Saul: Murhenäytelmän mukainen runoelma viidessä näytöksessä

Saul, Israelin kuningas. Jonathan, hänen poikansa. Samuel, profeeta ja tuomari Israelissa. David, sankari. Agag, Amalekin vangittu kuningas. Abner, Saulin sotapäällikkö. Joab, | Abisai, | Zerujan pojat, Davidin seuraajat. Asahel, | Abjatar, pappi, Ahimelekin poika. Doeg, Ebomealainen, Saulin palvelija ja salainen neuvon-antaja. Ammiel, eräs kansalainen. Eräs vanha Israelita. Saulin aseenkantaja. Sanansaattaja. Kaksi Sifiläistä tien-neuvojaa. Eräs Amalekilainen nuorukainen. Merab, | Saulin tyttäret. Mikal, | Noitavaimo Endorissa. Pappia, kansan vanhimpia, hovi- ja sotaväkeä, kansaa ja neitoja.

Ensimäinen Näytös.

Ensimäinen kohtaus.

Gilgalissa.

(Sotamiehiä, jotka koroittavat voitonmerkkejä, Israelin vanhimpia, pappeja ja kansaa, joka rakentaa kunniaporttia, eräs vanha Israelita, Ammiel, Doeg).

1:n vanhin (vanhalle Israelitalle).

Viel' eläminen mailla matkustat Sa vanhus, vaikka sadan vuoden kuorma Sun hartioitas haudan puolehen Ruvennut on jo kallistelemaan. Ma olen kuullut joskus kerrottavan Miehuuden päivän olleen sulla silloin, Kun Eli oli ylimmäinen pappi Ja tuomari -- ja siitä aikoja. Kuin olet vaivat vanhuutesi nyt Unohtanut ja tänne lähtenyt?

Vanhus.

Oletko kuullut maata kylmempää, Miss' ilma tuottaa lunta, missä jää Kuukautta kuusi aallot järvien Sitoopi? Josko olet kuullut sen, Niin tiedät kyllä, kuinka keväimen Tullessa taaskin kaikki virkiää Ja kuinka tainnoksista perhonen Elohon uuteen jälleen heräjää, Kuink' elon henki vihreänä puuhun Surkastuneesen ilmestyypi julki, Ja kuinka laulu lankee linnun suuhun, Jost' äänen sorjan kylmä talvi sulki, Ja kuinka, sitten maasta rauettua, Turpeesta nostaa matonenkin päänsä, Ja kuinka, meren jälleen auettua Ja järven jätettyä kylmän jäänsä, Jonk' alla peitoss' oli veden karja, Ruo'istohon, kun on se viheriä, Taas kilvan kiitää suuri kalasarja Iloa ilman ja sen ihmehiä Ihailemaan ja maata näkemään. Ja elävää lie tuskin yhtäkään, Jot uus' ei henki silloin virvottaisi, Jok' uutt' ei voimaa ruumiilleenkin saisi. Senlainen kevät meille tullut on, Se kevät on, kuin tiedät, vapaus, Jok' ihmiselle niin on verraton, Kuin kukkaselle päivän kirkkaus. Ja rauenneet nyt ovat raskahat Ikeemme, joilla painoi henkeämme Filistea ja muutkin pakanat. Jo loppui orjuus ja se häpeämme, Jok' oli katkerampi kuolemaa. Nyt rauhassa ja la'in turvan alla Kukoistaa taaskin armas synnyinmaa; Ei vääryyden, ei väkivallan halla Nyt kahlehdi sen hengen vainioita. Nyt ymmärtänet heikommankin voiman Keväimen töitä käydä mainioita Tarkastamahan. Vielä kerran soivan Ma kuulla toivoin vapauden äänen Ehk' aik' ei pitkä, joksi tänne jäänen Sen sointoisuutta kuulemaan. Kun kauan Ma olen elämätä syksyistä Vaan viettänyt, niin otin matkasauvan Ja läksin katsoon kevätpääskyistä.

1:n kansasta.

Tosiaankin, se vanhus puhuu asiat paikoilleen. Siitä ei kauan, kun meillä oli sellainen orjuuden, vääryyden ja väkivallan aika. Muistathan, missä alennuksen ja häväistyksen tilassa olimme joku aika sitte ja turvattomat kuin lampaat, kun ei meillä ollut puolustus-aseitakaan, sillä Filistealaiset olivat ne ryöstäneet meiltä ja hävittäneet pajatkin. Tarpeellisimmat työkalutkin meidän täytyi mennä Filistean pajoihin teroittamaan ja saimme siellä kärsiä pilkkaa ja rääkkäystä. Muistanet myös, kuinka Saulin ensimäisessä kahakassa Filistean kanssa kaiken kansan kädestä ei löydetty miekkaa eikä keihästä; ainoastaan kuninkaalla ja Jonathanilla olivat nämät aseet, joista sitte vapaus läksi Israelille.

2:n kansasta.

Niin, se aika oli sellainen, että sitä muistellessa nävyn tuli poskia vielä polttaa. Katsopa tätä kirvestäni. Se on omien takojien tantereella tehty. Tulkoonpa nyt joku Filistealainen sitä ottamaan, niin saakeli soikoon! saa otsallansa tuntea, että se on kalu, joka kelpaa.

1:n vanhin.

