Helenan pienokaiset

J.K. Saat oman huoneen; siihen tuntuu pieninkin viileä tuulahdus, ja näköala on hurmaava. Lasten huone on aivan vieressä, niin että voit kuulla, jos heille yöllä jotakin tapahtuisi."

"Mainiota!" huudahdin. Käden käänteessä olin jo lähettänyt Helenalle sähkösanoman, jossa, kiittäen kutsusta, ilmoitin tulevani. Samalla olin ajatuksissani valikoinut mukaan otettavaa kirjallisuutta niin runsaasti, että sitä olisi riittänyt vaikkapa kahdeksitoista loma-ajaksi. En tosin ollut samaa mieltä Helenan kanssa siitä, että hänen poikansa olivat maailman kilteimmät, mutta tunsinhan heidät tarpeeksi hyvin tietääkseni, ettei heistä tulisi minulle paljoakaan vaivaa ja vastusta. Phil pienokaisen kuoltua edellisenä syksynä oli heitä elossa vain kaksi: viisivuotias Willy, josta muistan pikaisilta käynneiltäni Helenan luona vain ujot, vakavat, miettivät, hienot kasvot ja suuret, viattomat, läpitunkevat silmät, Melkeinpä pelkäsin katsetta noista silmistä. Tom selitti, että poika oli syntynyt profeetaksi tai suureksi hyväntekijäksi ja Helena ilmaisi ajatuksensa hyräilemällä Mulochin säettä:

"Oi päivää ihmeellistä, kun Willy kosiin käy."

Toddy oli kolmivuotias, huoleton pikku pallero. Tuolla vaalealla kiharapäällä oli herttainen tapa tanssia huoneeseen pujahtavien auringonsäteiden keskellä. Olin aina kadehtinut Tomin hevosia, puutarhaa, taloa ja sen asemaa, ja olin aivan ihastuksissani ajatuksesta, että saisin hallita ja vallita kaikkea tuota parin viikon aikana. Olin aina kunnioittanut Tomin makua mitä tulee sikaareihin ja punaviiniin, ja Hillcrestin naisasukkaat olivat, mikäli muistan, kuten muutkin maalaiskaunottaret -- sukupuolensa suloisimpia.

Kolmen päivän kuluttua läksin matkaan ja, puolentoista tunnin junamatkan jälkeen New-Yorkista Hillcrestiin, jatkoin matkaani maanteitse Tomilaisten luo. Vähän matkan päässä lankoni talosta peljästyivät hevosemme äkkiä. Ärjäistyään hevosille kyytimies kääntyi puoleeni huomauttaen:

"Tuo oli yksi lurjuksista."

"Kuka", kysyin.

"Tuo pikku veijari, joka peljästytti hevoset. Tuo tuossa, risu ojossa. Olisipa hänen tapaistaan pyytää päästä hevosen selkään. Kas siinä sitä tullaan juoksujalkaa. Missähän se toinen on! Ainahan ne ovat yhdessä. Täälläpäin kutsutaan heitä lurjuksiksi, koska heillä on aina konnankujeet mielessä. Aina he säikyttävät hevosia, hätyyttävät lehmiä tai ajavat takaa kananpoikasia. Vanhemmat ovat kyllä kunnon ihmisiä, ja siksipä täytyykin noita lapsia ihmetellä."

Sillävälin oli pikku ilkimys läähättäen lähestynyt ajopelejämme. Ja siinähän olikin ilmielävänä edessäni sisareni poika Willy puettuna likaiseen merimiespukuun, leveälieriseen olkihattuun, sukat makkarassa ja kengät hölskyen vain muutaman harvan napin varassa. Tienviereltä, pensaikosta, ryömi tällävälin esiin pienempi poika vihreässä pumpulimekossa, kaularöyhelössä, joka todennäköisesti kerran oli ollut valkea, likaisissa sukissa, sinisissä puolikengissä, jotka olivat puhki varpaiden kohdalta ja vanhanaikaisessa olkihatussa. Lykäten edellään maantientomussa puunoksaa hän huusi täyttä kurkkua: "Tättä on minun juohonleikkuukoneeni!" Hän kiirehti meitä kohden melkeinpä näkymättömänä pölypilvessä. Kun hän oli pysähtynyt, ja tomupilvi hiukan hälvennyt, eroitin selvästi Toddy pojan piirteet.

"He ovat sisareni lapsia", huokasin.

"Mitä!" huudahti kyytimies. "Hitto vie, unohdin, että olitte matkalla eversti Lawrencen luo. Mutta enpähän puhunut muuta kuin totta, ovathan he viisaita kuten pojat yleensäkin. Mutta eivät he kuole ainakaan siihen tautiin, johon lapset pyhäkoulukirjoissa."

"Willy", sanoin kaikella mahdollisella vakavuudella "tunnetko minut?"

Profeetan ja suuren hyväntekijän alku tarkasteli minua tutkivasti hetkisen. Sitten hän vastasi:

"Kyllä, olet Harry eno. Toitko meille mitään?"

"Toitko mitään", kertasi Toddy.

"Toivonpa, että minulla olisi mukana teille iso vitsa", sanoin hyvin vakavasti, "koska käyttäydytte noin tuhmasti. Tulkaa tänne rattaille."

"Tule Tod", kirkaisi Willy, vaikk'ei Toddyn etäämpänä olevasta korvasta ollut kyynäränkään vertaa Willyn suuhun. "Harry eno antaa meidän ratsastaa!"

"Antaa jattattaa", toisti Toddy haaveksivin ilmein.

Opin ennen pitkää käsittämään, että sanojen toistaminen ja haaveileva ilme olivat ominaisia Toddylle.

Heidän kiivetessään rattaille huomasin, että kummallakin oli kädessään hyvin likainen, keskeltä kiinteään vetosolmuun vedetty käsiliina. Mietittyäni hetken inhon vallassa noiden riepujen tarkoitusta, ja kun en päässyt mihinkään tulokseen, kysyin Willyltä, mitä virkaa noilla käsiliinoilla oli.

"Eivät ne ole käsiliinoja -- ne ovat nukkeja", vastasi sisarenpoikani silmänräpäyksessä.

"Hyvä Jumala", huudahdin. "Luulisipa, että äidillänne on varaa ostaa teille kunnollisia nukkeja, ettei teidän tarvitsisi näyttäytyä ihmisten ilmoilla nuo inhoittavat rievut käsissänne."

"Emme pidä ostonukista", selitti Willy.

"Nämä ovat niin kauniit. Minun nukkeni nimi on Mary ja Toddyn nuken Marfa."

"Marfa?" kysyin ihmetellen.

"Niin juuri, etkö ole kuullut seuraavaa runoa:

"Kas Maria ja Marfa jo soittamaan On menneet kelloja taivaan."

"Ahaa, tarkoitat Marthaa?"

"Niin sanoinhan jo, se on Marfa. Toddyn nukella on ruskeat silmät ja minun nukellani siniset."

"Näytä kelloati", pyyteli Toddy kiiveten syliini ja temmaisten kellonperiäni.

"Oh -- oo -- ee, minä myös", ulvoi Willy varaten itselleen toisen polveni. Hän pyyhki kenkineen housujani ja takinliepeitäni. Kumpainenkin lurjus kietoi käsivartensa ympärilleni pysyäkseen vakavammin istumassa, ja minä vedin esille kuusikymmentä guineaa maksavan kelloni ja näyttelin heille sen osoittimia.