Maailman sydän

Alkulause. Don Ignatio. 1. Kapinan kukistaminen. 2. Herra Strickland. 3. Kutsu. 4. Sydämen taru. 5. Matkan alkuvaiheet. 6. "El Norte". 7. Maatila. 8. Illallisella ja illallisen jälkeen. 9. Kaksintaistelu. 10. Molasin kuolema. 11. Zibalbay kertoo tehtävästään. 12. Maya laskeutuu luolaan. 13. Ignation vala. 14. Sydämen Kaupunki. 15. Zibalbayn kotiintulo. 16. Pyramiidin huipulla. 17. Zibalbayn kirous. 18. Salahanke. 19. Pyhänhäväistys. 20. Sydämen Neuvosto. 21. Mayan avioliitto. 22. Mattai ennustaa pahaa. 23. Pakomme ja sen päättyminen. 24. Nahua todistaa. 25. Jäähyväiset. Loppulisäys.

ALKULAUSE.

Don Ignatio.

Olosuhteet, joiden takia seuraavat sivut tulevat painetuiksi, ovat tavallaan eriskummaiset ja kertomisen arvoiset. Muutamien viime vuosien aikana joutui muuan englantilainen sivistynyt mies, jota me kutsumme Jonesiksi, koska se ei ollut hänen nimensä, johtajaksi erääseen kaivokseen, lähellä Usumacinto virtaa, jonka yläjuoksu erottaa Meksikon Chiapas-valtion Guatemalan tasavallasta.

Tähän aikaan ei elämä jossain Chiapasin kaivoksessa, joskin sillä epäilemättä on joitakuita hyviäkin puolia, lainkaan vastaa europalaista onnen ihannetta. Ensiksikin, työ on raskasta -- suunnattoman raskasta, ja vaikka ilmasto onkin kyllin terveellinen vuorten keskuudessa, löytyy laaksoja, missä väki kuolee kuumeeseen. Virkistyksiä ei, suoraan sanoen, löydy juuri lainkaan, sillä metsät ovat liian sankkoja, jotta niissä voisi metsästää vähänkään mukavasti, ja ellei niitä olisikaan, niin tekisivät hyttyset ja monenlaiset ilkeät hyönteiset, joita siellä on rasittamaan asti, tämän virkistyksen mahdottomaksi.

Seuraa, kuten me sen ymmärrämme, ei niinikään luonnollisestikaan löydy, ja jos joku mies joutuisikin naimisiin, ei hän helposti voisi tuoda vaimoansa vielä vallan asumattomiin seutuihin, pitkin metsäpolkuja, yli virtain ja pitkin äkkikuilujen partaita, jotka ovat kyllin vaarallisia ja vaikeakulkuisia, herättääkseen kauhua rohkeimmankin kulkijan sydämessä.

Kun herra Jones oli asunut vuoden aikaa La Concepcionin kaivoksilla, valloitti hänet voimallisena tietoisuus omasta yksinäisyydestään ja halu saada henkevämpää seuraa kuin amerikalaiset puotipalvelijat ja intiaani-työntekijänsä. Ensimäisten kuukausien aikana täällä asuessaan hän oli yrittänyt tehdä tuttavuuksia läheisten fincasien eli maatilojen omistajien kanssa. Tämän yrityksen hän kuitenkin pian kyllästyen hylkäsi, sillä nämä miehet näyttivät olevan sekasukuisia, mitä alhaisinta rotua, eläen yhtämittaisten paheiden ilmakehässä.

Tässä hätätilassa, ollen sivistynyt mies, Jones ryhtyi henkisiin harrastuksiin, ja omisti aikansa, siinä määrin kuin se oli mahdollista, kootakseen muinaisjäännöksiä ja tutkiakseen niitä alueellansa löytyvien muinais-aztekilaisten kaupunkien ja temppelien lukuisista raunioista. Mitä kauvemmin hän harrasti näitä tutkimuksia, sitä enemmän valtasivat ne hänen mielikuvituksensa. Sentähden, sattuessaan kuulemaan, että vuoren takaisella kupeella, Santa Cruzin nimeä kantavalla maatilalla asui intiaani, nimeltään Don Ignatio, maatilan omistaja, jolla kerrottiin olevan suuremmat määrät tietoja heidän muinaisuudestaan, historiastaan ja jäännöksistään kuin kenelläkään muulla tässä Meksikon osassa, päätti hän käydä tapaamassa tuota miestä ensi tilaisuuden sattuessa.

