Zanoni: Yli-ihmisen elämäntarina

Johdanto. I. Soittaja. II. Taide, rakkaus ja ihme. III. Teurgia. IV. Kynnyksen vartija. V. Elämännesteen vaikutukset. VI. Taikausko hylkää uskon. VII. Hirmuvalta. VIII.

JOHDANTO.

Mahdollisesti joku lukijoistani tuntee erään vanhan kirjakaupan, joka muutamia vuosia sitten sijaitsi Lontoon Covent Gardenin läheisyydessä. Sanon "joku", sillä totta tosiaan oli sangen vähän joukkojen huomiota kiinnittävää niissä kallisarvoisissa nidoksissa, mitkä kokonainen elämäntyö oli kasannut vanhan ystäväni D:n pölyisille hyllyille. Siellä ei ollut kansantajuisia teoksia, ei huvittavia romaaneja, ei matkakertomuksia, ei "kansankirjastoa" eikä "lukemista tuhansille." Mutta siellä saattoi ehkä tiedonhaluinen koko Europan etsittyään löytää huomattavimman kokoelman, minkä innostunut tutkija milloinkaan on kerännyt, alkemistien, kabbalistien ja astrologien teoksia. Omistaja oli tuhlannut rikkauksia kaupaksi menemättömiin aarteisiin. Mutta vanha D. ei halunnutkaan niitä myydä. Hän tuli ehdottomasti murheelliseksi, kun joku ostaja astui myymälään. Kostoa uhkuva katse seurasi julkean tunkeilijan liikkeitä. Vastahakoisesti hän hääräsi tämän ympärillä, rypisti otsaansa ja huokaili, kun maailmanihmisen kädet ottivat hänen epäjumaliaan niiden komeroista. Jos joku hänen taikahaareminsa suosikeista herätti ostajan huomion, ja jos siitä tarjottu hinta ei ollut tavattoman korkea, vaati hän kirjasta usein kahdenkertaisen hinnan. Jos ostaja epäröi, tempasi hän ilomielin arvossapidetyn taikakalun tämän käsistä. Jos se suostui maksamaan, joutui hän epätoivoon. Usein saattoi hän sydänyöllä koputtaa ostajan ovelle ja pyytää tätä myymään hänelle takaisin ostajan itse määräämillä ehdoilla teoksen, minkä tämä niin merkillisellä tavalla vastikään oli ostanut. Itse uskoi hän Averroekseen ja Paracelsukseen ja oli yhtä haluton kuin ne filosofit, joita hän tutki, maailmanihmisille puhumaan hankkimistaan tiedoista.

Sattuipa vuosia sitten, että minä nuorempana miehenä tunsin halua tutustua n.k. "rosenkreutsiläisten" omituisen lahkon todelliseen alkuperään ja perusoppeihin. Minua eivät tyydyttäneet ne niukat ja pintapuoliset tiedot, joita oli saatavana teoksissa, mihin tämän aineen tutkijoita neuvottiin tutustumaan. Mutta minusta tuntui, että herra D:n kokoelmassa, jossa oli runsaasti sekä painettuja kirjoja että käsikirjotuksia, mahdollisesti löytyisi tarkempia ja luotettavampia kertomuksia tuosta kuuluisasta veljeskunnasta -- kukaties jonkun oman jäsenen kirjottamia, joka asiantuntevasti ja yksityiskohtaisesti vahvistaisi oikeaksi kaiken sen, mitä Bringaret väitti kaldealaisten ja "gymnosofien"[1] merkillisestä viisaudesta ja hyveestä.

Minä siis lähdin tuohon myymälään, mikä kerran -- kai tulisi hävetä sitä tunnustaa -- oli ollut mielipaikkojani. Mutta eivätkö meidän päivien aikakirjat ole täynnä erehdyksiä ja petoksia yhtä mielettömiä kuin vanhojen alkemistien? Sanomalehtemme voivat tulevaisuuden ihmisten mielestä olla yhtä harhaanviepiä kuin alkemistien kirjat meistä ovat. Ja kuitenkin sanomalehdistö on se ilma, jota hengitämme -- ja merkillisen sumuinen se ilma onkin!

Myymälään astuttuani hämmästyin nähdessäni erään arvokkaannäköisen ostajan, jota en ennen ollut siellä nähnyt. Vielä enemmän hämmästyin sitä kunnioitusta, jota ylpeä kirja-aarteitten kerääjä hänelle osotti. "Herra", huudahti kauppias painavasti, minun käännellessäni kirjaluettelon lehtiä, "te olette ainoa ostajan arvoinen, jonka olen tavannut niinä viitenäviidettä vuotena, mitkä olen kuluttanut näissä tutkimuksissa. Kuinka ja mistä te tänä kevyenä aikakautena olette voinut saada niin syvällistä tietoa? Ja tämä kunnianarvoinen veljeskunta, jonka oppeihin jo vanhimmat filosofit ovat viitanneet, vaikka ne viimeisillekin vielä ovat salaisuuksia -- sanokaa minulle, onko maan päällä yhtään kirjaa, yhtään käsikirjotusta, josta voisi saada tietoa heidän keksinnöistään ja opeistaan?"

