Kihlatut

Jo päivän koittaessa hypähti iloisena pieni Kaisu vuoteeltaan Lokakuun 29 päivänä 184-. Kiireesti puki sievät vaatteet yllensä ja juoksi sanomaan hyvää huomenta äidilleen.

"Vai niin," pikkuseni; sinäki jo olet täydessä puvussa, lausui äiti tyttärelleen. "Minä melkein arvaan mikä sinua nyt on ajanut hereille näin aikaiseen. Luuletko todella isäsi koteutuvan merimatkaltaan tänään, niinkuin patruuniki vähän toivoi? Voi toki sitä iloa, mikä meillä sitten olisi; ei mailmassa suurempata ainakaan meikäläisillä. Isäsi ei sieltä tule tyhjin käsin ainoan tyttärensä yhdeksäntenä syntymäpäivänä ja olletiki nyt, kun on hän ollut näkemättä sinua viisi pitkää vuotta. Osaatko sirkkuni aavistaa oikein koreiksi niitä monellaisia kirjavia huiveja, joita varmaan saat tuliaisia?"

Näin pakisten Kaisulleen äiti vielä tarkemmin siivellä ja tomurätillä pyyhki ainoanki tomuhiukkasen huonekaluilta, uuninkorvalta, laattialta y.m. sillä isännän kotia tullessa piti olla kaikki puhdasta ja somaa miten pienessä merimiehen kodissa mahdollista.

"Niin äiti, niinhän tuo herra Remusenki pikku mamselli näytteli somia vaatteita ja leikkikaluja, joita oli saanut setältään merituliaisia ja sanoi ulkomaalla olevan kaiken paljo kauniimpaa, kuin meillä täällä. Kerran jutellessamme Herrassetän Maijun kanssa, sanoi hän minulle, että tavalliset merimiehet eivät älyä ostaa oikein loistavia kaluja ja että kaikki työmiehet ja merimiehet tuliaisineen päivineen hänen mielestään ei ole minkään arvoisia; setäki oli niin sanonut Maijulle. Hän sanoi, jotta se on taas aivan toista, kun Herrassetä ostaa kauppapuodista jonku lahjan. Kun minä sitte sanoin, miksi setänsä niin usein lahjoja ostaa hänelle, arveli Maiju, että jos ei setä toisi niitä usein, niin hän sanoisi isälleen sen kaupunkiin tullessa, jotta setä on paha ja antaa minun nähdä kaikellaisia puutteita; silloin isäni ottaisi minun pois setän luota. Ja kuules äiti mitä Maiju vielä sanoi minulle: 'Tiedätkö Kaisu, vaikka Herrassetä on kauppias ja rikas, on hän paljo velkaa isälle jyvistä ja sentähden setä ei tohdi milloinkaan rikkoa isääni vastaan. Isäni sanoi äidilleni muutamesti, että niillä ihmisillä, joilla on saamisia, on valta.'

