Lintukoto: Muutamia päiväkirjan lehtiä

Ero ja kohtaaminen Rotanlumooja Kesäisen erakkomajani historiaa y.m. Miten Krik toi kesän Auringon vertauskuva ilmestyy taloon Kukosta lisää Yhä kukosta. Matti alkaa toimensa Vieraita ja juhlia Nyt jutellaan taas Matista! "Ritari Matvei" Kauneuden tuokio, mitä enempää voisin vaatia? Muurahaiset Heinäkuun kuutamo "Hammam" Tiiranpoika Lauantaikellot Viikatemies Elokuun kuutamo Jäähyväiset Lintukodolle "Vekkulit ja kekkuli!"

Ero ja kohtaaminen.

Niin olet, kesäsaareni, suven alussa kuin rakas nainen, jonka näkee uudestaan pitkien aikojen jälkeen.

Ah, nopeasti unohdan, olen aina ollut häpeäkseni petturi, sinä saaren', Vanajan helmi, ulappain risteykseen luomisessa kohonnut pikku riutta, jonka jokainen poukama ja niemeke on kaunis kuin täydellisin maalaus. Mutta sytyn kyllä pian entiseen ihastukseen.

Kuin rakastettu nainen? Vaikea on ero saattanut olla, syvästi tuskallinen. Kävellään tuttua maantietä viimeistä kertaa, viimeisenä iltana. Vaiti molemmat, ei uskalleta puhua: sehän vapauttaisi tuskan henget sydämen syvyydestä, jonne ne on kätketty, vangittu tai vangittava. Katsellaan tien sivuille, ilmanrantojen kaukaisuuksiin, jotka alakuloisina himmenevät. Ei tohdita katsoa toisiamme, ja jos vilkaisemme, jos silmät rohkenevat toisen kuolemansairaisiin kasvoihin, näkevät ne, että toisen huulet alkavat vavahdella nyyhkytyksistä, jotka sitten lopettaa pakollinen, teennäisen reipas ero. Mikä leikki ja ilve surussa! Kyynelien kimmallus hymyn ja ilakoivien hyvästelysanojen läpi.

Sitten vietetään kuukausia erossa, etäällä toisistamme. Ainoana sykähtävänä ilona, ainakin minulle melkein ainoana aluksi, kirjeet, joita lentää välillämme kuin kirjekyyhkysiä. Iltaruskojen sammuessa on ne piirretty, tähystellen kummallakin puolen kahdesta toisistaan kaukana olevasta ikkunasta yhteiseen hehkuvaan ja haikeasti sammuvaan ruskotukseen. Öillä valvoen on ne mietitty, syvin niistä valmistettu, katsellen kumpikin talvikuutamon aavemaiseen loistoon tai riemuiten samasta kultaisesta tähdestä, joka taivaan äärellä alhaalla suurena säkenöi, kutsuu kuin itse rakkaus, tuo Kointähti, Venus.

Ja sitten kohtaamme taas toisemme, kiivaasti sitä päivää odottaen.

Minkälainen kohtaus se saattoi olla minulle! En tiedä, nauraako makeasti, ellei tapaus olisi niin katkerasti surettava. Sellaista on hetken rakkaus, sellaista teki pelkkä muutamien kuukausien ero. Enhän usko, että olisin koskaan kyllin vakavasti rakastanut.

Tuskin vilkaisemme toisiimme, niin näemme, ettemme tohdi toisiimme katsoa. Emme ole kauniita kumpikaan, — anteeksi, ystäväni, näin tohdin sanoa, — Jumala paratkoon, eikä sitä minussa voi edes Jumala parantaa! Häpeämme, kummastumme itseämme. Kävelemme pelästyneinä...

Emme saata nytkään puhua. Astelemme rinnatusten eteenpäin kuin taivaan rankaisemat, me, jotka annoimme muka rakkauden sokaista silmämme.

Emmekä ymmärrä, miten lohduttaa toisiamme tässä pettymyksessä.

Mutta antaahan olla! Odotellaan! Sähkö alkaa virtailla jälleen. Taikalyhty syttyy, kaleidoskooppi pyörähtelee, näyttää aavistamattomat kuvionsa. Ilotulitus järjestyy, raketit lentävät, — säkenet jo sinkoavat silmästä toiseen. Alkaa uudestaan kauneimman jumalattaren taika... Huomaan kauniin poven, muistan jotain. Olen onnellinen...

Tuskin ehdimme hengittää helpotuksesta. Nyt vapaudumme, juttelemme, pyrimme toisiamme kohti. Alamme jälleen palaa yhteisesti kuin ennenkin. Sellainen petos on rakkaus.