Tarinoita

Aasi ja satakieli. Norsu päällikkönä. Hanhet. Kirjavat lampaat. Hiiret. Ylimys ja tietäjä. Joutsen, rapu ja hauki. Kolmiavioinen. Lehdet ja juuret. Karhu mehiläispesän vartijana. Kotka ja kanat. Tarhuri ja tietoviisas. Tiedonhaluinen. Jumalattomat. Vierasseurakuntalainen. Juoruja. Paavon nuttu. Kissa ja kokki. Kirjailija ja rosvo. Parnasso. Hauki ja kissa. Kuormasto. Sika tammen alla. Ylimys. Lipas. Puu. Kärpänen ja matkustaja. Uuttera karhu. Koirien ystävyys. Hiiri ja rotta. Mylläri. Hautajaiset. Kivi ja mato. Jänis metsästämässä. Karhun juhlapäivälliset. Kettu ja musti. Talonpoika ja kuolema. Marakatti ja silmälasit. Oraakkeli. Säkki. Kaksi tynnyriä. Demjanin kalakeitto. Panettelija ja käärme. Aasi. Hauki. Orava. Peili ja marakatti.

Aasi ja satakieli.

Aasi, nähtyänsä satakielen, sanoo: "Kuules, ystäväni, kerrotaan, ett' oot mestari sä laulamaan; pyytäisinpä — niin hän anoo — saada kuulla kerran lauluasi, itse arvostellakseni taitoasi." Satakieli heti, pyynnön kuultuansa, valmis näyttämään on taitoansa: hän vihellellen ja viserrellen tuhansin laaduin siinä lauleskeli: milloin raksutteli rattoisasti, milloin vienosti ja kaihoisasti; toisinaan kuin kaiku kaukomailla joskus taasen paimenpillin lailla. Huomionsa kaikki suuntasivat aamuruskon ihme-laulajaan, kaikki asettuivat sitä kuulemaan: tuulet tyyntyi, linnut vaikenivat, karjat laitumella seisahtivat; niinpä, tuskin hengittäen, innoissaan huomautti paimenkin vain hymyellen satakieltä paimenettarellen... Laulu taukosi. Nyt maahan katsehensa luo aasi miettien ja lausuu aatoksensa: "Oivallista", sanoo, "kieltämättä sinua voi kuulla ikävättä; vaan sääli on, kun sin' et tutustunut meidän kukkohon: häneltä jos hiukan oppinut sä oisit, vielä tehovammin laulaa voisit." Arvostelun moisen kuultuansa satakieli-raukka harmissansa pyrähti ja lähti lentohon maiden, merten taa — ja siellä on...

Meitäkin sä, Herra, suojaa noista mokomista arvostelijoista!

Norsu päällikkönä.

Jos on kellä valtaa, mahtavuutta, mutta ei oo viisautta, hyvä sydänkin tuo silloin onnettuutta.

Vaikka norsut tunnetaankin eläimiksi perin viisahiksi, kumminkin — on seurakunta sekalainen. Niinpä vainen norsu tämäkin, jok' oli päällikkönä: paksu oli kyllä laadullensa, vaan ei viisas, kuten vertaisensa; oli yksinkertaisia noita, jotka tahallaan ei ketään vahingoita. Niinpä kerran kanne alammainen lampahilta tuli hälle virastoon, valitus-osastoon, että "sudet aivan nahkan heiltä nylkevät". "Katsos lurjukset", hän huusi, "mitä tekevät!" Ja susia nyt alkoi kovistella: "Ken antoi teille luvan rosvoella?" Sudet sukkelasti tuohon: "Isäsemme, itsehän sä myönsit turkiksemme ottaa pienen veron lampahilta lihavilta; ja itsekin sä kohta näät ett' turhaan määkivät nuo pässinpäät: ainoastaan yhden nahan kultakin otamme, vaan heill' on sääli sitäkin." "Sitähän minäkin", nyt norsu tuohon vastoaa; "vaan varokaa! kas, vääryyttä ma koskaan kärsi en! Yks nahka, olkoon niin, se ottakaa, vaan ei karvaakaan saa ottaa yli sen!"

Hanhet.

