Kansan keskeltä: Kolme kertomusta Savosta

Sikamainen kertomus. Köyhän kirkkomatka. Alku-opetusta.

SIKAMAINEN KERTOMUS.

Öhr, öhr... pani sika jyystäissään lyhyttä nurmea maantien ojan reunasta. Öhr, öhr... pani se aina vähän ajan päästä ja ajatteli että lyhyttähän tämä on, mutta suuhunpa tuosta saa... se on väkevämpää kuin tuolla metsässä... öhr... kun tästä saisi mahaansa -- eipä se muuta tahtonut eikä toivonut... öhr, öhr...

Tuolta tulee pieni poika äitinsä kanssa... jokohan viskaa kivellä? Kärsänsä piti sika maata vasten ja katsoi kulmainsa alta. Vaan kohta piti röhkien ja öyhkyen hypätä ojan toiselle puolen, kun poika otti kiven käteensä.

-- Elä visko toisten sikoja, mitä sinä! kielsi äiti, mutta poika oli jo ennättänyt viskata ja sika sai tyytyä siihen että kivi kävi sen luiseen takajalkaan niin että napsahti.

Eikä auttanut sanominen mitään. Ei pannut enää kärsääkään maata vasten yhteen kohti eikä kulmiensa alta katsonut ja sitte tonkaissut poikaan päin kärsällään tavoittaakseen torahampaallaan pojan jalkoja... Vaan eihän niin paljon pahaa saa tehdä yhdellä kertaa eläin, joka on täydellisesti ihmisen vallassa, jonka hän tappaa kuin tahtoo ja pistää poskeensa. Jos kuin mieli tekisi, niin ei saa tehdä pahaa pienelle pojallekaan, tekipä hän mitä tahansa -- pitää tyytyä, vaikkei olisi tuon pojan talon sikakaan eikä likimailtakaan; hän kuuluu kerran samaan ihmissukuun, hänelle ei saa tehdä pahaa sika, sillä sika on sika ja se on luontokappale.

-- Ei pidä härnätä sikoja, ne torahampaallaan viileksivät mahan halki, jos päälle tulevat, tuntui äiti mennessään sanovan pojalleen.

-- Ei te utkalla, minä kun otan oikein iton kiven ja tillä kun minä vitkaan oikein, niin että te vinkuu ja juoktee pakoon.

-- Vaan entä jos sieltä metsästä törmäisi uudestaan, ettet tietäisikään? Sika jos kiertäisi ja tulisi takaa päin päälle.

-- Ei te tule, kun minä ten mettään ajan, niin te juotta lötkittää vetakkoon ja tieltä kattoo, vaan ei utkalla. Jot utkaltaiti, niin minä ottatin tuulemman kiven ja vitkaitin kuolijaakti. --

Vihataanhan sitä vierasta sikaa... Vaan mitenhän olisi käynyt, jos olisi poika ollut sian kanssa kahden kesken?

Sika röhki vain ja söi toiselta puolen ojaa, kun toiselta pois ajettiin.

Öhr, öhr... pitäispä mennä sinne pellon aidan taakse, jos siellä olisi enemmän... vaan onhan tuota tässäkin... nurmea... lyhyttä... tässä... ja aina narskautti sika terävillä etuhampaillaan heinän juuresta poikki, otti sen kulmikkaalla alahuulellaan ja kielellään tarkasti hammasten väliin. Siinä yhä söi ja röhki. Kenenhän lie ollutkaan sika?

Kulki vähän matkaa, jo tonkasi kärsällään... tokko löytyy mitään? -- Ei mitään. Tonkasi toisen kerran, kolmannen, tonkasi montakin kertaa ja haisteli sieramillaan. Viimein löysi jotain juurta, vai mitä lie ollut, ja tavotti sen suuhunsa, kun sen syötäväksi tunsi.

Sillä lailla käänteli sika kärsällään nurmikkoa. Laihanlainen se oli, vaan kuitenkin hyvässä lihassa muihin eläimiin nähden -- milloinkapa sika hyvin laihaksi päässee? Se oli korkeajalkainen ja pitkäruumiinen, ohutkärsäinen maalaissika, joka jaksaa juostakin pitkät taipaleet hengästymättä. Hyvissä se olikin voimissa, kärsä terve ja tukeva, ei nuhaa ollut sieramissa, ei tekohampaita, eikä huuletkaan ahavoittuneet ollenkaan, vaikka ne toisen kerran märässä myyräästävät, toisen kerran päiväpaisteessa aivan kuiviksi kovettuvat. -- Mutta se ei olekaan mitään "rania" se nahka, jota sian huuliin on pantu, ja kärsään tarvitaan vielä parempaa: sen pitää olla lujaa kuin pohjanahka ja pehmeää kuin paras vasikan nahka.

