Viija: Kuvaus Savon kansan elämästä

--Jo on hiljainen tuo tyttö. Ei sen itkua kuule tuskin milloinkaan, sanoivat Viijasta noin parin, kolmen vuoden vanhana.

Hän saattoikin viettää päivänsä hyvin vähillä huolehtimisilla, kun vain tiesi, että äiti on kotona ja toi pari kertaa rupeamalla voileivän tytön käteen. Sitten ei ollut taas väliajoilla kiirettä. Tuolla hän laittaa nyökkerehteli päreentikkuja sillan rakoihin ja kun sai kamman tai sukkapuikon, pisti nekin sinne ja itsekseen ilkastellen tirkisti toisella silmällään, näkyykö sitä enää. Toiset niitä alkoivat kohta kaivata.

--Onko Viija nähnyt kampaa?

--On. Ja hän tarttui kysyjän käteen kiinni, taluttaa nujuutti tiettyyn paikkaansa ja iloisena sormellaan osoittaen sanoi: sinne.

Hakijoista oli hupaista, kun se sieltä löytyi, eikä he hennoneet ruveta tuosta torumaan, muuta kuin ihmettelivät vain, että jo se on tarkkamuistinen.

Mutta kun Viijan äiti sairastui, niin ei Viijakaan enää ollut näin tyytyväinen. Hän ei olisi muiden hoidettavaksi ruvennut, vaikka hänen äitinsä sanoi, että "minä olen kipeä ja kuolen, jos sinä kovin paljon kiusaat".

Viija ei ymmärtänyt kuolemaa niin miksikään, vaikka se oli jo vuotta ennen äidin sairastumista vienyt häneltä isän hautaan. Mutta varsin hirveäksi hän huomasi kuoleman, kun se otti kohta äidinkin. Hän näki kuinka se makasi sängyssä liikahtamatta, kasvot kalpeina ja silmät vähän raollaan, joita ei Viija tuntenut enää samoiksi silmiksi, jotka häntä äidin polvella istuessa aina niin herttaisesti katselivat. Käsitettyään, miten äidille oli käynyt, raivostui hän itkemään, eikä häntä muiden houkutukset saaneet heti asettumaan. Sitten vasta kun hänen tätinsä, Kivirannan Reeta, tuli Rasilaan surman tekemiä jälkiä katselemaan, löysi Viija jonkun, johon voi surussaan turvautua. Reetan täytyikin jäädä muutamaksi aikaa hautajaistenkin jälkeen olemaan orvon toverina ja katsomaan talon töitä.

Nyt Viijankin suru vähitellen tyyntyi. Välistä kuitenkin hiljaisina hetkinä alkoi karvastelun tapaista tuntua kurkkulaessa ja sydän se silloin nykäisi itkun hereille.

--Äitiäsikö sinä yhä vaan itket? kyseli täti, jouduttuaan lohduttamaan.

--Niin, sanoi Viija, ja sydän hytkähti kuin kiirehtiäkseen.

--Elä nyt raukka kovin itke. Parempi elämä se vielä on äidilläsi siellä kuin täällä.

--Vaan eikös ne miehet panneet äitiä arkkuun ja vieneet kirkon hautaan?

--Kyllähän ne niin tekivät, vaan se menee sieltä parempiin asuntoihin, taivaaseen, selitti Reeta.

--Eikö äiti tule tänne milloinkaan? kysyi Viija ja katsoi tätinsä silmiin odottaen varmaa vastausta.

--Kyllä se ei tule milloinkaan, vakuutti täti.

Orvon sydän hyppäsi vielä ylemmä ja itku kiihtyi entistä katkerammaksi. Turhaan koetteli Reeta lohduttaa. Ei se asettunut muuten kuin toimittamalla nukkumaan ja piti vielä luvata olla siinä luona, muuanne menemättä. Reeta istuikin siinä luona ja ajatteli, että mitä hän osaa tehdä tuolle tytölle.

--Kyllä minä otan Viijan luokseni, mietti hän. Liisan kanssa ollessa se tuokin ikävä pian haihtuu.

