Keijukainen

Alkulause. I. Tarina. II. Kuinka se tapahtui. III. Kuinka serkku Christopher sekaantui asiaan. IV. Kuinka asia pimitettiin rouva Arlingtonilta. V. Kuinka asia kerrottiin rouva Marigoldille. VI. Ja kuinka se liian pian loppui. VII. Johdanto.

Jerome K. Jerome.

Jerome Klapka Jerome, syntynyt papinpoikana Länsi-Englannissa v. 1859, on anglosaksilaisen kirjallisuuden suosituimpia humoristeja, ja hänen jutelmansa ovat levinneet kaikkiin sivistysmaihin. Hän on saavuttanut tällä alalla johtavan asemansa helposti, mutta oikean uransa löytäminen vaati häneltä ankaraa ponnistelua, kun hän aivan nuorena siirtyi Lontooseen hankkimaan itsenäistä toimeentuloa. Asianajotoimiston kirjurina, koulumestarina, näyttelijänä, pikakirjoittajana, sanomalehti-reportterina ja monessa muussa toimessa hän turhaan etsi menestystä ja viihtymystä, kunnes tuli v. 1888 herättäneeksi huomiota erittäin sujuvasti ja sattuvasti kyhätyllä muistelmateoksella, jonka aiheena olivat hänen näyttämökokemuksensa.

Seuraavasta vuodesta alkaen hän sitte julkaisi nopeasti karttuvana jaksona ne tilapäiseen koossapitävään juoneen liitetyt leikilliset kaskukokoelmat, jotka tuottivat hänelle vakinaisen ja peräti laajan lukijakunnan, niin että hän sai rauhassa noudattaa taipumuksiaan -- matkustella kotimaassa ja Euroopan mantereella tekemässä havaintojaan ihmisistä ja tavoista sekä kertoilla niistä sivistyneen miehen leppeällä rattoisuudella. Ensimäiset loistavasti onnistuneet kirjat olivat "Joutilaan miehen joutavia ajatuksia" (1889), "Kolme miestä veneessä" ja "Päiväkirja toivioretkeltä". Hänen teoksiensa lukumäärää on lisännyt myös sikermä paljon esitettyjä näytelmiä. Kirjailija-uransa alkupuolella Jerome niinikään työskenteli etevänä aikakauslehden julkaisijana.

Viime vuosina on tekijä edelleen antanut tuotannolleen vaihtelua sellaisilla kertoelmilla ja novelleilla, jotka ovat aiheiden käsittelyllä tarkoitettuja n.s. "suuren yleisön" luettavaksi, huumorin olematta niissä vallitsevana sävynä. Noiden kahden laadun keskiväliltä on "Malvina of Brittany", hänen uusin tuotteensa, tänä vuonna ilmestynyt eräässä novellikokoelmassa nimikertomuksena ja nyt suomennettu "Keijukaiseksi". Kustantajan kanssa sopiessaan tuotantonsa suomennuttamisesta tekijäkin ajatteli toista järjestystä käännöksien julkaisemiselle, kun "Keijukainen" esiintyy enemmän vain satunnaisena täytetyönä; mutta suunnitellusta julkaisemistavasta oli poikettava sentähden, että toinen suomalainen kustannusliike (O. Y. K. J. Gummerus) vastoin hyväksyttyä tapaa, vastoin Suomen Kustannusyhdistyksen keskinäistä sopimusta ja vastoin tekijän tahtoa pelkästä kiusanhalusta on ilmoittanut julkaisevansa suomeksi tämän novellin sen jälkeen kun mr. Jeromen teoksien sovitusta suomennuttamisesta oli annettu tieto kustannusliikkeille.

Tämä seikka on ollut mainittava säädyttömän kilpailukiihkon tuottamana tahrana, kun se on syvästi loukannut kirjailijan oikeuksien ja yleisen moraalin polkemisena mr. Jeromea, joka muuten on erityisesti harrastanut Suomen asiaa ja tarkoin seurannut täkäläistä vallankumouksen jälkeen tapahtunutta kehitystä, lausuen kirjeenvaihdossa ajatuksiaan Suur-Britannian viime liittosuhteiden ristiriitaisuudesta.

Kaikessa vaatimattomuudessaan "Keijukainen" on herttainen ajanviete-kertoelma, joka ei kuitenkaan anna oikeata käsitystä Jeromen kirjailijapersoonallisuudesta. Vastedes ilmestyvät käännökset varmaan tekevät hänet meilläkin mitä yleisimmin luetuksi.

Alkulause.

Tohtori ei ole koskaan uskonut tätä kertomusta sellaisenaan, mutta hän sanoo sen ansiona olevan, että se kuitenkin on suureksi osaksi muuttanut hänen koko elämänkatsomuksensa.