Tuli siihen toinenkin sika, löysipä se, vaikka toinen koetti eksyttää. Ei sitä näkynyt mistä se tuli, siihen se vaan ilmestyi ilman mitään muita mutkia, jyysti nurmea ja röhki... vuoroon ne kumpikin röhkivät toisilleen. Meni sitte toinenkin nurmea tonkimaan toisen kanssa, ja vuoroon siinä röhkivät ja tonkivat. Ei toinenkaan huolinut olla vihanen toiselle, vaikka se tuli kysymättä hänen kynnökselleen, sille paikalle, jonka toinen oli löytänyt suurella vaivalla ja haistelemisen pakolla -- sieramiaan oli pitänyt hyvin pienennellä ja suurennella väliin...

Ei siitä paljoa lähde tuommoisesta; arvaahan tuon paljoko siitä lähtee, jota ovat mahtaneet jo toisetkin tonkia aikoinaan.

Uhr, uhr, uhrrii, uhrrii... rupesi toinen valittamaan ja tonkasi välistä äkäsesti, ja muuttautui paikasta toiseen. Samoin rupesi toinenkin tekemään vähän ajan perästä, ja sitte ne yhdessä valittivat saatavain vähyyttä ja mahtoivat kiukuta luojaansa vastaan. Kun yhteen sattuivat ajamaan, niin tonkasi toinen toistaan -- molemmat olivat pahalla tuulella.

Kun siinä nurkuivat, kuin hävinneet herrat, olevia oloja, sillä vatsa tuntui sangen tyhjältä, niin muistivat että on se allas siellä kujan luona pihan aitovieressä... jos tuo ei olisi tyhjä... täytyy lähteä katsomaan eikö akat olisi heittäneet jotain makuvesiä siihen. Voi kuin siinä onkin makoista välistä! Kun se on oikein hapanta, niin se maistaa ihan imelälle. Ja sika maiskutti suutaan, ja kun toinen näki mikä toisella oli mielessä, maiskutti sekin suutaan. Ja herkesivät vähäksi aikaa vinkumasta.

Kohta rupesivat uudestaan, vinkuivat ja kulkivat pitkin maantietä, välistä keskeltä, välistä laidoille mennen ja haistelivat tien vieruksia. Mutta ei mikään maittanut. Tulivat tiehaaraan ja kääntyivät pihaan, jopa vähä juoksivatkin, kun oli tie pitkä, ja juostessaan vinkuivat ja ärriä sanoivat myötäänsä, välistä vain vetivät pitkää voivotusta. -- Sian puheessahan onkin joka kirjaimen mukana kurkusta tuleva ärrä varustettuna, eikä äkkinäinen muuta eroitakaan.

Nälkä on vastuksena kaikilla luoduilla, ehkä enin sijoilla. Juosten ja valittaen ne tulivat kujaan ja köpittivät siitä altaalleen, nuuskivat sitä, mutta eivät löytäneet mitään -- vähä märkänä oli vain altaan pohja, ei muuta. Siinä pääsi valitushuuto sydämen pohjasta -- eli oikeastaan mahan pohjasta, sillä maha se naukui ja vaati lisää -- vähä oli tullut omalla hankinnalla, ja toivoivat saavansa yhdestä koosta. Mutta voi! ei tule hartain toivokaan aina täytetyksi.

Mikä sen on juomisen vienyt? Meneehän nuo tuohon panneet, vaan mikä lie käynyt omin lupinsa ottamassa? -- Perhanat, vieraat siat ovat käyneet!... vaan minkäpä sille taitaa... suuri lauma niitä näkyy olevan. Ja suurempi pääsi valitushuuto, joka kaikui kujan seiniin ja kuului ympäri pihaa, vaan siitä ei kukaan huolinut. Kulki pihalla lapsia, mutta ne eivät olleet tietäkseenkään. Kulki siitä aikaisiakin, ei vain kulkenut se oikea, joka aina antaa... missähän lie ollut, kun ei näkynyt?

Isot siat siellä vinkuivat ulko-aituuksessa ja kävelivät edestakaisin. Katsoivat aidan raosta piha-aituukseen... olisihan siellä nurmea. Katsoivat pikkusikain allasta, mutta niille oli arvattu laittaa niin pienet reiät aitaan, ettei suurten sikain päät mahtuneet.

Siinä olivat pienetkin siat pehkuissa. Suuret menivät kanssa ja aikoivat ruveta pehkuihin, mutta muistivat ettei mahalla naukuvalla ole hyvä pehkuissa olla, ja työkkäsivät kärsällään pieniä porsaita, jotka vinkasivat vähän. Sitten menivät suuret siat vierasten sikain luo ja uhittelivat niitä, katsoivat kulmainsa alta ja puhuivat vähä toisellaista kieltä: hrwah, hrwah, vah... mutta vieraat siat eivät olleet millänsäkään. Niitä oli niin paljon.