Niin päätti Reeta mielessään, eikä hän ajatellut mitä siihen hänen miehensä sanoisi, sillä se meni myöten vaikka missä asiassa. Hoitopalkkaa hän ei ajatellut, vaikka hänen kotinsa olikin paljon pienempi Viijan kotia. Reeta luotti siihen, että hoitaminen tulee tavalla tai toisella palkituksi ja jospa ei tulisikaan, niin kukapa lienee tätiä läheisempi omainen.

Pienet nyrkit pään alla nukkui Viija kuten orpo ainakin. Vähäiset vesikarpalot olivat valuneet itkusta punastuneille kasvoille. Huulet olivat yhteen nipistettyinä, sieraimista vain kävi tiheä hengitys.

Huolellinen täti ei olisi puhettaan pettänyt istua siinä koko Viijan nukkuma-ajan, jollei asiat olisi vaatineet häntä liikkeelle lähtemään. Oli näet kohta iltaisen aika. Palvelijat tulivat pöytään ja laskivat siinä kaikenlaista puhetta, joka olisi jäänyt paljon vähemmälle, jos oikeat haltijat olisivat eläneet. Reetaa rupesi säälittämään Viijan iltaisen laita. Eihän sitä hennoisi kesken unensa herättää, mutta sääli on heittää syömättäkin. Hyvin epätietoisena, mitä tehdä, meni hän vuoteen luokse ja alkoi hiljaa nykiä olkapäästä.

--Viija ... nouse ylös ... kuule, nouse ottamaan vähän kakkua.

Herätettävä raotti silmiään ja sormet yhtyivät kiprittämään nukkuessa pöyristynyttä tukkaa aina pöyryisemmäksi.

--Lähde ottamaan vähän kakkua, jatkoi täti. Pitkä on yö, ennättää tulla kovin nälkä.

--En minä nyt syö.

--Syöhän vähänkään. Minä laitoin hyvin hyvää ryyppäämistä ja ihan tänä päivänä kirnuttua voitakin.

Renki pureksi suustaan leipää vähemmäksi ja virkkoi:

--Kas vaan, eikö ole jo isännän viitteet, kun rupeaisi tarkkuuksissaan iltaisetta maata.

--Ole mökelöimättä aika mies, tiuskasi Reeta ja nosti Viijan syliinsä ja tuli pöydän toiseen päähän syömään.

--No niin, syöpipähän se, jatkoi renki Reetan kiusalla. Johan minä sanoin, että tarkkuutta se on. Syö vaan pois, kohta tässä isännyys loppuukin, jo kuulutaan Esa-setäsi määrätyn holhoojaksi.

--Pidä vaan omasta päästäsi huolta, sanoi Reeta.--Et tämän pöydän ääressä sinäkään monta aikaa suutasi auo.

--No surematta lähtään ja ehkä on aikaa ennenkuin palataan.

--Elä sano. Nöyränä tulet pyrkimään kasakkaukkona ollessasi työhön, kun tuo tyttö on emäntänä.

--Alaspäinkö se sitten meneekin, kun nyt on isäntänä ja sitten jo alennetaan emännäksi. Ehkäpä minä siihen mennessä kohoan isännäksi, koska tämä maailma muutteleiksen kuin Nikkisen silmä.

--Saisi tuon tuonkin nähdä, sanoi Reeta.

--Saatte sen nähdä, että minä rikastun, kunhan eukon otan, enkä ole akkavallan alla.

--Hyvä, hyvä, kiitteli Reetta yhä enemmän kyllästyen, sillä hän huomasi, mitä tuolla akkavallalla tarkoitettiin.

Silmät puoleksi auki Viija istui tätinsä polvella ja oli vähän syönnin tuumassa, kun toinen piti hyvän huolen antamisesta. Hän kuuli unisenakin ollessaan, että puhui ne hänestäkin, vaan ei paljon muuta käsittänyt, kuin että täti piti hänen puoltaan.

--Rikas siitä tulee tuosta Viijasta, kunhan tuo perintö vielä kymmenkunta vuotta kasvaa. Kuka hänen sitten saaneekin juodakseen, sanoi vähän päästä äskeinen renki.

--Jottako aivan juomalla, kysyi toinen joukosta.

--On niitä ennenkin niin suuria tiluksia juotu.