"Paljon muuta kertoi Maiju minulle esim. kuinka herrasväki ja rikkaat ovat onnelliset; niiden lapsiaki pidetään paljo parempina ihmisinä. Herrassetän rouva oli sanonut heti, kun Maiju tuotiin kaupunkiin, ettei Maiju saa enää seurustella työmiesten lasten kanssa; sillä kun hän on ollut vähän aikaa kaupungissa ja saanut uudet vaatteet ihan toisellaiset kuin talonpojan tytön, niin hän on mamselli ja rouva oli aikonut ottaa kasvatustyttönsä mukaansa ruotsalaisiin seuroihin. Viidentoista vuotisena aiotaan tyttö lähettää Tukholmaan näkemään ja oppimaan miten tulee käydä katua ja olla hienokkaiden seurassa. Ja kuules vielä äiti! vaikka Maijun äiti oli tahtonut, että Maiju saisi käydä suomalaista koulua ainaki sen verran, että oppisi kirjottaan hieman ja lukuja laskeen, niin ei ole annettu hänen mennä kouluun ja nyt jo ei ole hänellä itselläänkään halua. Muudan rouva oli sanonut, etteihän Maijun kuitenkaan ole pakko ruveta elättämään itseään lasten-opettajan viralla. Kun minä kuultelin kaikkia mitä Maiju kertoi paremmista ihmisistä ja kuinka muilla on aivan toisin kuin meillä köyhillä, niin minun tuli niin julman pahamieli ja ajattelin pyytää isältä, kun hän koteutuu, ettenkö minäki saisi mennä johonki herrastaloon kasvatiksi. Mutta sitten kerran, kun kamreerin Lotta palasi koulusta ja minä kysyin miksi hän käypi koulua, vaikka isänsä on rikas; aikooko hänki tulla joksiki lasten-opettajaksi; ja kun Lotta nauroi minun kysymykselleni eikä sanonut käyvänsä koulua muun takia, kun ihmiseksi tullakseen; niin minä rupesin miettimään, jotta Maiju taisi taasenki vaan narrata minua. Muistinpa samassa kuinka sinä äiti kerran vastasit ajuri Matille hänen kysyessään josko jo hänen tuli rahoja hankkia suorittaakseen velkansa sinulle äiti. Niinhän äiti sanoit Matille, että ole hyvä Mattiseni ja pidä vaan laina; saanhan siitä palkinnon. Ja muistinpa monta muuta seikkaa, joita muut olivat selittäneet aivan toisin kuin Maiju."

Hiljaa kuulteli ajatteleva äiti tyttärensä kertomusta, jonka loppupuolella sydämmelliseksi hyvikikseen huomasi lapsukaisen voittaneen kovan kiusauksen. Ne peritotuuden istutukset, joita äiti oli koettanut pystyttää lapsensa sydämeen, olivat saamatta muuta vahinkoa vaan häälyneet -- kuin nuori ruoho ankarassa myrskyssä -- liukastelian haleahkoista sanoista.

Äiti päätti itsekseen kohta vieroittaa tyttönsä Herrassetälän Maijun seurasta; ei kuitenkaan rohkeasti kieltämällä tyttöään Maijun luota, välttääkseen herättää lapsessaan pahoja luuloja kenestäkään, vaan aina enää harvemmin ja harvemmin laskea häntä Herrassetälään. Maiju itseki, ennen mainitun kypsyvän hienokkaisuutensa tähden, alkoi kohdella syrin karin pientä vierastaan; vaikka ennen talonpojan tyttönä ollessaan kaupungissa käydessään oli viettänyt monta hupaista hetkeä Kaisun kanssa. Jopa hän katsoi aivan sopimattomaksiki olla tuttavuudessa pienen merimiehen tytön kanssa, mikä olisikaan semmoinen seura-ihminen yhdentoista vuoden vanhalle mamsellille. Toisinaan yhtähyvin, milloin haluttomuus pienimpäänkin askaroimiseen kohtasi Maijua, riensi hän kutsumaan halpaa tyttöä luokseen; näet, Kaisulla ikäisekseen oli erinomainen kyky nukkikaapin järestämisessä y.m.s. Silloin Maiju ei olenkaan tehnyt kysymystä suuresta arvo-eroituksesta; jos siihen samaan leikitsemisen kyytiin tuli joku "herraslapsi", niin hän vaan aivan hienokkaiden tavalla osasi toimittaa työmiehen tytön tieltä pois, menemään kotiaan.