"En tietystikään kiellä sitä, mitä todella tapahtui -- mitä sattui oman nenäni edessä", jatkoi tohtori. "Ja sitten on rouva Marigoldin juttu. Se oli onneton selkkaus, sen myönnän, ja on vieläkin, varsinkin herra Marigoldille. Mutta se ei itsessään todista mitään. Nuo untuvanpehmeät, tirskuvat naiset useinkin karistavat ensimäisen nuoruutensa mukana vain pelkän kuoren, eikä kukaan tiedä mitä sen alta ilmestyy. Toisiin osallisiin nähden koko asia, lepää pelkästään tieteellisellä pohjalla. Aatos oli 'ilmassa', kuten on tapana sanoa -- ohimenevä ajatusaalto. Ja kun se oli kuluttanut voimansa, niin se laimentui siihen. Mitä tuohon satuhupsutteluun taasen tulee, niin..."

Pimenevästä ylämaasta kuului kadotetun sielun huuto. Se kohosi, laski ja haihtui pois.

"Soittavia kiviä", selitti tohtori, pysähtyen täyttämään piippunsa. "Niitä tapaa näillä seuduilla. Jääkaudella kovertuneita. Aina kuulee tuon äänen hämärän aikaan. Sen synnyttää äkkiä alenevan lämpömäärän aiheuttama ilmavirta. Sellaisista seikoista kaikki tuommoiset tarinajutelmat saavat alkunsa."

Sytytettyään piippunsa tohtori alkoi jälleen harppailla.

"En tahdo väittää", puheli hän edelleen, "että se olisi tapahtunut ilman tuon tyttösen tuloa. Epäilemättä juuri hän tarjosi välttämättömät sielulliset ehdot. Hänessä oli jotakin omituista, hän esiintyi ikäänkuin erikoisen ilmakehän ympäröimänä. Hänen kummallinen vanhanaikainen ranskankielensä, jollaiseen tietoisuudessamme liittyy Arthur-kuningas, pyöreä pöytä ja Merlin -- se näytti elvyttävän tuon kaiken. Juonikas heilakka, siinä ainoa selitys. Mutta kun hän katseli meitä tuosta omituisesta etäisyydestään..."

Tohtori jätti lauseensa kesken.

"Vanhalle Littlecherrylle taasen", alotti tohtori jälleen aivan äkkiä, "ovat tuollaiset asiat erikoisalana -- muinaistarut, kansantaiat, salaopit ja muu hölynpöly. Jos koputtaisitte hänen ovelleen alkuperäinen nukkuva prinsessa Ruusunen sylissänne, hän vain toisi touhukkaasti pieluksia hänen ympärilleen ja toivottaisi hänen nukkuneen yönsä hyvin. Löysi kerran siemenen -- hakkasi irti vanhasta kivettymästä -- ja asetti sen kasvamaan kukkaruukkuun työhuoneessaan. Se oli näivettyneimpiä rikkaruohoja, mitä koskaan näkee. Ja mokomasta hän jutteli kuin olisi uudestaan keksinyt elämäneliksiirin. Vaikka hän ei juuri käyttänytkään sellaisia sanoja, niin hänen sävystään sen huomasi. Littlecherryn intoilu jo yksinään olisi riittänyt koko tämänkin jutun syntymiseen, puhumattakaan hänen vanhasta, hassahtaneesta irlantilaisesta emännöitsijästään, jonka pää oli tilkitty täyteen haltiattaria, suojelushenkiä ja Herra tiesi mitä."

Tohtori vaipui jälleen äänettömäksi. Toinen toisensa perästä kylän valot pilkahtivat esille pimennosta. Pitkä, matala tulijuova, joka kiiti loistavan lohikäärmeen lailla ilmojen halki, osoitti suuren läntisen pikajunan suuntaa sen ikäänkuin salavihkaa liikkuessa Swindonia kohti.

"Koko asia oli aivan tavallisuudesta poikkeava", jatkoi tohtori, "aivan tavallisuudesta poikkeava. Mutta jos tahdotte pitää hyvänänne vanhan Littlecherryn selityksen --"

Tohtorin jalka kosketti kiveen, joka oli puolittain ruohon kätkössä, ja hän oli vähällä kaatua siihen.

"Jonkun vanhan kelttiläisen kivialttarin jäännöksiä", selitti hän. "Jos kaivaisi maata, löytäisi tästä lähettyviltä nipun murentuneita luita, jonkun historiantakaisen puolisvasun tomun seasta. Mielenkiintoinen ympäristö!"

Rinne oli jyrkän kaltevaa. Tohtori ei puhunut enää mitään, ennenkuin olimme ehtineet alas kylän liepeille.

"Mitähän heistä kuuluu?" haaveili hän. "Kummallinen seikka se oli. Olisin tahtonut päästä sen kaiken perille."

Olimme tulleet tohtorin portille. Hän työnsi sen auki ja astui sisään. Hän näkyi unohtaneen minut.

