Mäenkylän maitomies: Romaani

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1920.

Ensimmäinen luku.

Tavallisesti noin kello yhdeksän aikaan haukottelee herraskartanon päärakennuksen uninen ulko-ovi ja päästää herran ulos, sillä juuri silloin, aamiaisen jälkeen, alkaa Ulrik von Kremer ensimmäisen kiertokulkunsa omilla tiluksillaan asuessaan siellä kesäisin Yrjönpäivästä Mikkelinpäivään -- yksin niinkuin ainakin.

Vaatetuksessaan ei Mäenkylän isäntä tarjoa näkijälle vuosimääriin silmäähivelevää vaihtelua: sama muotonsa menettänyt tummansininen sheviottitakki vaaleaksi istuttuine takamuksineen ja vanhuuttaan kiiltävine hihoineen ja helmoineen, sama sininen liivi kuivine ja tuoreine ruokatahroineen, jotka todistivat, etteivät herra Kremerin aamiaispöydältä milloinkaan puuttuneet pehmeäksi keitetyt munat, sama vanhuuttaan vihertävä musta lippalakki, jonka lipasta oli kiilto hävinnyt ja jonka päällys oli edestä painunut notkoon, samaten kuin vihdoin viimein nuo harmaa- ja ruskeajuovaiset englantilaiset housut, joitten polvet ja lahkeet eivät puhu vähemmän harrasta kieltä kauneuden ja hyvinvoinnin katoavaisuudesta eivätkä anna tuta herraa. Aavistuksen varakkaasta ihmisestä antaa ainoastaan paksun sinettisormuksen kilvenmuotoinen nasta etusormen suunnattoman suuren nystyrän takana, liiveissä näkyvä punaiselta helottava töyhtöompeleinen panssari samoinkuin vitjoissa riippuva, sangen harvoin näkyvissä oleva Genfin kultakronomeetteri, mikä näyttää iänikuiselta perintökalulta, vaikkakin kuviot sen lommahtaneesta kotelosta jo aikoja sitten ovat hävinneet.

Mutta mies itse -- ympäristön intelligenssi nimittää häntä Mäenkylän Bismarkiksi, koska hän pilakuvan mukaan on yhdennäköinen Saksan valtakunnankanslerin kanssa -- mies itse on siinä jo kestävässä vanhuuden iässä, jolloin tusinakaan silmien ympärillä lisääntyviä kurttuja ja jokunen uusi ryppy leuan alla ei muuta muotoa, yhtä vähän kuin hiukan runsaampi parran kuurakaan, niskan käyryys ja polven kankeus. Kremerit vanhenevat yleensä hitaasti -- saattaa olla, etteivät he syntyissäänkään ole nuoria. --

Astuttuaan kapealta kivirapulta -- siinä on ainoastaan kolme astinta -- nurmikolle -- nurmi, tasainen nurmi peittää tiheänä kaltevan talonedustan siksi kunnes se häipyy rämeikköön -- asettaa herra von Kremer kintaattomat kätensä, joista toinen pitelee jykevää katajakeppiä, ristiin taakse ja alkaa verkalleen soutaa ankarana ja aina samallaisena niinkuin liiallisesti lastattu purjevene rakennuksen ympäri etelänpuoleiselle suunnalle. Rakennuksen ympärystää ja moision pihamaata -- niin ainakin väittävät monet terävämmät huomioiden tekijät -- hän tuskin milloinkaan katselee isännän silmin. Säännöllisesti köntii se katse juuri saappaittenkärkien edellä. Ja jos se kuitenkin joskus eksyy katsomaan jotakin rakennusta, niin mumisee vanha herra jotakin, kohauttaa olkapäitään, nykii viiksiään ja ottaa kolme neljä nopeampaa askelta.

"Verflixt -- der Dalles!"

Siellä on paljonkin sellaista, mikä pitäisi oleman toisin. On sellaista, mitä moision pienuuskaan ei anna anteeksi. Puhumattakaan navetasta ja tallista, jonka lähellä paimen ei enää uskalla puhaltaa torveensa, puhumattakaan olkikattoisesta, orjuuden aikaisesta väentuvasta, mikä moision portin edustalle ei todellakaan ole koristeeksi ja kunniaksi, lainkaan puhumatta puutarhasta, johon hoidon puutteessa kauan sitten on tunkeutunut metsää ja ryteikköä, jossa ei useihin marjoihin ja matoisiin vaapukkoihin kasva mitään syötävää -- eniten kuitenkin itse asuinrakennus panee Mäenkylän omistajan mumisemaan, vaikkeikaan usein, sen kuvan on aika tykyttänyt ja Kremerin herra ei ole juuri tunneihmisiä.

"Verflixt -- der Dalles!"

