäisin, minnepäin minun pitää katsoa, niin olisin teille hyvin kiitollinen, Nurse."
Ja niin hän tuli sitten joka yö ja katseli sinnepäin, missä hänen lemmikkinsä, hänen köyhän elämänsä auringonsäde lepäsi, ja sitten hän palasi takaisin kapakkaan tarjoilemaan sen juopuneille vieraille enemmän väkijuomia.
Kolme viikkoa Blanchen kärsimykset kestivät. Sinä yönä, jona hän kuoli, oli hän jo illalla niin heikko, että hoitajatar päätti antaa kasvatusisän tulla hänen luokseen.
Lapsi raukka makasi puoleksi horroksissa, kun Nurse vei vanhuksen hänen vuoteensa luokse, mutta kun valo sytytettiin, avasi hän silmänsä. Ja ken tämän näki, ei koskaan voinut unohtaa sitä katsetta, jonka lapsi loi näihin vanhoihin ryppyisiin, vuoteensa yli kumartuneisiin kasvoihin. Hänen silmissään ilmeni sellainen voitonriemuinen onni, kun hän ojensi käsivartensa ja kietoi ne vanhuksen kaulaan, että hoitajatar ei voinut sitä katsella, vaan kääntyi pois, kun Blanche sen vanhan ystävän sylissä, jolle hän oli antanut nelivuotiaan sydämensä kiitollisuutta uhkuvan rakkauden, onnellisena siirtyi ikuisuuteen.
The book keeps going
Keep reading, and see it illustrated
Reading is free forever. Sign up and watch scenes appear while you read.
Scenes Storieta drew for other classics.
