Karavaani ja muita juttuja

Mutta silloin on Aaroni kimmastunut:

— Ja te kokootte niiden työväenpomojen vakkaan! Vuosikymmeniä te olette jo maksaneet saamaveroa, eikä teidän leipänne yhtään vaikene. Uusia herroja, uutta kuormaa olette vain ottaneet hartioillenne. Sillä herra mikä herra! Ja mitä tuoreempi herra, sitä pirumpi! Nähkääpä Venäjälle: herrat herrastelevat, mutta työmiehet saavat vain painaa töitä kuten sokeat oriit...

Aaronin silmät välähtelevät ja hänen suupielistään pärähtelee sylky. Hän on hullun kiivas mies. Hänen sanoissaan ja esityksessään on jonkinlainen vastustajaa lamauttava mahti. Sitäpaitsi hän ei pelkää tappelua.

Kaikki miehet vaikenevat. Jos heillä on jotakin muistuttamista Aaronin aatteita vastaan, eivät he tuo sitä ilmi.

Loppukesän tumma yö on läsnä. Jossakin haukkuu koira, maantiellä törähtää autontorvi ja mereltä kantautuu moottorin säkätys.

— Tupakat sammuksiin, määräsi Aaroni. Lastaus alkaa. Tulkaa vain vähitellen kellarille. Lastin saanut mies katsastaa metsän laidassa, että seuraava joutuu jälkeen. Ja sitten pidätte välimatkat. Ensikertalaisille sanon, että on turha yrittää petosta. Meidän firma maksaa aina: maksaa kaikesta laatunsa jälkeen! Sinä Kärki tulet tietenkin kärkeen. Liikkukaa hiljaa!

Metsikön laidassa oli kellari. Aaroni painui sinne ensimmäiset puolikymmentä miestä mukanaan. Peltiset astiat kolisivat, huikkasivat. Kärki sai ensiksi niitä kaksi kappaletta reppuunsa ja lähti siekailematta liikkeelle kohti Kivalon sydänmaata kymmenpenikulmaimaiselle karavaanitielle, joka johti Rovaniemeen. Pian oli toinen mies valmis seuraamaan häntä, ja säännöllisin väliajoin liittyi aina mies ikäänkuin rengas ketjuun eteenpäin lipuvaan kulkueeseen. Kullakin oli kaksi neekeripoikaa kantosäkissään, joku heikompi mies tyytyi yhteen, mutta Iso-Santeri, liki pari metriä pitkä jättiläinen, otti niitä haltuunsa kolme kappaletta. Mutta Iso-Santeri olikin kameeliksi syntynyt valtavine hartiakyttyröineen. Hänestä ei ollut ihmisille esimerkiksi.

Kaikki kävi hyvin ja sujuvasti. Suotta ei Aaronin firman johdon sanottu huonontaneen rahalla paikkakunnan lain valvojain näköä ja kuuloa. Karavaanin lähtöä ei siis häirinnyt mikään. Neljäkymmentäneljä miestä ja lähes yhdeksänkymmentä puhdasveristä neekeripoikaa oli taipaleella.

Aaroni heitti oman taakkansa hartioilleen ja seurasi viimeisenä miehenä. Ketjun etumainen mies, Kärki, matkasi silloin jo luistavin askelin yli kolmen kilometrin päässä. Hän oli teräväsilmäinen, sukkela mies, ja hänellä oli aivan ihmeteltävä paikallisvaisto. Aaronin mielestä oli luoja hänet vartavasten luonut pirtukaravaanin kärkimieheksi. Hän oli Aaronin, johtajan, niin sanottu oikea käsi.

