Meren kasvojen edessä

— Sinä olet sietämätön paikannimenjohtoinesi. Minä sanon Gullkronan selkä ja iloitsen siitä. Etkö voi kuulla, että nimi laulaa? Etkö voi nähdä, että se loistaa?

— En, kautta Jupiterin, sitä en voi, etkä sinäkään, Kolumbus.

Vuoden pisin päivä alkoi vähitellen iltaantua. Luoteinen oli peräti masentunut. Se puhalsi suoraan peränpuolelta, mutta jaksoi töin tuskin täyttää puoliksi katetun purren korkeita purjeita, jotka oli tiukoitettu kummallekin laidalle. Vanaveden kohiseva laahus jäi peräsimen taakse suurin, välkkyvin kuplin ja mastonhuippuun sidotun juhannuslehvän vihreä kuva murtuili aaltojen mutkikkaissa kuvastimissa suojanpuolella.

Tummasilmäinen, solakka ylioppilas, joka totteli toverinimeä Kolumbus, retkotti peräsimen varressa musta tukka otsalle valuneena ja sääret ojennettuina yli laidan. Ruskettuneet jalat olivat isonpurjeen jalusnuoralla ja kastuivat aaltoihin purren kallistuessa. Hänen riitakumppaninsa, juris studiosus jo runsaasti toista vuosikymmentä ja toverien kesken Pykäläksi nimitetty, seisoi tähystämässä kannella maston edessä. Se työ olikin hänen mieluisinta askarteluaan. Hän näytti hiukan liikaa lukeneelta ja hajamieliseltä sarvisankaisine silmälaseineen, mutta itseasiassa hän oli mestari tähyämään etäisiä kivirasteja ja vilkkuvaloja ja erottamaan väijyviä salakareja.

— Laskemmeko lahteen?

Pykälä ei vastannut.

— Onko tämä Gullkronan valkama?

Pykälä pysyi itsepintaisesti vaiti.

— Tiukalle isonpurjeen jalusnuora, komensi hän tuimasti. Pidä kiirettä, piru soikoon!

Valkoinen pursi liukui hitaasti leveään lahteen.

Pykälä laski ankkurin.

Pienet, poikamaiset uneksijankasvot pistivät esiin kajuutanovesta.

— Missä olemme?

— Voiko se kiinnostaa Klopstockia?

— Olin kuulevinani ketjujen kitinää.

— Häiritsikö se filosoofia?

— Missä olemme, kysyn minä!

— Lukekoon hän rauhassa Wertheriään! »Und Lotte sah gegen Himmel und auf mich; ich sah ihr Auge thränenvoll, sie legte ihre Hand auf die meinige, und sagte: Klopstock!»

— Olet inhottava, Kolumbus!

— Olen tuskastunut Pykälään.

— Ja purat sisuasi muihin.

— Kestä se tyynesti, kultaseni! Olemme Gullkronan valkamassa ja nyt me juomme! Avaa muutamia punssipulloja, hae esiin sokeria ja sitruunia, herätä Kevätesikko ja käske hänen sekoittaa kelpo malja! Ja katso tarkoin, miten hän menettelee, niin opit kerrankin jotain hyödyllistä! Geschwind, kultaseni!

Kolumbus otti esiin tupakkakukkaron ja täytti englantilaisen merenvahapiippunsa. Sitten hän etsi käsiinsä tulukset, iski teräksen piikiveä vasten, sytytti taulan ja sai tulta piippuunsa.

Pykälä kääri kokoon keula- ja viistopurjeen. Kolumbus kävi käsiksi isoonpurjeeseen. Saatuaan työnsä valmiiksi Pykälä laskeutui peränpuolelle auttamaan toveriaan. Kolumbus katseli häntä alta kulmiensa hänen siinä ääneti ja jurona kähmiessään sidenuorien selvittelyssä.

— Täytyykö sinun välttämättä laittautua kummituksen näköiseksi noita surkeita kakkuloita käyttämällä? Sinä muistutat pöllöä.

— Parempi muistuttaa Minervan viisasta lintua kuin olla erään tietyn löytäjän näköinen.

— Va-i niin! Mitä linnunnäkoä sinä siinä herrassa huomaat?

— Hän tuo minun mieleeni korppikotkan.

Nämä olivat ensimmäiset kiivaat sanat, mitkä Kolumbuksen oli onnistunut pusertaa täsmällisen Pykälän suusta. Hän sai heti kyliänsä torailusta.

— Kuuleppas, Pykälä, Bengt Rabbe, miksi me oikeastaan kinastelemme?

— En siedä sitä, että joka toinen lauseeni keskeytetään. Ja sitäpaitsi alan väsyä sinun kehnoon purjehdustaitoosi.

— No, lupaan tehdä parannuksen.

— Annahan minun sanoa sinulle pari asiaa, Kristoffer! Sinua sanotaan Kolumbukseksi, mutta sinä purjehdit kuin maamarriainen, etkä ota oppia varteen sitä saadessasi. Purjehtiminen, näetkös, merkitsee sitä, että pidät silmät ja korvat auki etkä jätä huomaamatta vähäpätöisintäkään yksityisseikkaa, mutta et liioin takerru mihinkään yksityiskohtaan. Se vaatii ennen kaikkea perinpohjaisuutta. Muuten se muuttuu hutiloimiseksi — vaaralliseksi hutiloimiseksi.

— Olet oikeassa, Bengt Rabbe! Minä koetan tehdä parannuksen. — Oliko jotain muutakin?

— Oli kyllä — paljonkin!

— Tässä keväällä kerran lupasitkin, muistathan sen, antaa minulle perinpohjaisen läksytyksen. Anna sen nyt tulla!

— Mitä sinä haluaisit minun sanovan? Sinä olet kiihkeä luonne, Kristoffer, tulisielu, oikea runoilija. Mutta sinulta puuttuu suhteellisuudentajua. Sinä sekoitat hullulla tavalla runon ja elämän. Olet mielestäni samalla kertaa voimakas ja heikko: oikullinen ja puuskikas kuin luodetuuli, mutta vailla kestävyyttä.

— Arvelet, että en olisi uskollinen!

— Ystävyyteesi minä luotan.

— Mutta et luota minuun rakkaudessa?