Metsolassa
Public-domain ebook
Metsolassa
Language: fi332 downloads on Project Gutenberg
Subjects
In: Adventure·Nature/Gardening/Animals
Public-domain ebook sourced from Project Gutenberg #72424.
The opening · free to read
Sisällys:
Metson soitimella. Nevalla. Heija-Pekko. Eläimiemme talvipuvuista. Koiralleni. Alleja ampumassa. Mateita pyytämässä. Miten kesäpäiväni viettäisin. Syysmuistoja. Talvinen metsä. Merilintuja. Luvattomalla ajalla. Hylkeenhuudossa. Metsolassa. Vappuna.
METSON SOITIMELLA.
On yhä olemassa joukko vanhempia metsämiehiä, jotka haaveksien muistelevat menneitä aikoja, jolloin ei mikään metsästys-asetus pakoittanut lintumiestä puoleksi vuodeksi joutilaana olemaan. Tunnen vanhoja soitimella kävijöitä, jotka loistavin silmin kertovat, miten »hiovan» metson kevätaamun sarastaessa männystä pudottivat — — ‒. Ja silloin muistelmiensa innostamana kertoja oikein runolliseksi rupeaa, kun kuusikon rakeisesta sulalumesta ja korven hienosta aamuhämärästä, kevätpuron salaisesta solinasta tahi lahorastaan haastelusta juttuamaan pääsee.
Nyt on toisin! Emme saa enään murha-ase olalla keväisiä metsiä samoella — — ‒ eikä kanalintumme hääiloa häiritä. Nyt saattavat ne soidintaan lain turvissa viettää — ja hyvä niin onkin!
Mutta varmaan tahtoisi joku nuorempikin luonnonystävä ja metsämies tutustua Tapion kukon häämenoihin, omin korvin kuulla, miten metso hämärässä korvessa juhlavirttään virittelee tahi suuren salon hiljaisuudessa lemmenlauluaan laskettelee!
Ei tuo huvi nykyoloissakaan ole mahdotonta!
Sillä ei metso laula ainoastaan keväällä — se pitää soidinta silloinkin, kun luonnossa ensimmäiset syysenteet huomaamme. Se ei liene aivan kaikille tuttua.
Kuhertaahan urosteerikin syksyllä, kun hallayöt alkavat lehtimetsän vihreyden keltaiseen vaihtaa, ja harmajat aamu-usvat pehmeinä laaksoissa lepäävät. Lasketteleehan lehtokurppakin lämpimän syysillan hämärässä — niinkuin keväällä ainakin — »kurp-kurppiist» lepikosta toiseen nokka ojona lekutellessaan. Entäs metsäkana! Kun kirkkaankylmä syysilta pimeytensä yli rämeiden kellastuneen saraheinän levittää, silloin se pajukossa kevätääniään päästelee, »kopeekoita lukee» ja — luoksesi tulee, jos naaraan naukuvaa ääntä matkia osaat.
Ei metsokaan tässä suhteessa poikkeusta tee!
Kun on ruis leikattu ja syyskylvöt tehty, silloin kokenut metsovanhus huomaa kesän ohitse olevan. Kylmemmiksi käyvät aamut, auringon noustessa kimaltelee kuura maassa ja kevääntapaista raittiutta on luonto täynnä.
Silloin ukkometson rinnassa keväiset muistot ja taistelu-into uudelleen elpyvät ja vastustamattomasti aamuhämärässä heikko »kaputus» ilmoille pääsee. Puuhun erakko kuhahtaa, ja kohta keväälliset riemulaulut, metsonsoitimen eri sävelet kuulumaan rupeavat.
Nyt saatat metson soitimelta ampua, jos tehtäväsi tunnet ja — maltillisena pysyt.
Keväästä vanhus laulaa — joka kului, kuudesta kirjavasta kullastaan, koppeloistaan, joitten tähden niin kovasti taistella täytyi, naaraistaan, joiden kanssa kanervikossa iloja piti — — — ja silloin vanhus miltei silmänsä ummistaa, ei kuule eikä paljon näekään, ja nyt sitä lähelle pääset.