Rakennus, niin vähäpätöiseksi ja vaatimattomaksi kuin se onkin suunniteltu, vastaten moision pieniä tiluksia, on keskentekoinen. Jo toista vuosikymmentä sitten. Ja jolleivät ajat parane, josta valitettavasti yhä vieläkään ei ole tietoa, niin se jääkin sellaiseksi. Ja jos vieras sitä kauempaa katsoisi, voisi hän sitä pitää sahalaitoksenakin, jollei se olisi joesta liian kaukana ja mäellä.

Valmista on tästä Tyrolin talonpoikaisrakennustyyliin suunnitellusta huvilasta vain alimmainen kivikerros; valkeaksi kalkitussa muurissa pilkottelevat ikkunat ilmaisevat rakennuksen rappeutuneisuutta. Mutta koko puinen toinen kerros, joka vasta antaa rakennukselle sen suunnitellun näön, on surullisessa tilassa: suuresta pyöreästä kuistikosta ei ole siinä muuta kuin tukihirret, katon päätypuolesta vain parrut ja räystäät, ovista ja akkunoista laudoilla harvaan tukitut aukot sateen siniseksi huuhtomissa hirsiseinissä. Tänä vuonna paikattu pärekatto ja juuri valaistut savupiiput tekevät kuvan katkonaiset viivat vielä kirjavammiksi. Rakennuksessa on jotakin jättiläisen luurankomaista, josta kotkat ovat kokonaan lihan raastaneet.

Ja kauniina rakennuksena voisi se olla maiseman keskikohtana, sillä paikka on kauneusaistilla valittu: pitkän mäenseljänteen korkein kohta ennen sen alenemista jokilaaksoon. Ylemmästä kerroksesta olisi avara näköala toisella puolen vihannan suoniitun läpi kiemurrellen juoksevalle joelle, toiselta puolen näkyy vesaikon reunustamia nurmikkoja ja niittyjä ja niiden takana korkealle kohoava kirkko, jonka akkunoihin näkyy pohjoisessa ja lännessä aaltomaisesti kohoava maa, tammilehtoja ja mänty- ja kuusimetsikköjä sekä pähkinäpuita ja nuoria koivikkoja vaihdellen, ja karjamaan kalpea kanervikkokin tumman vihreine happomarjapensaspilkkuineen tekee maiseman erittäin vaihtelevaksi.

Ja siinä olisi rakennuksen pitänyt olla valmiina! Kaikki Särgveren sisarukset olivat olleet harvinaisen yksimielisiä: Ulrik saa herttaisen asumuksen, Ulrik saa rakennuksen, jota voi näyttää! Ja nyt -- --.

Tämän kyllästyttävän ja Baltian ritaristossa harvinaisen jäsenen, jonka niskoille Mäenkylän isäntä panee syyn, sanotaan eläneen jo kolmatta polvea sitten Kremerien suvussa. Oli tullut pienoisena poikasena ja aikaa myöten kasvanut täydeksi mieheksi. Otappa tieto, mistä hän oikein tuli. Tuhlareita ja mässääjiä sanan täydessä merkityksessä ei ole perheessä ollut. Jää jäljelle moision pehtoorien selitys: kiittämätön pellonpinta, laiska ja pitkäkynsinen rahvas ja liian runsas syntyväisyys herraskartanossa, erittäinkin tyttäriin nähden. Mutta mikä kaikki ei estänyt herroja pehtoreita itseään lihomasta eikä liian pitkän uskollisen palveluksen jälkeen moisiota vuokraamasta tai omistamasta kaupunkitaloja.

Kuitenkin -- eräästä edellisen polven Kremeristä, joka oli kuluttanut paljon rahaa, joka oli auttanut Dallesta mieheksi, tiedetään paljon puhua. Hänessä oli ilmennyt yllättävää kavaluutta kortinpeluussa, jonkavuoksi hänet pyhitettiin diplomaattikutsumukselle. Tietysti uskossa, että hän tuottaisi kunniaa sukukunnalle ja isänmaalle.

Kunnianhimosta ei Kremerejä voi sentähden moittia. Sitä on heillä niin niukasti, etteivät he tavallista "kelpo maamiehenkään" nimeä suuren vaivankaan jälkeen milloinkaan ole saaneet, ja ne harvat, jotka heistä koettivat onneaan sotaväessä tai valtionpalveluksessa, päästivät yhä toiset liikuttavalla epäitsekkyydellä ohitsensa. Myöskään ei muistella heidän sitkeitä yrityksiään päästä ritarikunnan hallinnon kunniavirkoihin, vielä vähemmin luonnollisesti pyrkimyksiä tieteen ja taiteen kautta tulla huomatuksi. Mutta kun nyt ei moneen sukupolveen ollut syntynyt ainuttakaan, johon Kremerien nerous niin sanoaksemme olisi keskittynyt, ei ainuttakaan sotamarskia, ei komentavaa kenraalia eikä ritariston esimiestä! Ja kun yhtäkkiä oli lapsonen, jolle korkeampi ura niin selvästi viittoi -- -- kullanmurunen, miksikäs ei siis! Ja niin oli siitä Kremeristä tullut diplomaatti.

