Petsamhon valaskaloja onkimhan: Matkakuvaus

— No siltä meirän yhteeseltä kalamuijalta hallis — Minä niäleskelin ja haukoon ilmaa kauan aikaa, enkä käsittäny yhtää mitää.

— Mehän ostamma kalaa samalta kalamuijalta, Penkteskulta hallis — — nauraa helisti frouva ja Juppe peijakaski huiskutti häntää jotta: ähäh Jaakkoo, nyt m'oomma kiikis.

— Ei ikänä, eikä koskaa! Kuinka frouva voi sellaasta ajatellakaa! Itte oon tämänki kalan Ahvensaarelta onkinu, mutta kovasti siinä piti sylkiä n’otta aiva on — —

— Älä koitakkaa Jaakkoo narrata — kiusas se frouva.

— No tuasta saa heti panna poikki! — vannoon mä ja näytin kurkkuani, mutta s’ei ottanu uskuaksensa. Nauraa pihisti vai jotta:

— No pian se nährähän. — Aukaasesta nyt tuan mathen suu ja katto sen kitahan — sanoo frouva.

No mä aukaasin ja kattoon. Nii siäl oli rullalle kääritty paperinpala! Verin sen pois, otin auki ja — — siin’ oli kirjootusta!

— Mitä siinä seisoo? — kysyy frouva ja nauroo aiva katketaksensa.

Min’olin ku puulla päähän lyöty. Siinä seisoo jotta: »Päivää Jaakkoo»! — — Perhana viä, nii siinä seisoo!!

— Ooohohohoh — hohotti se frouva ja piteli hyllyviä lonkkiansa. — Jopas nyt jouruut satimhen, ähäh, mitäs nyt sanot? — — Ku mä eileen ollu hallis, nii Penkteska kysyy multa jotta, joko ne Jaakoon eileen ostamat ahvenet nyt on syäty?

— Vai täältä se Jaakkoo niitä kaloja kulkooki onkimas, sanoon mä. No min’ oonkin imehrelly, jotta kuinka kumminki jee se niitä kaloja nii kovasti saa, vaikkei sill’oo ollu koukkuakaa onges enää pitkähän aikahan — —

— Häh, mitäh, eikö mull’ oo koukkua — —

— Silloo mä sanoon Penkteskalle jotta: tehrähän nyt sille Jaakoolle sellaane jutku, jotta se sen muistaaki kauan aikaa. Ja me soviimma sitte sen Penkteskan kans nii jotta mä kirjootin tuan paperinlapon ja se lupas pistää sen salaa sen kalan suuhun, jonka sä ensi kerralla ostat. Ja eikös ollukki! — äikitteli frouva.

Hyi tuhannen riivattua ku siin’ oli ilkiä olla! Ei tiänny mit’ olis sanonu ja mihkä kattellu.

Mutta sitte mä hoksasinkin antaa takaasi samalla mitalla. Lyärä sitä yhtä arkahan paikkahan, ku se mua kalamiäskunniahani. Mä sanoon jotta:

— Jutkua se frouvaki harjoottaa ja koittaa mua joka päivä narrata — —

Silloo ei se enää nauranukkaa. Oikee säikähti ja kalpiaksi valahti. Kysyy jotta:

— Hyi sua, mitäh, kuinka mä koitan narrata?

— Jaa, jaa, kyllä mä tiärän! Nua frouvan korjat kiharat — — Teill’ on piippirauta!

Silloo se meni! Paiskas oven kiinni ja huuti jotta:

— Hyi ku t'ootta ilkiä!

Lopuksi me soviimma asian sillä lailla, jotta jos ei se puhu kellekkää siitä mun mathestani, nii en mäkää kerro sen piippiraurasta. Ja yhren silkkipuseron mun piti viälä ostaa varmemmaksi vakuureksi.

Mutta tua riivatun juttu harmitti mua ja toi aina miälehen ne Petsamon kalarikkauret. Sinne sitä pitääs päästä, ku siäl ei oo kuulemma pikkukaloja ollenkaa. Kun koukun merhen paiskaa, nii ei muuta ku sen ku vetää kalaa ku karvaköyttä rannalle. Vaikka kuinka paljo! Ja valaskaloja — — saamari sentähre!

Mä sain suaraa sanojen kuumehen. Makasin toista voorokautta sängyn-omana ja horniin. Yks ainua ajatus jyskytti päässäni: Petsamhon valaskaloja onkiinhan!

EI SIINÄ KAUAN NOUKKA TUHISSU KU JAAKKOO LÄHTI.

Yhtenä päivänä sitte vähää ennen juhannusta mä luin sanomalehrestä, jotta Suamen kansan korkiasti kunniootettava eruskunta on päättäny pistää pillit pussihi ja lähtiä reisiin päälle Perä-Pohjolahan. Ja jotta yks porukka siitä sakista meinaa sitte jatkaa matkaa Petsamhon asti. Ja sanomalehtimiähiä haastettiin joukkoho!

Siinä tuli tuhannemmoone pouket ja töpinä laittaa ittensä matkareilahan, ku ei olla ku päivää aikaa, jos meinas samhan sakkihi keriitä ku toiset. Ja ku m’oon ennenki tresunnu Lapis, niin mä hyvin tiäsin, jottei sinne pirä ottaa kapsäkkiä vaivooksensa eikä kaleeria kaulaha. Eik’oo paljo väliä nästyykistäkää, ku on vain viispiikkine följys. Ei siäl oo nii nuukaa, vaikkei nii kovasti usee nenäänsä pyhiikkää ku täälä alamais ja herraasis oloos, john’ei paljo muuta tehräkkää ku nenää niistethän. Siälä Lapinmaas on sama meininki ku Pohjanmaalla jotta: tuanne mä sen nakkaan, jota herrat plakkariisnansa kantaavat.

Mutta ilman piaksusaappahia ei pirä Lappihi lähtiä. Jos ei niit’oo, nii mihkäs miäs noukkas niistät? — Saat totisesti jättää niistämättä, sillä sormet pitää pyhkiä saapasvarthe. Maas maan tavalla eli maasta pois.

Siinä tuli kova paikka saara äkkiää oikiat Lapin piaksusaappahat. Mutta ku asiansa järjestää, nii aina hyvin pärjää. — Että tairakkaa tiätää, jotta Isooskyröös asuu yks oikee erinomaane piaksusuutari, jok’on Rovaniemestä tulin? Se on siinä meijärin viäres piänes punaanes tuvas ja sinne mä soitin langat punaasena jotta:

— Mä lähren huamen illalla Petsamhon valaskaloja onkimhan ja tarvitten roimasaaphat. Kerkiättekö tekemhä n’otta saan följyhyni huamen iltajunalla Orismalan asemalla? —

— Hojaa, no s’ei oo konsti eikä mikää — hihkaasi suutari.