Eivät arat naaraslinnut nyt laulavaa urosta kotkotuksillaan varoita, vaan marjamäillä ja metsäpurojen varsilla poikineen huolenpäiviä viettävät. Ei nyt hiiviskelevän metsästäjän huomannut koppelo kohti »hiovaa» metsoa lennä ja siivellään sitä sivahuta, että sekin ajoissa vaaran huomaisi ja lentoon lähtisi — niinkuin niin monasti keväällä tapahtuu. Yksinään vanhus kummallista ylistysvirttään syksyllä soittelee ja sentähden on sen menoja siihen aikaan helpompi tarkastaa.
Tee koetteeksi näin!
Kun ilta elokuun lopulla tahi syyskuun alussa on tyyni ja usvainen, lähdet jonkun kokeneen metsämiehen kanssa, sellaisen seurassa, joka Tapion kukon tavat ja hakolinnun asuinpaikat tarkoin tuntee, rämeniityn laidassa olevaan latoon yöpymään. Kahisevien kuloheinien peitossa nukutte muutaman tunnin ainoastaan toinen silmä ummessa — sillä pimeässä, jo ennenkuin päivä sarastaa, on liikkeelle lähdettävä.
Mustana hämöittää metsä rämeen laidassa ja syksyinen äänettömyys vallitsee. Ei laula kyntörastas nyt kuten keväällä, ei visertele punarinta satakieli kuusikon suruvoittoisia säveliä. Ainoastaan pieksun askel pehmeässä: rahkasammalessa kuiskaten kahisee, joku oksa risahtaa... Kuuloa aina äärimmäisyyteen jännittäen kuljette askel askeleelta eteenpäin. Väsynyt korva yhä pimeyteen kuulostelee, josko toivottua metson »kaputusta» jostain kuuluisi — — —.
Jopa vihdoinkin!
Omituinen ääni — aivan kuin lappeettain vasten pyssynpiippuja olevaa puukonterää varovasti tärähytteleisit tahi kahta kovaa palikkaa vastatusten naputteleisit — — — kep-pep, kep-pep, jos kirjaimilla tahtoisit ääntä jäljitellä.
Samalla huomaat päivänkin heikosti koittavan. Tummanharmajaksi käy ympäristö. Jo alat eroittaa kuusikon lehtimetsästä. Kuuluu ison linnun siiven läimäys. Unisesti ensimmäinen rastas räkättää.
Toverisi kintereillä hiivit mieli jännityksessä, samoihin jälkiin tallaten. Pysähdyt silloin, kuin hänkin, astut eteenpäin, kun hän astuu — — —. Jo alat eroittaa eri sävelet metson laulussa ja nyt alkaa vaikein tehtävä, sillä nyt on varovasti lähestyminen. Ensin kuulet tuon äskeisen kep-pep, kep-pep ja sitten sama uudistettuna, mutta hyvin nopeassa tahdissa — se on »käkkärä», johon yhtyy »litkaus». Yhä vielä seisot paikallasi, totisesti maahan katsoen, tämän osan loppua odotellen, sillä heti seuraa »hiominen» ja silloin otat kaksi, kolme pitkää askelta eteenpäin. Korvassasi kuuluu hiominen kuin "_hiisi-hiisi-hiisi_", jolloin vanhus hurmoksiin menneenä tämän maailman miltei kokonaan unhoittaa. Mutta varo, että ennen hiomisen loppua taas seisot kuin pölhö jonkun sopivan puun suojassa. Sillä muutoin lintu lähtee heti. Älä myöskään lähde liikkeelle, ennenkuin hiominen on alkanut, sillä näin syksyllä vanha metso useinkin päättää laulunsa »käkkärällä» ja pysähtyy kuuntelemaan... Ja tätä merkillistä kolmiloikkausta kestää kauvan, mielestäsi sietämättömän kauvan — — —. Kaikesta päättäen pitäisi sinun jo olla hyvällä ampumamatkalla, vaan et näe mitään.