Kaisun jokapäiväinen leikkikumppani oli ajuri Matin pieni Antti. He olivat tulleet tuttaviksi Matin perheen asuessa Kaisun kotona pienessä kartano-tuvassa. Antti oli ketterä, keltakiharainen pojan nulikka, joka jo hyvin osasi ajaa isän hevosella, milloin vaan hän lähetettiin pienempään ajoon vanhalla mustalla, kuluneella luukonilla. Antin ei ollut ylvästeleminen komeasta eikä sievästä kodista; sillä isällä riitti työ-ansioistaan aivan niukasti kodon kaunistamiseksi; olipahan vaan tupatölli rapistuneine porstupäineen ja kartanon perällä lautakoppero hevostallina. Toisinaan kun talon nuori mies Antti, joka oli itse-vieraskohteliaisuus, kokosi kaikki naapuriston avojalkaset poika nallit ja tyttö parat luokseen leikitteleen, saivat tuvan ahtauden takia leikkikammarikseen hieman porstuvan loukkoa. Monta lautaa porstuvan laattiassa oli niin lahoa ja hajonnuttaki, että tuo tuostaki joku vierahista pudota muljahti laattian alle. Kyllähän perheen äiti oli monesti itkiä tirahduttanut kyyneliä ja pyytänyt Mattiaan korjaamaan pahimpiakaan rappioita, kun joku oma eli vieras lapsi leikin vauhdissa mennä möksähti porstuvan alle; mutta Matti, joka oli aina menossa kylän työhön, lyhyesti vastasi vaan: "kun joutuu Antti mieheksi", johon poika säisti, "kun tulen isoksi, niin äiti saa uuden tuvan." Tuossa ei ollut sitte sen pitempiä aikoja, kun että äiti voiti milloin voilla, milloin muulla saippualla pienen pudonneen otsaa, nenää, poskia tahi kyynärpäätä, ja leikki alkoi uudestaan. Varsin sukkela putoilemaan oli tynnörisepän Junna, joka mestari olevinaan, tahtoi näyttää miten isänsä kiertää tynnöriä kaputellessaan vanteita sialleen. Vaikka muutamesti ajurin kiltein punaposki sirkkunen sai aikasen vahingon kyytin leikkilavalta ales, niin ei Kaisu siitäkään ylen säikähtänyt; mutta saati Antti yritti kompastuunkaan, niin kas sekös oli surkeaa tytöstä; unissaanki näki hän vaaran uhkaavan poikaa.

Ajurin pieni kartano oli vieretysten Herrassetälän muhkean talon kanssa. Haastettiinko vaan vähänki korkeammalla äänellä jommassa kummassa pihassa, kuului puhe selvään toiseen. Sentähdenpä kuuluikin ylen hyvin käkkäräpäiden itku niinkun nauruki naapuriin ja aivan tavallisesti useimmin kuului lasten itku eli suru-ääni ajurin mökistä Herrassetän taloon, kuin päinvastoin; sillä köyhän perheen äidillä ei ole aikaa joka silmänräpäys hoitaa lapsiaan ja varottaa niitä vaarasta, kuten laita rikkaassa perheessä.

Oliko niin puuttuvaista, kun oliki sivistys Herrassetälässä, niin kuitenki välttivät olla uteliaat siinä, mikä koski vähävaraista naapuria; missään tapauksessa ei tahdottu nähdä ei kuulla ajurin perheen vaivoja eikä puutoksia. Mutta sitten, kun Maiju tyttö tuli kasvatiksi setälään ei saanut yksikään surun ei ilon ääni hämmentyä ilmaan, ettei siitä selkoa tehty setälän kyökissä. Milloin oli muka ajurin emäntä kolhinut "sikiöitään", milloin joku satunnainen riemu "noillaki raukoilla" taikka jolleki vieraan lapselle tehtiin räähkyyttä.