Kun ei valitukset auttaneet eikä vieraatkaan siat pois lähteneet, menivät suuret siat vaikeroiden pitkin tietä pois päin... ei enää kestänyt nälkää ruohottomassa kujassa. Vaikeroiden ja haikealla mielellä ne yhä kulkivat aitoviertä varaseipäitten alatse. Kulkivat jo metsänkin sisään aitovartta myöten. Tulivat aidan nurkkaukseen ja tonkasivat vähä kärsällään... eipä se ollutkaan niin helpossa kuin ennen... olihan siitä aina väliin päästy.

Yhdestä tuumin alkoivat ryskyttää aidan nurkkausta... kylläpä se oli lujassa! Vihan väessä työkkäsivät ai'asta kärsällään ylöspäin... ja se liikahti, solahti oikein ylös vitakseen asti. Siihen tuli jo iso reikä. Ei oikein vielä mahtunut, piti suurentaa. Helposti se sitten suurenee, kun on kerran alkua, ja kohta pakkautumassa olikin sika aidan raosta ja sen perästä toinen.

Nytpäs tuli hyvä ruokamaa, siitähän vähän sai tyhjään mahaansa. Oli kai siinä nyt nyhtämistä, eikä sitä tarvitsekaan niin jyystää kuin maantien vierestä. Eteenpäin piti kuitenkin mennä -- ei malttanut yhdessä kohti -- ja lahmata mennessään ja aina haukata pala paikasta, toinen toisesta. Ylämäkeä se oli ja piti päästä mäen päälle ja sieltä laskeutua alas ja mennä vain eteenpäin niin pitkälti kuin pääsee.

-- Siat on laihossa, huutaa pieni poika, joka oli tuvan seinämällä mullassa istumassa.

-- Mene ajamaan pois! huusi hätäisesti toinen kovempi ääni.

-- Enkä mene, sanoi poika ja leikitteli vain mullassa.

-- Menkää, menkää ajamaan, joko ne taas on nuo siat... ne ne vasta vastuksen tekivät... ei ole tullut annetuksi ruokaa, hommasi emäntä.

-- Ei siinä muuta kuin keväästä oppivat ja sitte niistä on koko kesäksi vastus, väitti karjapiika, joka niille aina ruokaa vei käsipuolessaan. -- Nuo miehet kun niin huonosti aitoja katsovat, niin meneväthän ne, kun kerran oppivat; ei siinä pidä mikään.

-- Kyllä aitoja katsotaan, mutta eihän niitä mikään ennätä kaikkia korjata, kun aina paikalla lumien lähdettyä irti laskevat nuo röhnikkäät, puolusti siihen tullut isäntä miehiään... Eikö niitä saattaisi pitää kiini sen aikaa kuin ennättäisi saada aidat katsotuksi?

-- Tekeehän niitä mieli laskemaan, sanoi emäntä siihen ja käski tytön mennä sikoja pois ajamaan. Mene sinä Tiina toveriksi, ei se itsekseen tuo tyttö...

-- Kyllä minä teille, mokomat röhkyt, annan kyytiä toisen laihopellosta! -- syövät kaikki puhtaaksi ja sotkevat, sen siat... jos minä teidät tapaan... kiivasteli isäntä.

Ja kaikki kolme lähtivät sikoja ajamaan pois ohralaihosta.

Siat kun näkivät joukon juoksevan, röhkäsivät kerran toisilleen ja läksivät laukkaamaan pitkin peltoa.

-- Mene Tiina eteen, niin ajetaan pihan kautta pois... kyllä minä teille sen köyryselät!... hönkyi isäntä ja juoksi pitkin peltoa että multa pölisi.

Siat saatiin käännytetyksi ja mennä kupittivat jälekkäin piertanoa myöten pihaan päin, mutta solalta eivät lähteneetkään, menivät sivu ja uudestaan pellolle toiselle suunnalle. Sieltä aiottiin ne ajaa samasta reiästä, josta olivat tulleetkin, mutta ei sika koskaan samasta reiästä mahdu. Ja niin piti jatkaa matkaa eteen päin.

Siellä ne kolmen hengen hätyyttäminä juoksivat ja tunkivat, kun ei kiire ollut. Mutta laukalla ja röhkien piti mennä, kun isäntä kepin kanssa sorkille oli lyömässä. Meni ne viimein isäntää kylliksi juoksutettuaan hyväntahtoisesti solasta pihaan ja siellä seisottuivat syömään, kun isäntäkin oli jälelle jäänyt.