Kuulet sydämesi tykytyksen, kuulet, miten vaatteet hengittäessäsi ruumistasi kihnuttavat, tunnet, miten hikipisara toisensa perästä selkää myöten alas juosten ihoa kutkuttaa — — —.
Vaan pysy levollisena!
Valkenemistaan päivä valkenee ja metsä valveutuu. Jo vihdoin huomaat hämäräisessä männyssä vanhuksen, kaula paksuna kuin turkin hiha, pyrstö levällään kuin rukin pyörä, siivet oksia viistäen ja käyrä nokka hiomisen kestäessä taivasta kohti ojennettuna.
Kannattaa sitä katsella... ja kun olet kylliksesi sitä ihaillut, ojennat — linnun juuri hioessa — pyssysi ja pudotat vanhuksen, joka kovasti rymisten ja oksia katkoen maahan muksahtaa.
Olet tullut tuntemaan salomaan salaisuuksista yhden, astunut korven kummallista elämää askeleen lähemmäs.
Nevalla
Oletko seisonut pohjoissuomalaisen nevan laidassa antaen silmäsi liidellä yli peninkulmia käsittävän autionnäköisen lakeuden, yli silmänkantamattomiin ulottuvan, vaivaiskoivua, rahkasammalta ja kituvia mäntyjä kasvavan aavikon. Oletko nähnyt noita toivottomia, ikäänkuin nälkääntyneitä rämeitä alkuperäisessä tilassaan, ilman kirveen tai kuokan jälkiä, yökylmien kotipaikkoina, mistä härmäinen halla viljamaille hiipii ja kylmään kouristukseensa maamiehen vaivat sulkee?
Puoleensa ne ainakin minua vetävät, miellyttäviä ne ovat kaikessa kolkkoudessaan ja autiossa köyhyydessään! Sillä vasta siellä tunnen, miten luonto on suuri ja ihminen — vähäinen.
Ei ole nevakaan vaihtelua vailla, ei puutu rämeeltäkään suloutta! Erilaiset ne ovat kukoistuksensa hetkinä, toisenlaiset lakastumisensa aikoina. Joka vuodenaikana — jopa talven kuolinvaippaankin puettuina ne minulle nähtäviä tarjoavat.
Kun kevätlumi sulavetenä solisten kohti nevaa rientää, silloin se tulvan vallassa järvenä lainehtii. Silloin ei silmäni sen vastaista rantaa eroita. Kehyksenä on nääntynyt, naavaturkkinen kuusikko, joka kauvempana yhä matalammaksi käy, näyttää veteen painuvan, avaten näköaloja aina loppumattomiin. Saarina kuihtuvaa mäntyä kasvavat kaarrot ruskeasta vedestä kohoavat. Ja kun laskeva aurinko tulvaveden kultiin pukee ja kevätilma on tyyni ja raitis, silloin kaarroilta kuulen luonnon ylösnousemisjuhlaa vietettävän — kuulen ääniä kummallisia mitä miellyttävimmässä vaihtelussa.
Kuusikon laidassa laulurastas sanarikkaita säveliään laskettelee tynnyrilinnun tilt-talttia takoessa. Siihen yhtyvät urostavin rinkutus sekä viklain vihellykset. Ulompana kurjen kaikuva torvensoitto ympäri rämettä kajahtelee, ja ruskopilvistä kuuluu lepoa hakevien metsähanhien kaakatus. Tyynessä vedenkalvossa uiskentelee vesipääskynen keveänä kuin höyhen, jota tuuli sinne tänne aalloilla ajelee. Ja kun pohjolan kevätyön hieno hämärä hiljalleen rämeelle laskee, silloin pikku varpuspöllö kolmiäänistä nuottiaan vinguttaa, ikäänkuin nevalla soudettaisiin ja airojen hangat naukuisivat.
