Public-domain ebook
Kaarlo Bergbomin kirjoitukset 1. Näytelmät ja kertomukset
Language: fi324 downloads on Project Gutenberg
Subjects
Public-domain ebook sourced from Project Gutenberg #55788.
The opening · free to read
Belsazarin pidot. Julian. Aarnihauta. Sydämmiä ihmistelmeissä.
ESIPUHE.
Se tosiasia että Kaarlo Bergbom vasta kuolemansa jälkeen astuu yleisön eteen ottaakseen sijan kansansa kirjailijain rivissä johtuu ainakin välillisesti niistä vaikeista oloista, joissa kansallisen sivistyksemme on täytynyt raivata itselleen tietä. Poikaijästä saakka Bergbom ohjattiin rakastamaan suomalaista kansaansa, mutta tämän ohjauksen samoin kuin muun opetuksen sai hän ruotsinkielellä, joka sitoi hänen kielensä ja kätensä. Hän tunsi itsessään runoilijan ja kirjailijan kutsumuksen, mutta kuinka noudattaa sitä, kun sen kansan kieli oli hänelle vieras, jolle hän tahtoi runoilla ja kirjoittaa? Vuosikausia hän harrasti suomenkielen oppimista, kumminkin lopulta surulla ja tuskalla havaitakseen, että hän ei kyennytkään tekemään sitä omakseen siinä määrässä kuin vapaa runollinen luomistoimi edellytti. Sen jälkeen hän alkoi suunnitella tieteellisiä tehtäviä, joita varten hän laajaperäisillä kirjallisuushistoriallisilla opinnoilla oli laskenut harvinaisen tukevat perustukset; mutta silloin esiintyi hänen tielleen toisellainen vastus: ymmärtämyksen puute ja kylmäkiskoinen kohtelu yliopiston puolelta, jonka käsissä avunanto oli. Hetken näytti Bergbom jo olevan määrätty koulunopettajan ykstoikkoiseen päiväläistyöhön, mutta silloin avautui hänelle elämäntehtävä, joka kyllä oli hänen lahjojensa ja tietojensa ja tarmonsa arvoinen, mutta joka kerrassaan vei hänet pois kirjailijan uralta: hän tuli kansallisen näyttämömme luojaksi.
Tämä viittaus Bergbom'in varhempaan kehityskulkuun [tarkempia elämäkerrallisia tietoja Kaarlo Bergbomista antaa Seuran julkaisema Eliel Aspelin-Haapkylän Suomalaisen teatterin historia] selittää, miksi hän itse ei koskaan painattanut muuta teosta kuin tohtorinväitöskirjansa. Hän piti kirjoituksiansa nuoruuden kokeina, jotka eivät läheskään vastanneet sitä mitä hän oli toivonut kerran voivansa luoda, ja kun lisäksi hänen etevin teoksensa, Pombal ja jesuiitat, oli ruotsiksi kirjoitettu, katsoi hän parhaaksi jättää kaikki kirjan muodossa julkaisematta. Ettei hän vanhempana kirjoittanut mitään uutta ja kypsempää tuli taasen siitä, että teatterinjohtajan toimi ei ainoastaan vaatinut koko hänen aikaansa ja työvoimaansa, vaan laadultaan oli sentapainen, että se alituisesti sitoi hänen fantasiansa ja ajattelunsa.