Aaroni oli johdattanut jo kymmenet karavaanit poikki Kivalon sydänmaan Rovaniemeen, kymmeniä miehiä kussakin, joskus aina puolisen sataa. Olipa hänellä erään kerran ollut kuusikymmentäkuusi kameelia. Säännöllisesti kerran viikossa hänen karavaaninsa taivalsi tuon yli satakilometrisen taipaleen. Hänellä oli vakituinen kantomiehistö, johon aina liittyi tilapäisiä kantajia, lentojätkiä matkalla pohjoiseen. Viisisataa markkaa suoritettiin jokaisesta perille tuodusta pöntöstä. Kansa joi viinan. Se painui siihen kuin janoiseen hiekkaan. Rahat tulivat moninkertaisina takaisin. Tulivat etupäässä jossakin piilossa istuville rahamiesjohtajille. Aaroni, karavaanin päämieskään, ei vielä omaisuuksia ansainnut, vaikka saikin pulskan palkan hyvänä työmiehenä ja työnjohtajana. Sillä karavaani sai suorittaa matkansa jokseenkin rauhassa ja turvallisesti. Autot maantiellä, ahtaalla reitillään takertuivat yhä useammin poliiseihin ja piikkimattoihin. Autoilla ajo oli suurta uhkapeliä. Mutta karavaani kulki halki metsäisen erämaan, kymmenistä rajuista ja säikähtämättömistä miehistä koottu karavaani. Miehistä, jotka eivät olleet suinkaan vaeltaneet oikeata tietä. Sen kimppuun ei ollut yrittämistäkään pienellä joukolla, eikä liioin suurellakaan. Tulos oli aina mitätön: ehkä saatiin saaliiksi joku kanisteri, joku mies, mutta pääjoukko pääsi aina matkan päähän. Ja saattoi olla lähellä sekin mahdollisuus, että saatiin reikiä ruumiiseen.

Kaksi kertaa oli Aaronin karavaanin kimppuun hyökätty. Pyssyn räiskettä, huutoa ja juoksua. Kahdelle karavaanin miehelle tuli kylläkin niin tyhmän kiire, että he pudottivat reppunsa poliisin saaliiksi. Toisella kertaa saivat he kiinni pari miestäkin, jotka haavoittuivat. Mutta päällekarkaajistakin oli yksi mies joutunut toisten kannettavaksi.

Yön hämäryys, kosteus ja kylmyys täytti erämaan, jonka lävitse miesjoukko vaelsi kuten jokin aavejono, taakat hartioilla, pitkin kankaita, poikki jänkien.

Kesäisessä yössä avara suo painaa ihmismieleen oudon, salaperäisen vaikutelman. Tällaisen avaran suon reunassa makasi lymyssä mies ja tarkasteli kulkuetta. Kun mies nousi hikoillen, hengästyneenä kangaspolulle ja hänen askeltensa matala jyminä alkoi edetä, kuului suolta jo seuraavan miehen raskaitten saappaitten lossutus, ja kaukana jänkällä häämöitti jälleen tulija.

Mutta katselija pysyi hiljaa ja vaiti piilossaan risujen alla. Hän seurasi vain uteliaana tuota hiljaista, pitkäjäykkistä ohimarssia. Nyt nousi Aaroni kankaalle, nousi kevyesti ja vihellellen, ja risujen alla makaava mies sanoi itsekseen:

— Neljäskymmenesviides.

Hetken kuluttua hän ryömi piilostaan, kurkisteli. Hiljaisuus. Ei kuulunut enää saappaitten lossuttavaa ääntä suolta eikä siellä näkynyt mitään. Mies sanoi vielä kerran:

— Neljäkymmentäviisi.

Sitten hänen saappaittensa ääni kuului märästä maasta. Hän pyrki jänkään tallattua uraa kohti kylää ja asemaa. Yöjuna oli pian menevä sivuitse. Hän meni lippuluukulle ja sanoi:

— Rovaniemeen.