Kiireesti, miehet! muuten keskoiseksi Jää työnne saapuessa sankarin. Kuningas tänne voittokunniassaan Uroinensa jo kuuluu kulkevan. Ei portin sovi olla vaillinaisen, Kun täydellinen onpi kunnia: Se täyttää kaikki Israelin ääret Ja kaikuu niiden ulkopuollakin. Ei löydy kieltä, joka kieltäis sen. Nyt tällä haavaa Amalekilaisten Tuhannet kielet jähmettynehet Myös kunniata Saulin kuuluttavat.

2:n kansasta.

No, no ystävä! Hätäellen ei kunnon työtä tehdä. Portin pitää tulla korkeaksi ja avaraksi, ja siihen aikaa tarvitaan. Ei, "nostakaatte portit päänne, ja ovet korkeentukaat kunnian kuninkaan mennä sisälle". Eihän "kunnian", joka "täyttää kaikki Israelin ääret ja kaikuu niiden ulkopuollakin", tarvitse eikä sovi tunkeimalla ahtaasta portista Gilgaliinkaan kontata.

3:s kansasta.

Ken lienee tuo kavalan näköinen mies, joka tuolla puiden varjossa kurkistelee?

Ammiel.

Jumal' avita! Doeg, pirun sikiöhän tuo onkin. Olonja täällä ennustaa tapahtuvan jotakin koiramaista. Doeg, mitä hiiden käteen siellä varjossa kuhnustelet? Tule näkyviin, mies, pelotta ja näytä naamasi, jos kohtakin hävyllä ja pahalla omatunnolla. Ei täällä sulle hirsipuuta vielä pystytetä, jota kumminkin toivon kohta saavani sulle nostaa. Jalo kuninkaamme, joka Israelista hävitti kaikki velhot, noidat ja muut perkeleen palvelijat, ei suinkaan sinua, sen likimäistä ystävää, säästä. Kuultuaan konnatyösi hän mielellään lahjoittaa kunniaksi sulle korotuspuusta vaikka viisikymmentä kyynärää, lähettäin samalla sielusi Gehennan syvimpiin kammioihin. Hän on oikeuden mies ja suopi varmaan perkeleellekin, mikä perkeleen on. Silloin, Doeg, sinussa toteentuu vanha sananlasku: "joka yletään, se aletaan, ja joka aletaan, se yletään".

Doeg.

On hauska nähdä sua elävänä Viel' elävitten laitumella.

Ammiel.

"Eläimitten laitumella"! Kirottu kompeilija, sanasi kimmoi itseesi. Mikä eläin olet itse "laitumella"? Jos tunnet luontokappaleen käärmettä häijymmän, tunnet itsesi.

Doeg.

Hah, hah! Se mies laskee sukkeluuksia niin paksuja kuin se kallo, josta ne lähtevät. Kun elävät täällä ovat silmissäsi eläimiä, mihinkä luokkaan eläintiedossasi luet kuninkaasi, joka kohta myös on tällä laitumella.

1:n sotamiehistä.

Uskallapas vaan, kurja, kuningasta parjata!

Doeg.

Tuon pöllöpään sanojahan vaan punnitsin.

3:s kansasta.

Jotakin pahaa lie Doeg sulle, Ammiel, tehnyt, kun kohta nähtyäsi hänen jouduit vihan vimmaan.

Ammiel.

Ilkeytensä tunnen perin pohjin. Hän, muukalainen Edomeasta, häpäisee ja pilkkaa kaikkea, mitä Israel kunnioittaa ja pyhänä pitää, milloin vaan voi tehdä sitä rangaistuksetta. Ma asuin naapurinansa siihen aikaan, kun Samuelin pojat, Joel ja Abia, olivat tuomarina Bersabassa. Jokainen tietää, kuinka silloin, Samuelin jo vanhettua, oikeutta Israelissa poljettiin.

1:n vanhin.

Jaa, silloin oli aika ahneuden, Se tuomioista poisti oikeuden; Ja maassa silloin vääryys vallitsi, Se tuomareinkin henget hallitsi. Vanhurskas oli miltei hukkumassa, Kun jumalaton eli hekkumassa. Sill' oli silloin valta avara, Joll' oli rikkaus ja tavara; Ja joka lahjat tuomareille antoi, Hän oikeuden kukkarossaan kantoi, Vaan köyhä kärsiä ja surkeutta Eik' etsienkään saanut oikeutta. Näin Herran laki silloin poljettiin, Totuus kun tuomioista suljettiin. Nyt, Herran kiitos, kuningas on meillä, Hän tuomiten käy oikeuden teillä. Jo loppunut on vääryydeltä valta Ja onnen päivä jumalattomalta. Kun johtuu mieleen aikain näiden muisto, Käy kirkkaammaksi kunnian sen loisto, Joll' oikeus valaisee kuninkaamme, Jonk antoi Herra turvaks' isänmaamme.

Ammiel.

Aivan oikein lausuttu, kunniallinen isä! Vääryyttä sain minäkin kyllä kärsiä juuri tuon Doegin kautta. Hän oli kavaluudella päässyt profeetan poikain ystävyyteen. Monta lihavaa oinasta ja härkää vei hän silloin vääryydellä ja väkivallalla minulta yhteiseltä laituimelta, luottaen tuomarien suosioon ja niihin runsaisin lahjoihin, joita hän riistämästänsä tavarasta heille kantoi. Lahjoillaan käänsikin hän tuomarein mielet ja saattoi vääryyden oikeudeksi.

Doeg.