Kuullessani sanat "kunnianarvoinen veljeskunta" minun tuskin tarvitsee mainita, että tarkkavaisuuteni heti jännittyi ja että halukkaasti kuuntelin, mitä vieras vastaisi.

"Minä en usko", virkkoi vanha herra, "että tuon koulun mestarit milloinkaan ovat uskoneet todellisia oppejaan maailmalle muuten kuin himmeinä viittauksina ja salaperäisinä arvotuksina, enkä moiti heitä tästä varovaisuudesta."

Hän vaikeni ja näytti aikovan poistua, kun minä äkkiä sanoin kirjainkokoojalle:

"Herra D! En näe tässä luettelossa mitään, joka koskisi rosenkreutsiläisiä."

"Rosenkreutsiläisiä", toisti vieras herra ja katsoi vuorostaan tutkivalla hämmästyksellä minuun. "Kuka muu kuin rosenkreutsiläinen voisi selittää rosenkreutsiläisiä salaisuuksia! Ja voitteko kuvitella, että jotkut tämän lahkon jäsenistä, joka on kaikista salaisista seuroista arimpia, itse nostaisi sitä huntua, mikä maailmalta peittää heidän viisautensa Isiksen?"

"Kas vaan", ajattelin. "Tämä siis on se 'kunnianarvoinen veljeskunta', josta he puhuivat. Taivaan kiitos! Minä varmaankin olen tavannut jonkun veljeskunnan jäsenistä."

Ja ääneen virkoin: "Mutta mistä, hyvä herra, saan tietoja, jollen kirjoista? Nykyään on uskallettua painattaa mitään, jossa ei ole auktoritetin leimaa, ja Shakespearen teoksista tuskin saa lainata kohtia mainitsematta lukua ja värssyä. Tämä on tosiasiain aikakausi -- tosiasiain aikakausi, herra."

"Hyvä", sanoi vanha herra miellyttävästi hymyillen, "jos vielä tapaamme toisemme, voin opastaa teitä ainakin tiedon oikeille lähteille." Ja tämän sanottuaan hän pani päällystakkinsa nappiin, vihelsi koiralleen ja poistui.

Sattui sitten, että täsmälleen neljä päivää lyhyen keskustelumme jälkeen tapasin vanhan herran taas. Minä ratsastin verkalleen Highgatea[2] kohti ja ison mäen juurella äkkäsin vieraan. Hän ratsasti mustalla ponihevosella ja hänen edellään juoksi koira, joka myös oli musta.

Jos tapaat miehen, jota haluat tulla tuntemaan, hevosen selässä pitkän mäen juurella, missä hän, luontokappaletta epäinhimillisesti kohtelematta ei voi ratsastaa tiehensä, niin arvelen, että on oma vikasi, jollet ole päässyt pitkälle asiaan, ennenkuin on huipulle tultu. No niin, minä onnistuin niin hyvin, että päästyämme Highgateen, vanha herra kutsui minut levähtämään taloonsa, joka oli vähän matkan päässä kylästä. Talo oli - erinomaisen sievä, vaikka pieni; siinä oli laaja puutarha ja ikkunoista oli mainio näköala: kirkkaalla ilmalla näkyivät Lontoon torninhuiput ja kirkot selvästi. Täällä oli erakon syrjäinen maja, siellä myrskyisä Maailman Meri.

Päähuoneiden seiniä kaunistivat tavattoman kalliit taulut, sen taidesuunnan tuotteita, jota niin vähän ymmärretään ulkopuolella Italiaa. Minä hämmästyin saadessani tietää, että ne kaikki olivat omistajan omien kätten tekoa. Minun näkyvä ihailuni miellytti uutta ystävääni ja saattoi hänet puheliaaksi. Hänellä tuntui olevan yhtä suuria aatteita kuin hänen käytännöllinen taitonsa oli korkealla. Vaikken turhanpäiväisellä arvostelulla tahdo lukijoita väsyttää, lienee tarpeellista tämän teoksen tarkotuksen ja luonteen valaisemiseksi johdannossa huomauttaa, että hän pani yhtä paljon painoa taiteen yhtenäisyydelle kuin etevät kirjailijat tieteitten kokoamukselle, ja että hänen mielestään kaikissa mielikuvituksen luomissa teoksissa, olivatpa sitten sanoin tai kuvin esitettyjä, tuli kaikkien korkeampisuuntaisten taiteilijain tehdä tarkka erotus asiallisen ja toden välillä, toisin sanoen, varsinaisen elämän matkimisen ja luonnon ihanteesen kohottamisen välillä.

"Edellinen", sanoi hän, "on hollantilainen koulu, jälkimäinen kreikkalainen."