Mutta jonkun viikon kuluttua järvi katoaa, sorsat häviävät ja vesipääskynen lähtee pohjoisemmille pesimäpaikoilleen.
Näeppä silloin samat seudut alkukesän kirkkaudessa, kun neva pukeutuu ensimmäiseen vienonvaatimattomaan kasvullisuuteensa. Järvestä on tullut tuhatmättäinen tasanko, joka punervankainona, vaikka hieman suruvoittoisena vastaasi hymyilee ja kasvilajeista se on rikkaampi, kuin luulisikaan.
Ensimmäisenä nousee sammalpeitteestä tupellinen niittyvilla — mustapää — ja kohta alkavat monet pajulajit kukkia. Vaivaiskoivu tekee lehteä, suokukka siroja punakellojaan soittelee, kun linnut häitä hankkivat. Jopa kaartojen kanervat, variksenmarjat, peuranjäkälät ja itse valkosammalkin näyttävät elpyvän. Ja lukuisat sarat, juurto-, hivus-, kasti-, liejusarat — kukapa niitä kaikkia jaksaa luetella — vihvilät, piirtoheinät rientävät kohti korkeutta.
On nyt siitepölyä ilmassa ja rakkautta joka mättäällä, riemua ja huolta, taistelua ja kilpailua joka pajukossa, ääntä vaivaiskoivuviidakossa, sillä kesä loihtii elämää kaikkialle.
Nevan lintu, nevanvärinen tunturikurmitsa surumielisiä, valittavia ääniään päästelee, nevan yksinäisyyttä ylistellen. Iloisesti valkea vikla hyklyä huutaa ja pikkukuovi pitkään viheltää. Mättäältä kohoten niittykirvinen vaatimatonta säveltään sirittää, pajukossa urosriekko pesivälle naaraalleen pontevasti puhelee. Mutta kuivettuneen männyn latvassa istuu kaikkien vihollinen, saaliinhimoinen muuttohaukka, terävällä silmällään tarkastellen ääretöntä metsästysaluettaan, joka kohta muurainten kukista valkeankirjavana loistaa. Ja mättäiden väliin, missä harmaa kyy kuin luikerteleva vesisuoni matelee ja sisiliskot mennä viilettävät, ilmestyy vaatimattomia pesiä ja ruskeankirjavia munia, joiden kuoressa jäkäläin ja turvemullan väri on vallitsevana.
Nyt hyönteisetkin lyhyttä ilonaikaa viettävät. Lukemattomina laumoina sääsket hienon musiikin soidessa häätanssiaan survovat ja yninä kasvaa mahtavaksi kööriksi miljoonien väristimien väräjöidessä.
Mutta kun suopursut tuoksumaan ja muurainmättäät kellertämään rupeavat, kun kaartojen puolukat punottavat ja juolukanmarjat mustuvat, silloin alkaa kesän komea kirjavuus kadota. Ei ole enään syksy kaukana. Kohta alkavat pesineet linnut poikinensa hävitä, jo alkaa nevan elämä alakuloisemmaksi käydä. Kukkineet sarat kellastuvat, ja kohta rakentaa ensimmäinen yöhalla kimmeltäviä kuurakiteitä jokaiseen korteen — —.
Jos näet nevan nousevan syysauringon raikkaassa valokylvyssä, voi yksinäisyyden ja kaihon tunne mahdollisesti hetkeksi mielestäsi haihtua. Reippaasti raikuvat lähtöä tekevien kurkien huudot ja nevanlaidassa kuhertaa, puhaltaa mustansinertävä, lyyrypyrstöinen urosteeri. Mutta kun taivas on tasaisen harmajana, kun se matalana miltei metsänlatvoihin yhtyy ja viikkokausia kestänyt vihmasade supistaa näköpiirin, silloin hallanpurema neva on sanomattoman surullinen, köyhä, autio.
The book keeps going
Keep reading, and see it illustrated
Reading is free forever. Sign up and watch scenes appear while you read.
Scenes Storieta drew for other classics.