Mutta pian oli tullut ilmi, että portaitten, jotka vievät ministeriön virastosta konsulaattien ja lähetystöjen kautta toivottuun päätekohtaan, täytyy olla paljon paksummin kullatut kuin mitä Särgveren metsäkylässä asuvat omaiset olivat kyenneet arvioimaan. Lähettiläs ja ministeri in spe oli valittanut rahanpuutteen ehkäisevän virka-uraansa, etenkin päästyään vihdoin viimeinkin Lontoossa attaché-asteelle, ja raha-asioista huolimatta onnistuttuaan erittäin hyvin kosionimispuuhissaan vähän ennen sitä. Vanhemmat kotona ja likeisimmät sukulaiset tekivät ihmeteltäviä uhrauksia, Särgveren ja Mäenkylän luottokassojen alle oli yhä enemmän laskettu miinoja, mutta Lontoon attachean mielestä siinä kuitenkin oli liian vähän avustusta. Ja niin hän oli jäänytkin attacheaksi, kunnes hänelle oli erään Englannin hovia lähellä olevan Tory klubin korttipöydässä rahapulan vuoksi sattunut jotakin, josta Kremerien sukuhistoria vaikenee, mutta mikä yleensä oli lopettanut Götz von Kremerin diplomaattiuran. Omalle lapsuudenaikaiselle rakkaudelleen, neljän kuninkaan kirjalle, oli diplomaatti ollut koko virkapalvelusaikansa aivan intohimoisen uskollinen.

Missä määrin vanhat haavat, joita Särgvere ja Mäenkylä potevat, ovat syynä nykyisten Kremerien asemaan, ja millainen osa kuuluu herrasväen personallisen tunne-elämän laskuun, on syrjäisen vaikea eritellä, ja olettaa täytyy, ettei se heille itselleenkään ole syitten säikeitä myöten selvillä. Tyydyttäköön sentähden pelkkään tosiasiaan, että kaikki kuusi Kremeriä, jotka omistavat moision -- kolme sisarta ja kolme veljeä -- elävät naimattomina. Paitsi Ulrikia, jota pieni Mäenkylä imettää, ovat kaikki toiset Särgveren utarilla, vaikkakin kaikkein vanhin veli Adalbert nimellisesti sen moision omistajaa edustaa. Huolimatta Kremerien miltei pikkuporvarillisen yksinkertaisista elämäntavoista tuntuu heruttaminen tuollaisessa melko suuressakin utaressa, kun sen antimien pitää riittää niin monelle, että Henrik von Kremerin, veljeksistä nuorimman, täytyy parantaa tulojaan kauppiaan tavoin -- hänellä on virka moisionherrojen lainanantoyhtiössä kaupungissa. Muuten voisi ehkä kysyä, joutaako hän kylliksi tyydyttämään kahta vanhaa rakkauttaan: harvinaisia sikaari-imukkeita, tuhkatoosaa, lautasliinarenkaita ja taskuveitsiä keräilemään ja pitämään huomattavasti helpomman palvelijattaren sijasta kuvankaunista pulskaa kamaripalvelijaa sisäkkönä.

Kun nyt Mäenkylän Kremer on aamukävelyllään, pysyy hän tavallisesti uskollisena omalle periaatteelleen, mahdollisimman paljon varoen kaikkea, mikä panisi veren nopeammin kiertämään, sillä hän tahtoo elää kauan ja hänen vasemmassa sydämenläpässään on vikaa. Senvuoksi liikkuu hän hitaasti ja tasaisesti ja luovii kauempaa sellaisten ihmisten ohi, jotka voisivat häntä loukata -- enimmäkseen pehtorinkin, jonka niskoille hän oli vierittänyt kaikki taloushuolet, sillä sen miehen tyynellä otsalla on aina niin paljon uusia aatroja, äkeitä, vankkureita ja paljon kalliimpiakin tarvekaluja luettavissa. Ja tupakanhimoa vastaan, jonka orjuuden lääkäri hänen sydämensä vuoksi on kieltänyt, taistelee hän kuivin vehnäleivin, joita hän ulos lähtiessään ei unohda panna pitkän takin takataskuun, ja ajatukset pysyttää hän huolella rauhallisissa, iloisissa, viattomissa asioissa, erittäinkin Särgveressä. Sillä talvinen ja kesällä pyhäpäiväinen oleskelu yhdessä sisarten ja veljien kanssa Särgveressä -- myöskin kaupunkilaisveli kuluttaa siellä joutoaikansa -- on oikeastaan koko hänen maailmansa.