Neljäkymmentäviisi miestä otti lepoa vaaran päivänpuoleisella rinteellä. Lähellä oli etappiasema, talo, josta saatiin kahvia pannu pannun jälkeen ja ruokatavaraakin. Kukin kantoi kyllä evästä mukanaan, mutta se pyrki aina käymään vähiin pitkällä polulla. Matka alkoikin olla loppupuolella. Ensi yönä piti karavaanin saavuttaa päämääränsä.

Nyt levättiin ja odotettiin iltaa ja yötä. Eräs ryhmä istui juuri tuodun kahvipannun ympärillä, toinen oli kerääntynyt korttipeliin. Useat nukkuivat avojaloin, lakki silmillä, keskipäivän auringon paisteessa.

Mutta Aaroni istui hereillä, ja hänen ympärillään makaili miehiä. Puhe kävi. Muutamat olivat moittineet karavaanin kovaa lakia: ryyppyä ei saanut lainkaan ja kuitenkin kohtuullinen maistaminen olisi vain hyväksi, pitäisi miehet hyvällä tuulella ja nostattaisi luontoa.

Mutta Aaroni ei hyväksynyt näitä puheita.

— Mikä se kohtuus oli? Jos korkki avattaisiin, niin kyllä rajat avartuisivat. Ei, raja oli se, ettei tippaakaan! Pärsätköön kukin minkä sielu sietää sitten, kun luovuttaa kuormansa ja saa tilinsä. Se oli sanottu jo raamatussa, että aikansa kutakin: työ työnä ja juhla juhlana.

Ja tyytymättömätkin tunnustivat mielessään, joskaan ei suullaan, että tämä oli viisasta puhetta.

Päivä paistoi. Nukkujat kuorsasivat. Korttikerhossa läpsähtelivät lehdet ja singahteli ilmoille kirous ja nauru. Kahvipannu oli tyhjentynyt ja uutta mentiin noutamaan. Mäen laella kantosäkkien luona, käveli vahti tupakoiden. Karavaanin päämies harrasti sotilaallista järjestystä.

Mutta Aaronin ympärillä puhuttiin. Kyseessä olivat korkeat asiat. Kuultiin, kuinka itsenäisyys oli ollut tälle maalle liian raskas tarakka. Maa nääntyi sen alle. Kansalla ei ollut kohta muuta kuin huulet ja halut. Pian saa karavaanikin lakata kulkemasta, kun kansalla ei ole varoja viinaan eikä iloon. Tämä siksi, että maan hallitsijat harrastavat liiaksi reikärauta-asioita. He näännyttävät ja köyhdyttävät sillä kansan. Kohta ei ole oleva enää leivänpalaa köyhille pyssyjen ja paukkujen paljouden takia... Jos nämä puuhat jätettäisiin pois, niin köyhyys katoaisi kiljuen. Maakunnat rikastuisivat ja eläisivät komeasti...

Mutta Aaroni on vanha soturi. Hän sanoo, että jos tämä kansa takoisi aseensa sirpeiksi ja moukareiksi, niin heti olisi ryssä täällä herrana, leipää ja hyvää elämää vielä vähemmän, ja itsenäisyys saataisiin balsamoida ja viedä museoon...

Joku vanhahtava mies kiepsahtaa istumaan täynnänsä elävää ja puhuvaa henkeä.

— No, odottakoot sitten reikärauta kourassa, että idästäkö se tulee vai lännestä se itsenäisyyden ryöstäjä. Se tuleekin sisästä, eikä idästä. Tämä on köyhä maa. Pyssy- ja sotakomeutta tämä ei pitkälle kestä. Maa ja sen asukkaat ovat jo velkojen sisässä korvia myöten. Jonakin päivänä tulee ameriikkalainen ja sanoo, että myö mökkisi ja maksa velkasi. No, kun et kykene maksamaan, niin vaihda vain itsenäisyytesi limppuun. Ja sama se: minä olen ollut valloissa. Ehkäpä jenkki pystyy näillä Suomenkin kankailla harjoittamaan muutakin kuin kivääritemppuja...