Kahden tulen välissä: Romaani Yhdysvaltain kansalaissodasta

-- Nyt, Lawrence, on tapahtunut se mitä pelkäsimme, -- sanoi hän vapisevin huulin, katse kirkkaana ja posket kalvenneina.

-- Eihän -- tosiaanko?

-- On, Etelä-Karolina on eronnut!

Suistuin melkein epätoivoon, sillä Laura Peyton oli etelävaltioiden lapsi, ja minä kuuluin pohjoisvaltioihin. Olimme edellisenä päivänä vannoneet toisillemme uskollisuutta, mutta minä aloin jo vavista ajatellessani vaaraa, joka valtiollisten intohimojen vuoksi uhkasi meidän liittoamme.

-- Tämä ei koskaan vaikuta sinulle antamaani lupaukseen, Lawrence! -- huudahti Laura puristaen kättäni; hän oli huomannut levottomuuteni, ja hänen äänensä oli niin luja ja päättäväinen, että minä heti sain tasapainoni, jonka myönnän menettäneeni hetkiseksi. Tunsin näet varsin hyvin, kuinka pitkälle kiihtymys oli yltynyt etelävaltioissa v. 1860 ja kuinka karsaasti suuri osa sikäläistä väestöä katseli pohjoisvaltioiden miehiä. Kohta kun seurasin kihlattuani jälleen tanssisaliin, sain jo lisätodistuksia asiaan.

Muutamat Lauran nuoret ystävät harjoittelivat sinä joulukuun iltana kansallistanssia tuomari Peytonin asunnon vanhanaikaisessa vierashuoneessa, ja soiton äkillinen taukoaminen sekä vieraitten kiihtyneet huudahdukset osoittivat, että uutinen oli jo ehtinyt levitä viiden peninkulman [Engl. peninkulma vastaa noin 1,600 metriä. Suom.] päässä olevasta Etelä-Karolinan pääkaupungista.

Belle, Lauran nuorempi sisar, oli soittanut vanhaa, aikoja sitten unohtunutta polkkaa ja kävi tämän odottamattoman pysähdyksen jälkeen jälleen käsiksi pianoon kuusitoistavuotiaan kaikella innolla laulaen Itsenäisyyslaulun, jota sitten seurasi Sinilippu. Tämä vaikutti sähköittävästi, ja kaikki, minua lukuunottamatta, yhtyivät tähän etelävaltioiden lauluun.

-- Et laula tänä iltana, Bryant, luulen ma, -- oletko menettänyt äänesi? -- sanoi Harry Walton, nuori lakimies, joka oli ollut ystäväni ja toverini, kunnes meidän molempien kiintymys Lauraan oli tehnyt meistä kilpakosijat ja saanut ystävyyden kylmenemään.

-- En, -- vastasin minä, -- mutta en osaa tuota laulua.

-- Sitä saat kyllä pian laulaa, ja minä opetan sen sinulle, -- jos niin tarvitaan, -- jatkoi hän ivallisesti.

-- Eihän toki, minä kyllä opetan itse sen herra Bryantille, -- tokaisi Laura, haluten muuttaa keskustelun aihetta.

Kilpakosijani näytti synkeältä havaitessaan salavihkaisen katseen, jonka tyttö meidän väliimme tullessaan loi minuun.

-- Siinä tapauksessa jätän herra Bryaniin teidän hoivaanne, Laura-neiti, -- sanoi hän ilmaisten väkinäistä mielenmalttia ja kylmyyttä; -- mutta jos te ette onnistuisi, niin on toisia opettajia, jotka ovat kovakouraisempia.

-- Jollei neiti Peyton onnistu, niin en neuvo sinuakaan koettamaan, -- huomautin minä.

Silloin tuomari Peyton, morsiameni isä, saapui sisälle keskeyttäen kiivaan keskustelumme.

-- Oletko kuullut uutista, isä? -- kysyi hänen nuori poikansa Arthur; -- olemme viimeinkin luopuneet Sam-sedästä!

-- Sitä olen kuukausimäärin pelännyt ja odottanut, -- sanoi tuomari juhlallisesti.

-- Pelännyt sitä? -- Kaikki etelävaltiothan ovat mukanamme!

-- Me teemme kaikin velvollisuutemme, -- sanoi tuomari, -- mutta emme ole vielä lopussa. Pelkään että tässä maassa tulee enemmän itkua kuin riemua, ennen kuin olemme nähneet lopun.

Tuomari meni hieman huoahtaen kirjoituspöytänsä ääreen, ja seurue hajautui.

-- Parin päivän kuluttua puhun isäsi kanssa, Laura! -- kuiskasin erotessamme.

-- Tiedät, että minä rakastan sinua -- tapahtukoonpa mitä hyvänsä, -- vastasi hän; ja ratsastaessani eteenpäin Columbiaan vievää kuutamoista tietä näin hänen rakastettavan olemuksensa hänen eteläisen kotinsa taustaa vasten.