Mutta joskin Bergbom itse antoi vähän arvoa kirjoituksilleen ja jälkimaailmakin tunnustaa, että kansallisteatterimme on hänen elämänsä suurteko, ovat hänen kirjalliset tuotteensa kuitenkin liian merkillisiä unohdettaviksi. Hänen runollisissa teoksissaan viehättää meitä itsenäinen, voimakas luonteenlaatu ja nerollinen taipumus draamalliseen runoiluun ja kirjallishistoriallisissa ja kriitillisissä tietojen runsaus ja omintakeinen käsitys- ja tuntemistapa. Bergbom'in nuoruusajan, 1860-luvun, suomenkielisessä kirjallisuudessa on hänellä merkkisija; ainoastaan Aleksis Kivellä oli suuremmat runoilijalahjat, kirjallisessa sivistyksessä ei kukaan vetänyt hänelle vertoja.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jolle neiti Paula af Heurlin 27 p. helmik. 1906 laatimallaan lahjakirjalla on luovuttanut yksinomaisen omistus- ja käyttöoikeuden enonsa, Tohtori Kaarlo Bergbom'in, kirjoituksiin, on katsonut kalliiksi velvollisuudekseen toimittaa julkisuuteen arvokkaimman osan näitä kirjoituksia ja on tähän ensimäiseen nidokseen yhdistetty näytelmät ja kertomukset. Myöhemmin on ilmaantuva toinen nidos sisältävä kirjallishistorialliset tutkimukset ja arvostelut. Pitäen silmällä Bergbom'in nuoruudenharrastusta kehittyä suomenkieliseksi kirjailijaksi sekä sitä yleisöä, jossa hänen hengentuotteensa etupäässä voivat herättää mielenkiintoa, on katsottu luonnolliseksi asiaksi, että se mitä hän on ruotsiksi kirjoittanut on suomennettuna julkaistava. Sentähden tapaa lukija tässä ensimäisessä nidoksessa näytelmän Pombal ja jesuiitat Paavo Cajander'in kääntämänä. Pienempi näytelmä, Paola Moroni, ja kertomukset ovat sitä vastoin tekijän itsensä suomeksi kirjoittamat ja niitä on sama kirjailija, hoitaessaan painatusta ja korjauslukua, sen verran muutellut, kuin 1860-luvun osaksi vanhentunut kielenkäyttö on näyttänyt vaativan. Lisäksi annettakoon tässä osassa tavattavista runotuotteista seuraavat tiedot:
Pombal ja jesuiitat (Pombal och jesuiterna) kirjoitettiin kesällä 1863, vähän ennen kun Bergbom täytti 20 vuotta, ja näyteltiin ensi kerran 10 p. toukok. 1865. Esittäjät olivat Åhmanin ja Pousetten seurueen jäseniä, joka silloin näytteli Arkadiateatterissa.
Paola Moroni on kirjoitettu 1870, jolloin se 4 p. huhtik. ensi kerran esitettiin näyttämöllä, rva Charlotta Raa nimiroolissa, sama näyttelijätär, jota varten se oli laadittu ja joka ennen (silloin nti Forssman) oli näytellyt tärkeimmän naisroolin, Donna Theresia Tavoran, Pombal-draamassa. Paola Moroni on ennen painettu Kirjalliseen kuukauslehteen 1870.
Belsazarin pidot on kirjoitettu kevättalvella 1864 ja ilmestyi s.v. pohjalaisosakunnan albumissa, Joukahainen V.
Novellit Julian, Aarnihauta ja Sydämiä ihmistelmeessä ovat painetut Kirj. kuukauslehteen 1867, 1868 ja 1869.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puolesta:
Eliel Aspelin-Haapkylä.
Henkilöt:
JOSE EMANUEL, Portugalin kuningas. DON SEBASTIAN DE CARVALHO, POMBALin markiisi. DON MIGUEL, LAFOENSin prinssi, kuninkaan laillistettu veli. Markiisi DE TAVORA. DON FRANSISCO DE TAVORA, AVEIROn herttua, | hänen poikansa. DON LUIZ DE TAVORA, ELVASin herttua. | Kardinaali SALDANHA, Lissabonin patriarkka. Pater MOREIRA, | " MALAGRIDA, | " SOUZA, | jesuiittoja. " MATHOS, | " ALESSANDRO. | JOSÉ, Pombalin yksityissihteeri. RAFAEL, noviisi. TEXEIRA, kuninkaan kamariherra. DONNA THERESIA DE TAVORA, Aveiron herttuan puoliso. DONNA BEATRICE DE CARVALHO. ELVASin herttuan puoliso, Pombalin tytär. Syrjähenkilöitä.
