Eläinvaltiaita

Vesi tuntui paljaaseen ihoon lämpimältä kuin maito ja väkevän suolaisuutensa vuoksi niin kantavalta, että Johns mielestään saattoi pysyä sen pinnalla vaikka kuinka kauan. Voimallisena ja taitavana uimarina hänen ei muuta tarvinnut kuin uida suoraan eteenpäin vain, vakaasti ja hätäilemättä, kunnes joko maan tapaisi tai nälkään ja janoon menehtyisi. Oli tietysti muitakin vaaroja -- sillä nämä troopilliset vedet olivat haikalan, sahakalan ja miekkavalaan koti. Mutta moisen kohtauksen ikävän mahdollisuuden hän päättävästi karkotti laskuistaan, se oli niitä uhkapelin sattumia, joihin ei voinut toivoa ajatuksella mitään vaikuttavansa.

Hirmumyrskyn mieletön raivo oli riehunut itsensä tyhjäksi muutamia tunteja aikaisemmin, ennenkuin meni pohjaan se tonkiva, piehtaroiva rauska, joka oli häntä kannatellut, ja Johns huomasi nyt ympärillään olevan verraten rauhallista. Hirmuisten maininkien harjoilla oli vielä kyllin tuulta sivaltamaan pois vaahdon ja piiskaamaan häntä, niin että päätä pyörrytti; mutta aavoissa liekkuvissa laaksoissa oli paljasta suloista rauhaa. Hän koetti taitavilla tempuilla pysytellä vain täällä rauhassa, kunnes oli levähtänyt ja toipunut tukahduttavasta taistelustaan pohjaan menevän laivan pyörteessä. Tuon tuostakin hän kohotti päänsä ja olkansa vedestä tähtien hämärässä valossa ahnaasti tähyten, oliko laivaväestä jäänyt ketään muuta henkiin. Mutta ajatellessaan, kuinka kovalle hänen itsensä oli ottanut, ennen kuin oli siitä hornan pyörteestä takaisin vedenpinnalle ponnistellut, vaikka hän oli niin voimallinen ja veteen perehtynyt ja vaikka hän viisaana miehenä oli riisuutunut alasti lopputaistelua varten -- ei häntä kummastuttanut, että oli yksin.

Aluksi hän tarvitsi kaikki elinvoimansa toipuakseen tuosta puustavillisesta ja aineellisesta helvettiin menosta. Hänessä ei ollut sijaa mielenliikutuksille ei millekään muulle kuin sille ajatukselle, että hän tahtoi elää. Sitten hän, huomatessaan uivansa voimallisesti ja jälleen vaivatta hengittävänsä meren sileissä syvissä notkelmissa ja luodessaan kirkassilmäisen katseensa samettimaisen taivaan matalalla riippuviin tähtiin, tunsi yksinäisyyden kauhistuksen kouristavan itseään. Hän oli hipaissut yksinäisyyttä ennenkin ja hiljaa siitä pois kaikonnut. Hän oli kuvitellut sitä, suurennellut sitä tuhatkertaisesti ja nähnyt sen tuskan kuvan mielessään. Mutta nyt hän ensi kerran tunsi sen; ja hetken oli, kuin olisi jäätävä kouristus hiipinyt hänen sydämensä alle.

Hänestä tuntui, että jos hänellä olisi ollut lankku tai puomi tai kappale parraspuuta kourailla, taikka jos hänelle olisi jäänyt vaikka kuinka vähäinen vaateriekale, niin ei yksinäisyys olisi ollut niin hirvittävä. Mutta nyt hän oli vain yksi pienoinen alaston ihmiselämän kipinä aaltojen mittaamattomissa, rannattomissa jonoissa hiljaisen taivaan alla. Eivät edes ne vainajat, jotka nyt sokeasti ja ääneti yhdessä häälyivät hänen allaan tutkimattomissa syvyyksissä, olleet näin tuiki ystävää vailla.

Enimmät olisivat hänen asemassaan kohottaneet kätensä ja vaipuneet pohjaan sen ajatuksen murtamina, että heitä vastaan taisteli koko valtameri. Mutta kesken hellittäminen ei kuulunut tämän Johns nuorukaisen luonnonlaatuun. Ei sekunnin murto-osaksikaan se saanut hänessä valtaa tietoisena mielijohteena. Hän ei voinut kuvitellakaan luopuvansa taistelusta, vaikka kuinkakaan toivottomasta, niin kauan kuin hänessä oli jäljellä yhtäkään kykyä, jolla tahtoaan toteuttaa. Hänen uskontunnustuksensa mukaan ei miehen ollut aika hellittää, ennen kuin hän oli aivan kuollut ja vielä sen tiesikin.