Vaikkakin Laura Peyton oli oikea etelävaltioiden tyttö, oli hänessä kuitenkin varsin vähän tuota velttoa viehkeyttä, jota tavallisesti tavataan näissä tyypillisissä olennoissa: hän ei ollut ruskeaverinen, hänen silmänsä eivät olleet tummat ja säteilevät, eikä hänessä ollut hekumallisen hiuduttavaa tenhoa; hän oli sinisilmäinen, vilkas ja suora, ja hänen erikoinen kauneutensa toimitti hänelle paljon kadehtijattaria paikkakunnan kaunotarten keskuudessa, sillä hän oli Etelä-Karolinan enimmin ihailtuja nuoria naisia kenties juuri sen vuoksi, että hän oli toisten vastakohta.

Kaupunkiin oli tuskin viittä peninkulmaa, ja minä annoin hevoseni kävellä mielensä mukaan samalla kun harkitsin edessäni olevaa tehtävääni -- nimittäin miten voittaisin itselleni tytön etelävaltiolaiskodista -- luopiovaltiosta, vaikka olin pohjoisvaltion kansalainen, joka kenties saisin seisoa taistelussa silmitysten hänen sukulaistensa kanssa -- ja tämä ongelma oli edessäni juuri joulukuussa 1860, valtiollisten intohimojen kuohuessa kuin tulivuoren aukossa, valmiina vyörymään liikkeelle sitä halkeamaa myöten, joka muodostui Etelä-Karolinan luopumispäivänä.

Ratsastaessani kaupungin pääkadulle olivat kävelijät seisahtuneet ryhmiin ja juttelivat kiihtynein mielin, samalla kun vanhan torin varrella kirkonkello varsin hilpeästi läppäili merkkiä sekä omaksi että koko kaupungin tulevaiseksi tuhoutumiseksi tulella ja miekalla nelivuotisen, sisällisen sodan onnettomuuksien jälkeen.

Yleinen kiihtymys oli levinnyt neekeriväestöönkin, ja nuori Caucus, orjapalvelijani, tuli luokseni silmät selällään ja punainen tukka kiihtymyksestä tavallistakin kiharaisempana -- joskin hän oli mulatti, oli hänellä tiilenpunainen tukka, ja hän näytti erittäin hullunkuriselta ollessaan noin suunniltaan kuohuksissa. Tuomari Peyton, hänen entinen isäntänsä, oli antanut hänen siirtyä minun palvelukseeni.

Istuin sinä iltana kauan valveilla ajatellen tulevaisuuttani. Olin ollut viisi vuotta etelässä rautatieinsinöörinä, pidin sekä maasta että kansasta, eikä minulla ollut suurtakaan halua jättää kumpaakaan -- muulla ehdolla kuin että saisin viedä mukanani Laura Peytonin panttivankina pohjoiseen. Mutta ajatellessani toiveitani, -- muistellessani, miten ihmiset, joita olin pitänyt parhaiua ystävinäni, äsken olivat kadulla ääneti kulkeneet ohitseni sen vuoksi, että luopumisen jälkeen epäilivät minun uskollisuuttani heidän asialleen, -- silloin ymmärsin, että lähimmät kuukaudet kävisivät minulle vaikeiksi ja että rakkauteni joutuisi mitä kovimpaan koetukseen.

Seuraavana aamuna minut herätti Tom Baxter, ammatti- ja asuintoverini, pukeutuessaan huutaen seinän takaa:

-- Oletko jo laittanut matkalaukkusi kuntoon?

-- En; mitä tarkoitat?

-- No kiiruhda sitten sullomaan tavarasi, sillä pian saamme molemmat laputtaa pohjoisvaltioihin!

Tapasimme hieman myöhemmin toisemme aamiaispöydässä, ja Baxter jatkoi:

-- Niin, niin, Lawrence, kyllä meidän on pian lähdettävä tiehemme! Etelä-Karolina luopui eilen, ja huomenna Georgia ja puuvillavaltiot seuraavat esimerkkiä. Tiedämmehän molemmat oikean paikkamme, kun rynnistely alkaa?

-- Aion jäädä tänne ainakin siihen asti, -- sanoin minä. -- Viihdyn täällä, väki pitää minusta, ja työni on menestynyt.

-- Pitää, sanot? Etkö huomaa, miten vieroen meitä kohdellaan jokaisena kuluvana päivänä? Mutta tiedän kyllä, että sinusta aina pidetään eräällä taholla, ja sentähden et tahdo matkustaa. Jos olen arvannut oikein, niin on kysymyksessä nuori nainen, kylläkin voittamisen arvoinen. Toivotan sinulle onnea; mutta jos jäät tänne, niin sinun täytyy tapella rajan toisella puolella ja minun toisella, -- sillä tämä liike merkitsee sotaa, näetkös!

-- Sotaa?

-- Niin, tietysti. Mitäpä muuta se merkitsisi, -- sanoi Baxter ja kuiskasi korvaani:

-- Aseellista kapinaa hallitustamme vastaan --- sotavarustuksia meidän nokkamme edessä...

Hän viittasi ikkunasta, josta näki osaston Etelä-Karolinan kansalaiskaartia marssivan pääkadun yli jatkaakseen rautateitse matkaansa Charlestoniin ja ennen pitkää ottaakseen osaa Fort Sumterin piiritykseen ja pommitukseen.

-- Se on sotaa, -- jatkoi hän, -- viheliäistä, ilkeää, veristä kansalaissotaa. Sinun täytyy valita -- meidän puolellemme tahi toiselle puolelle; ja jos jäät tänne, jäät toiselle puolelle!