1:nen, 2:nen ja 3:s näytös tapahtuu syyskuussa 1758, neljäs näytös joulukuussa 1758 ja viimeinen näytös tammikuun alussa 1759.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
(Suuri sali Pombalin asunnossa Belemin palatsissa. Sisustus kokonaan seitsentoista-sataluvun kuosia. Huonekalusto komea.)
JOSÉ (yksin). Kauanpa kirkossa viipyvät. Sovintohetki on tietenkin hyvin hellä ja pitkällinen, kun huulet, jotka ennen vain liikkuivat syytääkseen koston kirouksia, nyt yhtyvät veljelliseen suuteloon. -- Uskooko siis Pombal todellakin, että nuo ylpeät aatelismiehet sydämmen pakosta nöyrtyvät hänen eteensä, että ovat vihansa heittäneet kunniasta saada lukea sukuja nousukkaan kanssa, että se ehtoollinen, jota he nyt yhdessä nauttivat, on Lethe-juoma, joka heidän muistostaan haihduttaa entisen vallan, entisen häväistyksen ja entiset kostontuumat? Kosto, haa! Sitä ei niinkään unhoteta. Jokaisen ihmisen elämässä on jotakin, josta hän ei voi päästä, jossa hänen sielunsa väkisinkin riippuu kiinni ja josta sen täytyy saada ravintoa, jos ei mieli aivan kuihtua. Jos ei hänellä sitä ole itsessään, niin ottaa hän sen ulkoapäin. Kuinka voisin minä muuten elää? Äiti, äiti! vaikka on sammunut roviosi, jossa pyhän uskomme tähden uhrasit elämäsi, vaikka ruumiistasi ei enää ole tuhkaakaan jäljellä, niin kuitenkin sinä elät. Samana hetkenä, milloin viimeinen epätoivon huutosi Israelin Jumalan tykö hämmentyi tuskasi valitukseen, syttyi roviosi minun sydämmessäni. Kymmenen vuotta ovat kostonhuutosi sieltä soineet. Vaikka en toivon kipinääkään näe, toivon kuitenkin, vaikkei vähintäkään voimaa minulla ole, taistelen kuitenkin. Mutta tiedän, että aikani tulee, sillä -- o, Herra Zebaoth, isäini Jumala! -- muuten olisi kyllä salamasi armahtanut ja ilmoilta iskenyt epätoivosta väsyneen. (Menee.)
TOINEN KOHTAUS.
(POMBAL, BEATRICE, ELVAS tulevat sisään peräovesta. Puvut juhlalliset.)
BEATRICE. Lieneekö aurinko koskaan niin ihanana maan yli säteillyt kuin tänään? Minusta rauha huokuu joka tuulahduksessa, sovinto välkkyy joka säteessä, templin pyhät soinnut kaikkialla kaikuvat.
ELVAS. Armas, kuinka voisikaan toisin olla? Viimeinen ja ainoa pilvi on onnemme taivaalta haihtunut. Isämme ovat meidän rakkautemme tähden heittäneet vanhan vihollisuutensa. Kaksi jaloa miestä, jotka väärinkäsitys on erottanut, on vihdoinkin oppinut toinen toistaan ymmärtämään.
POMBAL (syrjään). Nuo sanat aikeettomat mua painaa.
BEATRICE. Olet niin yksivakainen. Kun äsken teidän kahden välillä polvistuin Vapahtajan alttarin juureen, kun rukouksemme yhtyneinä nousivat pyhän Neitsyen valtaistuimen luokse, niin silloin minusta sielumme valuivat niin yhdeksi, ettei mikään maan päällä enää voi meitä erottaa. Sillä hetkellä en olisi millään muotoa voinut saattaa ketäkään ihmistä onnettomaksi, en rikollisintakaan. (Pombalille.) Eikö sinunkin ole laitasi samoin?