Tämän hän tahtoi tehdä mahdollisimman pian, sillä Don Ignatiolla oli mahtava maine, ellei vain matka olisi ollut niin pitkä hänen kotiinsa. Nyt väheni kumminkin vaikeus, kun eräs intiaani lupasi näyttää kulettavan polun vuoren yli, jota polkua pitkin ehtisi Santa Cruzin maatilalle La Concepcionista kolmessa tunnissa ratsain, sensijaan että tarvitsi kokonaista kymmenen tuntia päästäkseen sinne käytetympää tietä pitkin. Niin muodoin, eräänä kuivan vuodenajan päivänä, kun työt seisoivat kaivoksella, veden laskeuduttua niin alas, ettei se voinut käyttää rouhintamyllyä, Jones läksi. Tämä tapahtui lauantaina, sillä edellisenä maanantaina hän oli lähettänyt lähetin Don Ignation luo ilmoittamaan hänen aiotun saapumisensa ja saanut vastaukseksi mitä kohteliaimman ja parhaimmin kirjoitetun kirjeen, jossa häntä pyydettiin viettämään seuraava sunnuntai maatilalla, "missä jokainen englantilainen sivistynyt mies on aina mitä tervetullein".

Lähestyessään maatilaa, häntä ihmetytti nähdessään puolimaurilaiseen tyyliin rakennetun aika suuren, valkean kivirakennuksen julkipuolen, missä oli torneja ja koristettuja sisäänkäytäviä molemmin puolin, sekä laaja, tasaisen katon keskustasta kohoava kupu. Ratsastaen läpi viljavainioiden ja kakaoviljelysten ja kahvipensaiden, jotka kaikki olivat mitä parhaimmassa kunnossa, peittäen monen acren laajuudelta rakennuksen kummallakin puolella avartuvia kenttiä, Jones saapui laajan pihan porttikäytävälle, missä kasvoi jättiläismäisiä ceiba-puita, heittäen jättiläisvarjojaan yli rakennusten. Näiden puitten alta astui esiin intiaani, joka nähtävästi oli ollut odottamassa hänen tuloaan, ja otettuaan haltuunsa hevosen, ilmoitti hänelle, lausuen monet tervehdykset, että armollinen herra Ignatio oli, tapansa mukaan, väkensä kera kappelissa iltamessussa, mutta että hartaushetki pian loppuisi.

Jättäen hevosensa intiaanin huostaan, Jones lähti kappeliin, ja koska sen suuret ovet olivat avoinna, astui hän sisälle ja istuutui. Niinpian kuin hänen silmänsä tottuivat himmeään valoon, hän huomasi, että paikka oli harvinaisen kaunis, sekä suhteisiin että koristuksiin nähden.

Hartausmenotkin olivat monet -- niiden luku nousi ehkä kolmeen sataan -- ja niin hartaita olivat he menoissaan, ettei hänen saapumistaan edes huomattu. Hänen mielestään oli kumminkin rakennuksessa kaikkein ihmeellisin esine seinään, alttarin yläpuolelle kiinnitetty valkea marmorilevy, johon oli kaiverrettu espanjankielellä seuraava kirjoitus, niin suurin kirjaimin, ettei hänellä ollut lainkaan vaikeutta lukea sitä.

"Ignation omistama hänen rakkaimman ystävänsä James Stricklandin, englantilaisen sivistyneen miehen, ja Mayan, Sydämen Prinsessan, hänen puolisonsa muistolle. Rukoile, ah kulkija, sydämesi rakkaudella heidän sielujensa puolesta."

Jonesin ihmetellessä, ketkä tämä James Strickland ja Maya, Sydämen Prinsessa mahtoivat olla, ja oliko hänen isäntänsä pystyttänyt levyn heidän muistolleen, päätti pappi rukouksensa, ja seurakunta alkoi lähteä kirkosta.

Ensimäinen ovesta astuja oli sivistynyt intiaani, jonka Jones ilman muuta päätti olevan itsensä Don Ignation. Hän oli noin kuudenkymmenen ikäinen mies, mutta näytti ikäänsä paljon vanhemmalta, sillä suru, vastoinkäyminen ja kärsimys olivat painaneet jälkensä häneen. Ruumiiltaan oli hän pitkä ja hintelä, eikä pieni ontuminenkaan vähentänyt hänen olemuksensa arvokkuutta. Hänen pukunsa oli hyvin yksinkertainen. Siinä ei ollut koreutta, ei edes hopeisia nappeja, joilla oli niin suuri vaikutus meksikolaisten mieliin; hänellä oli mustanauhainen panamaolkihattu yleisesti käytetyn kultanauhaisen asemasta, puhdas, valkea takki ja paita, musta, solmittu kaulahuivi, likasenharmaat housut ja ruskeat, europalaista tekoa olevat kengät.

Mutta erittäin silmiin pistävät Don Ignatiossa olivat hänen kasvonsa. Ei koskaan, ajatteli Jones, hän ollut katsellut niin kauniita kasvoja tai, tarkemmin sanottuna, kasvoja, jotka olisivat antaneet sellaisen varmuuden omistajansa ehdottomasta hyvyydestä ja luonteen puhtaudesta. Piirteet olivat hyvän kasvatuksen saaneen intiaanin, hienot ja sirot, kotkannenä, poskipäät ja otsa ulkonevat, samalla kuin viimeksimainitun alta loisti pari suuria ja pehmeän mustia silmiä, niin hellän ja luotettavan ilmeiset, että niitä täytyi pitää harvinaisuutena miehellä.