"Hurmaava, pikku velho", kuulin hänen ovea hapuillessaan mutisevan. "Ja tarkoitti epäilemättä hyvää. Mutta mitä siihen päättömään kertomukseen tulee --"

Minä sommittelin kaiken kokoon professorilta ja tohtorilta kuulemistani perin erilaisista toisinnoista ja käytin myöhempiä tapauksia kertoessani apuna kyläläisten yleisiä tietoja.

I. Tarina.

Tämän kertomuksen lasken alkavan noin vuonna 2000 ennen Kristusta tai ollakseni tarkempi -- sillä numerot eivät ole vanhojen aikakirjain vahvin puoli -- silloin, kun kuningas Heremon hallitsi Irlannissa ja Harbundia oli Bretagnen Valkoisten Naisten kuningatar, jonka suosituimpana seuranaisena oli haltiatar Malvina. Ja Malvina on tämän kuvauksen päähenkilö. Useita varsin hauskoja tapauksia kerrotaan hänen ansiokseen. Valkoiset Naiset kuuluivat "hyvään väkeen" ja elivät ylimalkaan maineensa mukaisesti. Mutta Malvinassa tuntui kiitettäviin avuihin yhtyneen mitä moitittavin vallattomuuden henki, joka esiintyi kepposissa, mitkä olisi voinut anteeksi antaa tai ainakin ymmärtää esimerkiksi jossakin menninkäisessä tai tontussa, mutta ovat aivan sopimattomia säädylliselle, ihmiskunnan ystävänä ja hyväntekijättärenä esiintyvälle valkonaiselle. Vain senvuoksi, että kieltäytyi tanssimasta hänen kanssaan -- sillä keskiyön aikaan vuorijärven rannalla ei hetki eikä paikka ollut oikea viettelemään vanhanpuoleista, mahdollisesti luuvaloa potevaa herrasmiestä, -- hän kerran muutti perin arvokkaan tinakaivosten omistajan satakieleksi, aiheuttaen hänen tavoissaan muutoksen, jonka liikemiehelle täytyi olla varsin ärsyttävä. Toisella kertaa, kun eräs melkoisen mahtava kuningatar onnettomuudekseen oli joutunut Malvinan kanssa riitaan eräästä järjettömästä, sisiliskoa koskevasta hovitapojen kysymyksestä, ensinmainittu herätessään seuraavana aamuna huomasi muuttuneensa joksikin, mikä vanhojen aikakirjain antamasta epämääräisestä kuvauksesta päättäen näkyy olleen eräänlaista kasvinydintä.

Sellaiset muutokset ovat professorin mukaan, joka on valmis väittämään muka historiallisten todistusten pohjalla, että Valkoiset Naiset aikanaan muodostivat todellisen, elävän yhteiskunnan, ymmärrettävät vertauskuvallisesti. Aivan kuin nykyajan mielipuolet kuvittelevat itsensä posliinimaljakoiksi tai puhuviksi papukaijoiksi, ja ajattelevat ja käyttäytyvät sellaisina, täytyi, niin päättelee professori, älyltään etevämpien olentojen olla helppoa hypnoottisesti vaikuttaa ympärillä asuviin villeihin, jotka hengenlahjoiltaan epäilemättä olivat melkein lapsia.

"Ottakaamme esimerkiksi Nebukadnetsar." Käytän edelleen professorin sanoja. "Nykyisin panisimme hänet pakkopaitaan. Jos hän olisi elänyt Pohjois-Euroopassa, sen sijaan että hän hallitsi Etelä-Aasiaa, olisi taru kertonut jonkun peikon tai vetehisen muuttaneen hänet käärmeen, kissan ja kengurun yhdistelmäksi." Olkoon miten tahansa, tämä muuttamishimo -- muuttaa olentoja toisiksi -- näkyy kehittyneen Malvinassa yhä voimakkaammaksi, kunnes hänestä epäilemättä tuli melkein yleinen maanvaiva, ja lopulta se tuotti hänelle vaikeuksia.

Tapaus on ainoa laatuaan Valkoisten Naisten aikakirjoissa, ja historioitsijat viipyvät siinä ilmeisen tyytyväisinä. Se johtui kuningas Heremonin ainoan pojan, Gerbot-prinssin, kihlauksesta Normandian prinsessan Berchtan kanssa. Malvina ei näy sanoneen mitään, vaan ainoastaan odottaneen aikaansa. On muistettava, että Bretagnen Valkoiset Naiset eivät olleet pelkästään haltiattaria. Määrätyissä tilaisuuksissa he saattoivat muuttua inhimillisiksi olennoiksi, ja tämän seikan tietenkin täytyi vaikuttaa häiritsevästi heidän suhteisiinsa valittaviksi kelpaaviin miehisiin kuolevaisiin. Prinssi Gerbot ei liene ollut aivan nuhteeton. Noina surkean pimeinä aikoina nuoret miehet ollessaan tekemisissä naisten kanssa, valkoisten tai muiden, eivät aina liene käyttäytyneet mallikelpoisen hienotuntoisesti ja säädyllisesti. Mielellään ajattelisi tyttösestä parasta.