Elpyvät sielunvoimansa hän nyt kohdisti siihen kysymykseen, mihin suuntaan uida. Yö oli vielä nuori, sillä pari tuntia auringonlaskun jälkeen oli aaltojen nakkelema rauska vaipunut pohjaan. Kylmästi punnittuaan kaikkia todenmukaisuuksia -- se oli kylläkin hatara tehtävä, sillä ei ainakaan kahteen päivään ollut laivassa olijoilla varmaa tietoa pituuksista eikä leveyksistä -- hän teki päätöksensä ja lähti uimaan suoraan länttä kohti. Sillä suunnalla hänestä tuntui olevan paras maan toivo -- eikä se ollut aivan huonokaan toivo, kääntyipä tässä lukemattomien saarien meressä mille taholle tahansa. Se oli pääasia, että valitsi jonkun suunnan ja sitten piti siitä kiinni, jottei uuvuttanut voimiaan piiriä uimalla. Tähdistä hän saattoi määrätä suuntansa; ja koska hän ammatiltaan oli vaeltava sanomalehtimies, pää täynnä monenlaisia, vaikk'ei aina oikeitakaan tietoja, niin tunsi hän tähtensä tähän tarkoitukseen riittävän hyvin, Hänen suuri toivonsa oli saavuttaa ranta ennen täyttä päivänvaloa - ennen kuin aurinko, vaskenkarvaiselta taivaalta paahtaen, keittäisi aivot hänen suojattomassa pääkopassaan ja hän tulisi janosta hulluksi. Hän tiesi, että minkä maan hän saavuttaisikin tässä meressä, niin olisi se villien eläimien ja vielä villimpien ihmisien maa. Mutta mitä hän tekisi sanotun maan saavuttaessaan, se oli kysymys, joka hänen kovapintaisessa toivehikkaisuudessaan ei näyttänyt tuossa tuokiossa vaativan ratkaisua. Jos hänen olisi koskaan sallittu pohtia sitä itse paikalla, niin silloin hän sille omistaisi kaiken mahdollisen huomion.

Hätäilemättä, voimiaan säästellen Johns veteli kylkiuintia edelleen. Aina pitkän aallon harjaa lähestyessään ja tuntiessaan tuulen ja tyrskyn piiskaavan, hän teki pienen voimanponnistuksen ja sukelsi päästäkseen niin äkkiä kuin suinkin ylimmän tukahduttavan tuprun läpi verraten tyvenille alemmille kaltaille. Mutta kova ilma, ikään kuin tyytyen siihen, mitä oli aikaan saanut, asettui nyt nopeaan, ja pian aallon harjatkin lakkasivat kiusaa tekemästä. Myrsky lauhtui tuuleksi ja sitten sangen tasaisesti aivan vaimeni, lukuun ottamatta jotain satunnaista läähättävää löyhäystä, joka oli kuin syvä nyyhkyttävä hengenveto vimman raivonpurkauksien jälkeen.

Johnsin edelleen uidessa tummat keinuvat pinnat hänen ympärillään raukesivat sileiksi öljymäisiksi laikoiksi, jotka särkyivät maitomaisiksi tiriseviksi fosforiliekeiksi ja tähtipölyä täyteen kylvetyiksi pyörteiksi hänen tunkeilevien uintiliikkeittensä ympärillä. Tämä troopillisten vesien väkevä fosforivalo oli hänelle vanhastaan tuttu ilmiö, mutta näin uidessaan hän kiinnitti siihen huomionsa tarkemmin kuin koskaan ennen, mieltään vain askarruttaakseen. Nuo terävän hetkellisen valon pienoiset kipunat, jotka kaivomaisessa pyörteisessä hehkussa virisivät ja hävisivät, olivat hänestä kuin silmiä, jotka ilkkuen ja vahingoniloisina vaanivat hänen matkantekoaan ja nauroivat ajatellessaan, kuinka se päättyisi. Mutta vähätpä hän välitti niiden pilkasta, häpeään hän aikoi vielä saattaa niiden häijyt odotukset. Koko loppumattoman yön hän huvitteli itseään tällä kuvitelmalla, kunnes lopulta tähdet alkoivat kiireellä kalveta ja sitten tropiikin äkillinen aamunkoitto leimahti kuppuroivalle taivaanrannalle.

Se loi leimunsa matalalle särkälle, jota puolenkymmenen mailin päässä hyöky suomi, ja sen takana palmupaarteelle ja mäelle, joka kyrmyniskaisena, purppuroidun viheriäisenä kyyrötti moniaan mailin päässä maan sisässä.

Mieheltä pääsi matala riemastuksen naurahdus, hän muutti suuntaansa oikealle ja ui suoraa päätä särkkää kohti. Mutta hän ui nyt hyvin verkalleen, säästellen voimiaan rantahyökyihin ja viimeiseen kamppailuun.

