Isän toivo eli Rikkaus ja rakkaus

Kauniin mäen rinteellä sijaitsi muhkea Mäkelän talo, noin puolitoista nykyistä virstaa kirkonkylästä. Kartanon aidan takana oli tuuhea humiseva hongikko, mutta se puoli, josta kylä näkyi, oli hakattu puista paljaaksi; sileä, kalteva kangas oli vaan jäänyt sijalle. Tuvan akkunasta voi katsella avaraa viljeltyä seutua, niuhkeine kylineen, joiden keskellä kirkko tapulineen kohosi.

Talon isäntä, Matti, oli keskikokoinen, harvalla leukaparralla ja pienillä mustilla silmillä varustettu mies. Hän oli yksivaltias hallitsia talossaan, sillä emännänkin puhevallan oli hän supistanut hyvin pieneksi, varsinkin taloutta ja perhettä koskevissa asioissa. Jos emäntä, joka viisaudessa oli paljon etevämpi miestänsä, koetti joskus esitellä oman mielipiteensä mukaan miehensä päättämiä asioita, jotka useinkin olivat vääriä ja hyvin pintapuolisesti mietittyjä, sanoi isäntä tavallisesti: »mitähän akatkin miesten asioihin... luuletko etten minä tuota yhtä hyviä ymmärrä kuin sinäkin... ja vähän paremminkin?» Siihen sai emäntä aina tyytyä, jos ei mielinyt riitaa alottaa, sillä isäntä ei kärsinyt sitä, että hänen mielipiteitään kovin kauan vastusteltiin, olipa se missä asiassa tahansa.

Likemmä parikymmentä vuotta olivat nykyiset haltiat Mäkelässä isäntänä olleet. Tällä ajalla oli Matti kelpolailla lisännyt isävainajaltaan perittyä omaisuuttaan ankaralla koron kiskomisellaan. Tarvitseville naapureilleen lainasi hän rahoja ja jyviä sekä kaikkea muutakin, mitä he vaan tarvitsivat. Antaissansa oli hän niin ystävällinen ja kohtelias kaikkia tarvitsioita kohtaan, että olisi hänen luullut ilmaiseksi nuo antimensa antaneen. Mutta sitten kuin tuli maksun aika, oli aivan toisenlainen ääni kellossa. Joka ei määräpäivänä voinut suorittaa velkaansa tuolle julmurille, sai pian vasara-kaupan kartanollensa. Jos taas joku tuli pyytämään sitä, että velan maksu saisi jäädä toistaiseksi, sanoi isäntä korvallistaan raappien: »ei mitenkään minun nyt sovi... on niin vähät rahat ja nyt pian tarvitsen niin ja niin paljon rahoja.» Mutta jos armon-ajan pyytäjällä oli pistää vähäinen tukko rahoja isännän kouraan »odottajaista», sai hän vähäksi aikaa siirretyksi maksuajan.

Tuonlaisella laittomalla julmuudellaan oli Mäkelän isäntä jo monelta perheeltä kodin riistänyt, anastaen heidän tavaransa itselleen ja saattaen siten heidät armotta mieron tielle.

Niin. Mäkelän isäntä oli täydellisesti joutunut mammonan orjaksi, sillä maallinen rikkaus, olipa se oikein tai väärin saatua, oli hänen mielipiteensä mukaan ihmiselämän pää-elinehto; oikeaa rehellistä ihmistä, jos nim. ei se ollut rikas — ja puhdasta sydäntä ei hän osannut pitää missään arvossa.

Kaikkia mukavuuksia, mitä suinkin elämä voi tarjota, oli Mäkeläisillä yltäkyllin; mutta sittenkin kaipasivat he jotakin. — Mitä kaipasivat he? — Kaiken elämänsä ajan olivat he toivoneet sitä, että he saisivat lapsia, mutta tuo toivomus ei ollut toteentunut. Tosin oli heillä ollut ensi vuosina naimisensa jälkeen yksi poika, mutta sen heti pienenä oli kuolema korjannut. Olihan heillä siis kaipaamista.

Niin, Mäkelän vanhukset toivoivat lapsia, mutta tuohon heidän toivomiseensakin oli heillä aivan erinkaltaiset syyt. Isäntä tiesi sen, että ellei heille synny lapsia, jää hänen suuret aarteensa vieraan hyväksi. Tuo ajatus se oli, joka oli isännän mielen saattanut niin äreäksi ja milt'ei vähän synkeäksikin.

Emännän tarkoitusperä oli aivan toista laatua. Hän toivoi lapsia sen vuoksi, että saisi osottaa hellää äidinrakkauttansa heitä kohtaan, vieläpä toivoi hän saavansa kasvattaa heistä kelpoihmisiä ja kunnon kansalaisia armaalle synnyinmaallensa; vieläpä niinkin että hänellä olisi heistä jotakin tukea ja turvaa vanhuutensa päivinä ja silloin saisi nauttia onnistuneen työnsä hedelmiä. — Noin erilaiset mielipiteet saattaa olla pariskunnallakin samassa asiassa.

II.