POMBAL. Sinulla on jotakin sydämmelläsi. Puhu!
BEATRICE. Luiz'illa ja minulla olisi pyyntö, vaan en tiedä, minun on niin vaikea sitä sanoa; soisin, että itse sen huomaisit ja itsestäsi sen täyttäisit.
POMBAL. Haluatko uutta pukua Pariisista, uusia ajoneuvoja? Halusi on täytetty, ennenkuin sen olet ilmaissut.
BEATRICE. En laske leikkiä tällaisella hetkellä. Olet tänään viettänyt sovinnon juhlaa, ole yhtä armollinen kuin olet jalo, suo vapaus niille onnettomille, jotka Oporton kapinassa --
POMBAL. Vaiti siitä! Pyydä koristusta, jota kuningatar kadehtisi, ja sen sinulle annan, vaikka se oikkusi veisi koko omaisuuteni, mutta noita kapinoitsijoita -- ei, ei! Sinä et tiedä mitä pyydät.
ELVAS (puoliääneen Beatricelle). Tälläkin hetkellä!
BEATRICE (pikaisesti). Raskaalla mielellä hän sen kieltää, ole varma siitä.
POMBAL. Älä sano minua julmaksi, mutta en voi. Parhaan ystäväni voisin hyljätä sinun tähtesi, mutta vihollisiani -- Se, jota, niinkuin minua, petos ja viekkaus piirittää, ei saa olla heikko. Laupeus pitäisi vain vireillä noiden kavalien vehkeilyjen julkeutta. Minun pitää hallita voidakseni hyödyttää, ja minun pitää olla ankara voidakseni hallita.
BEATRICE. Isä poloinen! Kuinka ihmiset ovat mielettömät, kun valtaa kadehtivat!
ELVAS. Totta sanot, Beatrice. Sinä siis ikävöit, sinä, niinkuin minäkin, pois hovin vaarallisilta jyrkänteiltä siihen rauhalliseen elämään, jota tulemme viettämään maatiloillani. Siellä me elämme vain toisillemme, rakkaudellemme. Meille tämä levoton maailma myrskyineen ei ole olemassakaan, sillä onnemme saaren ympärillä on yksinomaan ilo ja rauha vallitseva.
POMBAL (närkästyneenä). Eikö siis ole povessasi nimeksikään miehen kunnianhimoa? Etkö koskaan ole elämällesi asettanut päämäärää, jonka puolesta voisit taistella? Valtiomiehen suuruus, eikö se mieltäsi kiihoita? Soturin kunniaseppel, eikö se nuorukaisen silmiä huikaise?
ELVAS. Kenties -- unelmissani. Ei, ei! Minä en ole kunnianhimoinen. Voiko maa minulle kauniimpaa päämäärää osottaa kuin Beatriceni? Ei mikään minusta kirkkaammin säteile kuin hänen silmäinsä loiste. Mitä olisi kruunu hänen suutelonsa rinnalla, mitä kunniarikas elämä hetken unelmaan verrattuna hänen rinnoillaan?
POMBAL (syrjään). Noinko puhuu mies, tai -- haa, taaskin tuo epäluulo! -- Ei, -- hän ei voi -- mutta, hän on Tavora. (Ääneen.) Luulin, että, kun sota Espanjaa vastaan pian voi syttyä, jokainen Portugalin nuorukainen, joka vain kykenee, rientäisi taistelemaan maansa puolesta. En kiellä, että olisin toivonut sinun astuvan sotariviin ja hankkivan itsellesi maineen suuremman ja pysyväisemmän, kuin minkä lahonnut sukupuu voi tarjota.
The book keeps going
Keep reading, and see it illustrated
Reading is free forever. Sign up and watch scenes appear while you read.
Scenes Storieta drew for other classics.