Hän seisoi kappelin ovella, laskevan auringon valossa, nojaten raskaasti keppiin intiaanien astuskellessa hänen ohitseen. Kaikki he, miehet, naiset ja lapset, tervehtivät häntä mitä suurimmalla kunnioituksella ohi mennessään, jotkut heistä, eritotenkin lapset, suudellen hänen pitkää ja hienosti muodostunutta kättään, toivottaen samalla hänelle hyvää yötä hellin sanoin, sellaisin kuin "isä", ja anoen pyhimysten suojelusta hänelle. Jones mietiskeli, katsellen heitä, heidän käytöksensä eroavaisuutta siitä alhaisesta orjamaisuudesta, jota sorron vuosisadat ovat kehittäneet minkä hyvänsä valkeaa rotua olevan hallitsijan lähellä, sekä ihmetteli sitä vaikutusta, mikä hänen isännällään heihin oli. Tällä hetkellä juuri kääntyi Don Ignatio ja näki hänet.

"Pyydän nöyrimmästi anteeksi, herrani", sanoi hän espanjankielellä, arasti ja miellyttävästi hymyillen, nostaen hattuaan, näyttäen pitkän tukkansa, joka kuten hänen suippo partansakin oli aivan valkea. "Te varmastikin olette pitänyt minua epäkohteliaana; mutta tapani on viikon työn loputtua olla läsnä uskonnonharjoituksessa kansan kera -- älkäähän tungeksiko lähelle jalosyntyistä englantilaista -- enkä luullut teidän saapuvan ennen auringonlaskua."

"Älkää pyydelkö anteeksi, herrani", vastasi Jones. "Olen ollut varsin innostunut näkemään palvelijanne hartausharjoituksissaan. Mikä ihana kappeli tämä onkaan! Saanko katsella sitä, ennenkuin lukitsette ovet?"

"Tietysti, herrani. Se on kerta kaikkiaan hieno. Vanhat munkit, jotka piirustivat sen kaksisataa vuotta sitten -- sillä tämä oli suuri luostari -- ymmärsivät rakennustaidon, ja työtä joudutettiin myös silloin, eikä maksanut mitään. Luonnollisestikin olen tehnyt paljon korjauksia, sillä ne, jotka asuivat täällä ennen minua, eivät välittäneet sellaisista seikoista.

"Saattaisitte tuskin uskoa, herrani, että menneinä aikoina, parikymmentä vuotta sitten, tämä paikka oli maantierosvojen, tullikavaltajien ja miesmurhaajien tyyssija, ja että se väki, jonka tänä iltana olette nähneet, tai heidän isänsä, olivat orjia, ilman enempiä oikeuksia kuin koira.

"Vaan niin oli laita. Moni matkustaja on menettänyt henkensä tässä talossa tai sen läheisyydessä. Kerranpa minä itsekin olin menettää henkeni täällä. Katsokaahan tuon alttaritaulun leikkausta. Se on hieno, eikö totta? Nuo puupylväät ovat vanhojen munkkien aikakaudelta. Niin, olen tiennyt Don Pedro Morenon, edeltäjäni, sitoneen ihmisolentoja niihin, tarkoituksella kärventää heidät punahehkuvin raudoin."

"Kenelle tuo kirjoitus on omistettu?" kysyi Jones, osoittaen puheenaollutta marmorilevyä.

Don Ignation kasvot saivat varsin vakavan ilmeen hänen vastatessaan:

"Se on omistettu, herraseni, suurimmalle ystävälle, mitä minulla milloinkaan on ollut, miehelle, joka pelasti henkeni oman henkensä uhalla, ja joka oli rakas minulle, rakkaampi kuin milloinkaan nainen voi olla. Mutta oli nainen, joka myöskin rakasti häntä, niinikään intiaaninainen, ja tuo mies helli häntä enemmän kuin minua, mikä olikin oikein, sillä eikö Jumala olekin niin asettanut, että miehen pitää jättämän ystävänsä, niin, isänsä ja äitinsä ja vaimoonsa sidottu oleman?"

"Menivätkö he sitte naimisiin?" kysyi Jones, joka innostui asiaan.

"Menivät, he menivät naimisiin, ja vieraalla seudulla ja vieraalla tavalla. Mutta sehän on jo vanha juttu, herrani, ja Teidän luvallanne minä jätän sen kertomatta; ajatuskin siitä palauttaa mieleeni monta tuskallista muistoa -- kuoleman ja perikadon, rauenneiden suunnitelmien ja tyhjiin menneiden toiveiden muistoa. Ehkä minä joskus kerran, jos minulle on suotu voimia ja elinkautta kyllin, kirjoitan sen kaiken. Joitakuita vuosia sitten minä aloinkin jo; mutta se kyllästytti minua, ja se mitä olin kirjoittanut, tuntui hullutukselta, ja niin minä jätin koko touhun.