Vähän enemmän kuin vuosi, jälkeen kertomuksen alkua, muutti eräs kolmihenkinen perhe etelästäpäin L—n pitäjää. Ensin olivat he huonemiehinä Ojalassa, mutta sittemmin ostivat mainitun talon maalta, aivan Mäkelän kartanon aidan takaa muutamia aikoinaan viljeltyjä peltotilkkuja. Niiden keskelle kohosi pian vähänen, lautaetehisellä varustettu mökki, jota ruvettiin nimittämään suutarin tuvaksi, syystä kun perheen isä, Mikko, oli suutari. — Siihen aikaan kuin he omaan tupaansa muuttivat asumaan, oli heidän poikansa Vilho, joka oli kolmas henkilö perheessä — noin vuoden ikäinen. Vasta hiljan oli suutari-Mikkokin Anninsa kanssa alottanut oman elämänsä — tyhjästä miten monet muutkin. Mutta väsymättömällä ahkeruudellaan ja ankaralla säästäväisyydellään olivat he elämän tarpeittensa menojen ohessa saaneet kokoon vähäisen summan rahojakin, joilla he saivat oman katon päällensä. Vaikka olivatkin niin vähävaraisia, olivat he sittenkin onnellisia, sillä heillä oli täydellinen luottamus toisiinsa ja Jumalaan ja tämä heidät niin onnellisiksi ja tyytyväisiksi teki.

Samaan aikaan kuin »suutarilaiset» omaan tupaansa muuttivat asumaan, synnytti Mäkelän emäntä pojan, jolle annettiin nimeksi Kaarlo. Vanhemmille oli tuo kauvan odotettu tapaus niin mieluinen ja suuriarvoinen, että sen johdosta pidettiin isot kemut Mäkelässä, jotka muuten siellä olivat niin harvinaisia. Noihin kemuihin oli isäntä kutsunut lukuisan joukon vieraita — rikkaita — tiettypä se, sillä rakkaathan vaan Mäkelän isännän mielestä olivat ihmisiä. Siellä piti isäntä vieraillensa vähäisen puheen, jonka lopetti sanoilla: »jos Jumala suo lapsemme elää, toivon hänestä tulevan kelpomiehen.»

Niin, kelpomiehen tahtoi Mäkelän isäntä kasvattaa pojastansa, sillä hänen mielipiteensä lastenkasvatuksenkin suhteen oli aivan erilaatua kuin muilla ihmisillä. Kasvattaa lapsiansa kurituksessa ja Herran nuhteessa ei ollut hänen mielestään ensinkään tarpeellista, »sillä», sanoi hän, »ei minuakaan ole lapsena peitottu eikä pyntätty ja miespähän vaan on tullut.» Hän oli saanut itse kokea tuon pykälän lasten kasvatuksessa ja sen nojalla tahtoi hän kasvattaa pojastansakin ylevän ja kelpomiehen, samanlaisen kuin hän itsekin: rikkaan, tavaroittensa tähden ylpeilevän pohatan.

Äitille oli tuo lapsi kallein maailmassa. Hän hoiti ja vaali sitä niinkuin silmäteräänsä. Jos lapsi vähänkin sattui ääntelemään tahi itkeä vikisemään, koetti hän sitä parhaan taitonsa ja kykynsä mukaan viihdytellä ja asetella.

Kun Kaarlo kasvoi isommaksi, että kävelemään ja puhumaan varttui, alkoi hän, miten lapset ainakin, hakemaan toverien seuraa. Mutta kun Mäkelä oli vähän erillään muista taloista, ei Kaarlolla ollut muita tovereita kuin suutarin Vilho, häneen hän hyvin tyytyikin ja hänen kanssaan Kaarlo parhaiten viihtyi, vaikka Vilho olikin vuotta vanhempi. Pian tuli lapsukaisista hyvät ystävät, jopa niin hyvät, etteivät voineet toisittaan ollakaan. — Alituisena vieraina oli nyt Kaarlo suutarin tuvassa, jossa häntäkin kohdeltiin lempeydellä. Mäkelässä saivat nuo nuoret ystävykset olla ani harvoin, sillä Vilhon vanhemmat olivat tulleet huomaamaan sen, ett'ei heidän poikaansa Mäkelässä oikein hyvin suvaittu, sen vuoksi kokivat he estää Vilhoa siellä liika usein käymästä.

Niin viettivät toverit yhdessä lapsuutensa ensimmäiset päivät, jolloin heidän pieni sydämensä oli vielä puhdas maailman saastasta, jolloin heillä vielä oli puhdas tunto ja jolloin heidän sydämmensä vielä uhkui täynnä uskollista lapsen rakkautta kaikkia kohtaan. Ilot, surut, itkut ja naurut olivat heillä yhteiset. Yhdessä he juoksentelivat ympäri mäkilöitä poimimassa mehuisia marjoja. Yhdessä istuivat he suutarin tuvassa, jossa Vilhon äiti opetti heille ensimmäisiä kirjaimia vanhasta paksulehtisestä aapisesta.

III.