"Hollantilainen on enemmän muodissa", sanoin minä.

"Kyllä ehkä maalaustaiteessa", vastasi isäntäni, "mutta kirjallisuudessa --"

"Kirjallisuudesta minä puhuinkin. Nousevat runoilijamme tavottavat kaikki yksinkertaisuutta ja pikkumaista seikkaperäisyyttä, ja arvostelijat pitävät teoksen suurimpana ylistyksenä sanoa, että sen luonteet ovat otetut jokapäiväisestä elämästä. Kuvanveistotaiteessakin --"

"Kuvanveistotaiteessa! Ei, ei! Siinä täytyy ainakin korkean ihanteen olla pääasia!"

"Anteeksi! Pelkään, ettette ole nähnyt Souter Johnnyä ja Tam O'Shanteria."

"Ah", sanoi vanha herra päätään ravistaen. "Huomaan, että olen elänyt aivan liiaksi erilläni maailmasta. Luulenpa, että Shakespeariä on lakattu ihailemasta."

"Päinvastoin! Shakespearen ihailu otetaan puolustukseksi, kun käydään muitten kimppuun. Mutta arvostelijamme ovatkin huomanneet, että Shakespeare on niin realistinen!"

"Realistinen! Sekö runoilija, joka ei koskaan kuvannut luonnetta mikä esiintyisi tavallisessa elämässä -- hänkö, joka ei koskaan alentunut esittämään väärää himoa tai realistista henkilöä?"

Minä olin vastaamaisillani jyrkästi tähän paradoksiin, kun huomasin toverini tulleen vähän pahalle tuulelle. Ja joka tahtoo saada rosenkreutsiläisestä kiinni, hänen täytyy olla varoillaan, ettei samenna vettä. Arvelin siis parhaaksi kääntää keskustelun toiseen suuntaan.

"Palatkaamme aineesemme", sanoin minä, "te lupasitte valaista tietoani rosenkreutsiläisistä."

"Hyvä", sanoi hän miltei ankarasti. "Mutta missä tarkotuksessa? Kenties haluatte päästä temppeliin saadaksenne nauraa juhlamenoille?"

"Miksi te minua luulettekaan? Jos olisin semmoiseen taipuisa, niin varmasti Abbé de Villarsin kohtalo riittäisi varottamaan kaikkia huolimattomasti käsittelemästä Salamanderin ja Sylfin valtakuntia. Jokainen tietää, kuinka salaperäisellä tavalla tämä terävä-älyinen mies menetti henkensä kostoksi siitä sukkelasta pilasta, jota hän teki kirjassaan Comte de Cabalis."

"Salamander ja Sylf! Kuuluu, että olette tavallisessa erhetyksessä ja käännätte kirjaimellisesti mystikkojen vertauskuvakieltä."

Sen jälkeen vanha herra suvaitsi antautua mielenkiintoiseen ja minusta nähden opettavaan selostukseen rosenkreutsiläisten perusopeista; muutamia näistä salaisoppineista, kuten hän vakuutti, oli vielä olemassa, ja arvokkaassa salaperäisyydessä ne yhä jatkoivat syvällisiä tutkimuksiaan luonnontieteitten ja salaisen filosofian aloilla.

"Mutta tämä veljeskunta", sanoi hän, "miten kunnioitettava ja hyveellinen se onkin -- hyveellinen, sanon minä, sillä ei mikään luostarijärjestö ole ankarampi siveysohjeitten käytäntöönpanossa tai palavampi kristillisessä uskossa -- on ainoastaan yksi haara muista, jotka ovat saavuttaneet vielä korkeamman mahdin ja joiden syntyperä on vielä loistavampi. Oletteko tutustunut platonilaisiin?"

"Olen satunnaisesti eksynyt heidän labyrinttiinsa", vastasin. "He ovat jotakuinkin vaikeasti tajuttavia herroja."

"Kuitenkaan ei heidän merkillisimpiä problemejaan ole vielä koskaan julaistu. Heidän ylevimmät teoksensa ovat käsikirjotuksina ja muodostavat sekä rosenkreutsiläisten että ennen mainittujen vielä jalompien veljeskuntien vihkimysopin. Vieläkin juhlallisempi ja suurenmoisempi on se oppi, joka löydetään vanhempien pytagorealaisten ja Apollonioksen kuolemattomista mestariteoksista."

"Apollonioksen, tyanalaisen petturin! Onko hänen kirjotuksiaan säilynyt?"

"Petturinko", huusi isäntäni. "Oliko Apollonios petturi?"

"Pyydän anteeksi. En tietänyt häntä teidän ystäväksenne. Ja jos te menette takaukseen hänen luonteenarvostaan, niin tahdon uskoa että hän oli kaikin puolin kunnioitettava mies ja puhui täyttä totta kerskatessaan voimastaan olla yhtaikaa kahdessa paikassa."