Kun hän lopulta oli päässyt muutaman sadan sylen päähän hyökyaaltojen jyrisevästä kukistuvasta rintamasta, joka putouksena vyöryi koko särkänkin yli, niin hän älysi, että sillä kohdalla oli mahdotonta maihin mennä niinkään kokeneen hyökyjen ratsastajan kuin hänen. Mutta hän huomasi niinikään, että maa tällä kohdalla oli jonkinlainen niemen nokka, joka pisti oikealle kädelle mereen. Hän sen vuoksi kääntyi vielä enemmän oikealle ja kärsivällisesti ui yhtä suuntaa pauhaavan mylläkän kanssa. Kun oli kulunut vielä pari tuntia -- ja aurinko tällä ajalla muuttunut sulaksi kupariksi ja pakottanut hänet tuon tuostakin päätään kastelemaan -- niin hän pääsi kääntymään niemen nokan ympäri ja viimein löysi paikan, niin kuin oli toivonutkin, jossa rantahyöky maan suojassa oli vähän helpompaa. Valiten jykevän vyöryaallon, jonka murtumakohdan hän luuli voivansa laskea, hän sen keralla kiiti rantaa kohti, pysytellen paraiksi kaukana pystyyn karkaavan harjan takana ja lopulta jätättäen, välttääkseen aallon musertavan kaatumisen. Sen järisevässä romahduksessa hän jalallaan tapasi pohjan ja eteenpäin syöksähtäen sukelsi tyyneen veteen, ennen kuin seuraava hyökylaine yllätti.

Mailin päässä oli tyynen veden takana kullanvalkea ranta päivänpaisteessa hehkuen, matala puro sen poikki mereen kierrellen.

Johns muisti paikalla varoa ja uiskenteli verkalleen rantaa kohti, tutkien joka puun ja pensaikon, oliko missään uhkaavaa elämän oiretta. Papukaijoja lörpötteli ja kirskui seuranrakkaasti puron reunalla puitten latvoissa, ja tämä paikalla rauhotti häntä, ettei ainakaan lähimmässä läheisyydessä ollut ihmisolentoa eikä väijyvää petoeläintä. Hän ei tiennyt, mitä piti odottaa tässä tuntemattomassa maassa -- jota hän epäili joksikin saareksi -- hänellä kun ei ollut minkäänlaista osviittaa päättääkseen, oliko se Uuden Guinean ryhmän ulkosaaria, vai kuuluiko Sumatran saaripiiriin. Hän tiesi, että jos se kuului Uuden Guinean ryhmään, niin ei siinä ollut sen vaarallisempia eläimiä kuin metsäkarjuja, käärmeitä tietenkään lukuun ottamatta. Jos se taas oli Sumatran saariston ulkokulmia, niin hän tiesi, että täällä saattoi tulla vastaan Malaiji-niemimaan kaikkia julmimpia petoja. Kaiken kaikkiaan hän sittenkin toivoi jälkimäistä vaihtoehtoa, sillä ei ollut vihannan pyöreän maan pinnalla villieläintä, jota hän olisi pelännyt yhtä paljon kuin Uuden Guinean tiheikköjen villejä ihmisiä.

Kahlaten joen suussa maihin Johns rupesi suulleen ja joi pitkin siemauksin sen makeata ja puhdasta, vaikka melkein kuumaa vettä. Etsien sitten lähimmän varjon hän kävi istumaan selkä puuta vastaan ja silmät tiheiköissä, aikoen levätä ja punnita mahdollisuuksiaan. Hän oli vimmatusti uninen koko yön kestäneen uinnin ja edellä käyneiden jännityksen ja rasitusten päiväin jälkeen, mutta hän ei tahtonut nukkua, ennen kuin oli vähän pinnistänyt ajatuksiaan. Ajatteleminen kävi kuitenkin piankin mahdottomaksi. Huomatessaan silmäluomien väkisinkin umpeen painuvan ja kaikenlaisten kummien näkyjen kiitävän kautta aivojen silmänrävähdyksien välillä, hän kiipesi korkealle puuhun, punoi pari vierettäistä oksaa yhteen tueksi itselleen ja paikalla ja arvelematta vaipui uneen.

Hän nukkui muutamia tunteja uupumuksen raskasta unta, nukkui päiväsydämen raskaan helteen ja iltapäivää hyvän matkaa, mutta lopulta hänet herätti nälkä ja epämukavan, sietämättömän makuupaikan vaivat. Hän hieroi nuorteammiksi kangistuneita jäseniänsä ja huomaten sitten, että puu oli varsin sovelias pakopaikaksi, koska siihen oli helppo äkkiä nousta, hän taittoi enemmänkin oksia ja punoi itselleen varsin turvallisen lavan, jolle hän levitteli pienempiä oksia ja lehtiä, niin että siitä tuli mukiin menevä vuode. Tämä antoi hänelle omistamisen rauhottavan eläimellisen tunteen. Hänellä oli pesä -- jotain kodista käyvää.

Sitte hän kapusi alas maahan ja lähti etsimään jotain syötävää.