Vieri muutamia vuosia ajan virtaan. Nuot nuoret ystävykset olivat jo tuossa kuuden tai seitsemän vuoden paikkeilla. Silloin tapahtui Kaarlon elämässä käänne, joka ei milloinkaan ollut hänelle hyödyksi. Kauvan oli Mäkelän isäntä nurpealla mielin katsellut poikansa ja suutarin Vilhon keskinäistä ystävyyttä tuumien tehdä siitä kerrassaan lopun, mutta aina oli hän kumminkin jättänyt aikeensa toimeen panemisen sikseen, tuumien: »ehtiihän tuon nyt vielä...» Mutta kun Kaarlo eräänä kertana tuli taasenkin suutarin tuvasta, sanoi hänen isänsä jyrkästi:

»Kaarlo ei saa enää koskaan mennä käymäänkään suutarin tuvassa. — Muistatko nyt sen?»

»Miks' en saa? — onhan Vilho ja hänen äitinsä ja isänsä aina, hyviä minulle», sanoi Kaarlo hilpeällä lapsen viattomuudella kuultuansa isänsä ankaran kiellon.

»Onhan se sinulle, rikkaan talon pojalle, aivan sopimatonta, että seurustelet tuonlaisen töllin pojan kanssa, joka on köyhä ja...» sanoi tuo rikas ja ylpeä isäntä.

»Eihän se mitään tee asiaan. — Antaa vaan poikain leikitellä yksissä, paremmin kuluu heidän aikansa», sanoi Kaarlon äiti, joka kovin pelkäsi, että isän väärät mielipiteet juurtuvat pian pojan nuoreen sydämeen.

»Ei. — Se ei käy päinsä», äyhkäsi isä. »Eihän poika tule milloinkaan tuntemaan arvoansa, jos hän elämän ikänsä saa tuonlaisten kanssa seurustella», jatkoi hän vielä.

»Enkö enään lukemassakaan saa käydä suutarin tuvassa Vilhon kanssa?» kysyi Kaarlo surullisesti.

»Hyi, kuka tuolla tuonlaisessa harakanpesässä... Ensi syksynä pääset lasten kouluun ja sitten kun kasvat isommaksi ja lukemaan opit... kansakouluun... Eikö se ole mahtavampaa ja arvollesi sopivampaa?» puheli tuo lapsestaan suurta ja ylevää huolta pitävä isä.

Kaarlo ei puhunut enää mitään, mutta tuo isänsä sana »köyhä» antoi hänelle miettimisen ainetta. Tähän asti ei hän ollut huomannut köyhyyttä ihmis-ystävyyden estäjäksi eli rikkojaksi.

Tuo keskustelu isän ja pojan välillä — vaikka niin lyhyt, on alku kaikkeen Kaarlon luonteen kehittymiseen, sillä siitä alkain alkoi hänen sydämeensä vähitellen juurtua tunne, että kaikki ihmiset ovat häntä huonompia. Muutamia aikoja noita päätelmiä mielessään kypsytettyään, oli hän mielipiteissään isänsä kanssa aivan yhtä pitävä. — Isän kylvämä siemen lankesi hyvään maahan; nyt oli myöskin isä päässyt tarkoituksensa perille.

Niin. Nyt tunsi jo Mäkelän Kaarlokin arvonsa; tunsi niin tarkoin, ett'ei köyhät olleet hänen mielestään enään koirankaan veroisia. Heitä haukkui hän missä vaan tapasi, nimitellen heitä kaikilla hävyttömillä herjaussanoilla, joita hän oli kuullut oman isänsä suusta. Menipä hän tuossa kasvavassa pahuudessaan jo niinkin pitkälle, että kivitteli ja paiskoi turvattomia sivuitse kulkioita, niinkuin vanhoja vaimo-ihmisiä ja lapsia, jotka eivät voineet itsiänsä puolustaa. Tuota raakaa ja hävytöntä tapaa, joka jo oli tullut tuon ennen niin siivon ja ystävällisen pojan mielityöksi, sai hän harjoittaa aivan pelvotta. Sillä isänsä ei koskaan kieltänyt eikä nuhdellut niistä poikaansa, vaikka usein itsekin sattui näkemään ja kuulemaan hänen töitään ja puheitaan. Äidin puheesta, joka kaikin voiminsa koetti estää pojan kasvavaa vallattomuutta, ei pojan tarvinnut mitään välittää, sillä sen oli isä sanonut. Itse tahtoi isä kasvattaa pojastansa jonkun kelpo miehen.

Kaarlon kauvan uinaillut ystävyys suutarin Vilhoonkin oli nyt saanut loppunsa. Häntä ja vielä enemmän hänen kurjan näköistä kotiansa halveksi Kaarlo sydämestänsä. Vallattomuudessaan juoksi hän usein mökin luo, paiskasi kiven akkunasta sisään ja sitten lähti juosta kapistamaan kotinsa pihalle, että mäki tömisi. Suutarin Mikko hyvin tiesi, ken pahantekijä oli; mutta ei ollut siitä mitään välittävinään, vaikka Kaarlo useita ruutuja oli sillä lailla särkenyt.