Herrassetän rouva tosin alussa ei piitannut kuunnella tytön loruja, joita kyökistä kokosi kasvatti hänelle; mutta kun ei tyttö hellittänyt kertomasta uutisiaan, niin tulipa tavaksi niinki, että rouva pitkät illat istui kuunnellen Maijun liverryksiä. Semmoisia jonnin joutavia juttujaksoja karttui sanomattomasti palkollisten kautta. Ne, kun näkivät saavansa ystävän tuosta muuten pelättävästä "emännän-peukalosta" juorujen nojalla, alkoivat virittää juontaan siten voittaakseen Maijun puolelleen. Tynnörisepän pienen Junnan surkutteleminen oli usein puheen aineena, jos ei muuta, niin sanottiin poika paran olevan sen vaaran alaisena, että häneltä houkuttelee mökin sikiöt pieniä leikkikaluja ja makeaisia. Tynnöriseppä oli saanut, äsken odottamattomasti periä vanhan, kauan tietämättömissä olleen sukulaismerimiehen ja Herrassetä kaikella kohteliaisuudella usein haetti häntä, nyt rikasta mestaria, luokseen ryhdyttääkseen häntä kauppakumppanuuteensa. Poika Junnaaki ruvettiin pitämään oikein hyvänä kauppiaan talossa; eipä vähempää, kuin alettiin puuhata poikaa koulua käymään oppiakseen ehkä sen verran, minkä kauppamiehenä tarvitseeki. Junna oli yksi-ikäinen Maijun kanssa; mutta oli pienempi kasvuinen. Kummakos tuo oli siis, jos Herrassetä ja Maijun isä kahdenkesken tyttären tulevaisuudesta juttelivat, -- Saati vaan tavara rupeaisi näyttämään pysyväiseltä tynnörisepän talossa, niin ei ainakaan sepän puolelta ollut pelättävänä yhtään vastusta aikaiseen määrätä tytön tulevaa kohtaloa. Johan -- niin ainaki miettiät päättivät -- tynnörin-takojan tulisi pitää seki yksistään ajallisena autuutena, kun hän pääsisi rikkaan talonpojan ainoan tytön apeksi, ja entäs se, kun tyttö oli mahtavan kauppiaan kasvatti.

Näin onnellisella kannalla oli toiveet Maijun tulevaisuudesta Kaisun naapuriloissa sinäkin aamuna, jona viime mainittu odotti isäänsä kotia merimatkalta. Näistä hellistä toiveista ei kyllä tietänyt Kaisu äitineen; sillä elelivät omaa hiljaista elämäänsä kajoamatta saada tilejä muiden elämästä ja toimeen tulosta.

Iloisena, lapsellinen hymy huulillaan puheensa lopetettua äitinsä kanssa syntymäpäivänsä aamuna, riensi Kaisu enemmän juosten, kuin kävellen ennen murkinoita, paremmin tavatakseen Maijua, Herrassetälään. Mutta kummaa! kun saapui talon portille, niin äkki-arvaamatta outo tunne pysähdytti hänen vauhdistaan; jalkansa kuin takertuivat tanhuaan eikä hän muuta, kun kovin pysty silmin pyyristeli ympärilleen, etsien pysähdyttäjäänsä, mutta turhaan. Vihdoin viimein ja työläästi sai siitä herrashuoneiden eteiseen, josta käytiin rouvan kammariin, minkä kupeella oli kasvattitytön suoja. Taas tuli kumma toinen kumma: Maiju, joka juuri sattui istumaan eteisessä pahan näköistä koiran penikkaa silitellen, tyhmän ylpeänä vääntäysi tuolilta, käänsi selkänsä tulialle ja meni kasvatti-äidin luo kammariin. Joku aikainen, kokenut ihminen olisi kohta tuommoisesta käytöksestä saanut sen vakuutuksen, ettei vieras ollut tervetullut nyt eikä vasta. Mutta lapsihan Kaisu oli semmoista huomaamaan olletiki, kun kotonaan kaikki vieraat kohdeltiin tervetulleina, äskeisen vastahakoisen taloon tulonsaki unohti kohta nähtyään leikkikumppaninsa eikä siis muuta, kun vaan seurasi talon kasvattia perästä; luuli Maijun tavallisissa oireissaan noin kohtelevan vierastaan. Kammarissa tuskin vastattiin hänen tervehdyksensä; rouvaki hyvin sivistyneen näköisenä istua tajotti akkunan edessä kaikkia sivumeniöitä tarkastellen. Olipa ennen joku sana haastettu Kaisulle rouvanki suojassa, mutta nyt ei mitään ja vaikka Maiju tiesi ennakkuudelta tulian syntymäpäivästä, niin ei hän kuitenkaan ollut tietävinäänkään.