Pitkä vitsa käessä talonpoika ajoi hanhikarjaa kaupunkihin myytäväksi. Mutta totta puhuin, ei mies juuri kunnioittavasti ohjaellut omaa laumoansa, markkinoille kun lie ollut kiire, voitot mielessä (ja voitosta jos kysymys on, hanhistako silloin — ihmisistäkään ei välitetä!) Minä syytäkkään en miestä, mutta toisin siitä hanhet haastelivat kohdatessaan matkustajan tiellä. Kuules kuinka soimasivat kovin: "Lieneeköhän olentoja muita yhtä onnettomia kuin hanhet? Mies tuo meitä tässä törkeästi huitoo vitsallansa, aivan kuin me villihanhia vain olisimme; sitä tämä tolvana ei tiedä, että tulis kunnioittaa meitä, että kuulu sukumme näät johtuu hanhi-sankareista, joille Rooma pelastuksestaan on paljon velkaa. Kunniakseen juhlitaankin siellä." "Mutta mik' on teidän ansionne?" kysyi matkustaja. "Esivanhem..." "Tiedän, olen lukenut; vaan kysyn mitä hyötyä on teistä ollut?" "Esivanhempamme Rooman ovat pelastaneet." "Kyllä, mutta mitä tehneet olette te maailmassa?" "Mekö? Emme mitään." "Niinpä mitäs teiss' on sitten parempaa kuin muissa? Vanhempanne rauhaan jättäkäätte: ansionsa mukaan heitä kyllä kunnioitettiin, vaan teitä miksi? Te vain paistiks ootte parahiksi!"

Tarkemmin jos sadun selittäisin — sillä hanhia vain ärsyttäisin...

Kirjavat lampaat.

Leijona ei kärsi kirjavia lampaita. Tosin hävittää ne helpostikin voisi, mut oikeudenmukaist' ei se oisi: ei kanna metsissä hän kruunua tuhoksi, vaan turvaks asujien; vaan sietää, nähdä niitä — voimia ei riitä. Kuinka poistaa lauma kirjavien tahrimatta mainettaan? Jopa karhun sekä ketun neuvottelemaan luoksensa hän kutsuu harmissaan. Kertoo kuinka kirjolampaan näky aivan tuottaa silmillensä suuren vaivan, että, näin jos jatkuu, hän ne menettää, vaan kuinka auttaa — ei voi ymmärtää. "Oi kuningas", nyt virkkaa karhu tuohon, "turhat täss' on pitkät puhumiset, siks' en liioin soitakaan mä suuta: käske ilman muuta kaikki lampaat syöksemähän suohon." Kun kulmat leijonan jo rypistyy, kettu laupiaaksi tekeyy ja lausuu: "Armollinen valtias! sä kiellät, tiedän, sortamasta laumojas, et vuodattaa sä tahdo viatonta verta; siis kuule neuvoani tämä kerta: sä käske antaa heille niityt ruohoisat, miss' saavat ruoan runsaan emälampahat, ja missä juosta, hyppiä sais vuonat; näin jos suonet — he väkeäs on nöyrää, kiitollista. Vaan kun meill' on puute paimenista, sä pane sudet lauman paimeniksi. Mä aavistan, en tiedä miksi — lampaat häviävät itsestään. He elon päivät siinä nauttikoot, jos mitä tapahtuukin — sinä syytön oot." Ketun neuvo nähtiin parahaksi ja julistettiin noudatettavaksi aivan heti. Se naula veti: kohta päästiin ei vain kirjavista — paljon muistakaan ei jäänyt lampahista... Entäs metsässä nyt mitä mietittiin? "Leijona on kyllä poikaa", sanottiin, "mutta —" ja kaikkialla syytettiin vain sutta.

Hiiret.

"Sisko, kauheata! Kuulitko sä että laivassa on vuoto, kannen alla vettä", — näin laivahiiri huusi toverilleen — "on jo likimmilleen mua kärsään asti" (vaikka hän vain hiukan kynsiänsä kasti); "eikä ihmekään, kun nytkin juovuksissa kapteeni on laivan ruotelissa. Laivamiehistä yks laiskempi on toista, järjestystä kerrassaan ei minkäänmoista. Huusin kyllä että: 'Laiva hajoo, on vuodon saanut, kohta vajoo!' Vielä mitä! Minuakos kuka kuuli: ne juoruja mun levittävän luuli! Mutta kunhan ruumaan katsottaisi, vaaran suuruus silloin kyllä havaittaisi. Vaan mekö mukanansa sortuisimme, hukkuisimme? Ei, sisko: paetaan me heidän laivastaan, kenties läheltäkin saavutamme maan!" Ja niin nuo hupsut mereen astuivat ja hukkuivat; vaan varma käsi ohjas sitte laivan satamahan vauriotta aivan.

Nyt joku tahtoo tietää: no entäs vuoto? kapteeni ja miehet? kuulla sietää: vuoto, mitätön; se tukkia vain hetken asia. Loput oli pahaa puhetta.

Ylimys ja tietäjä.

Ylimys puhutteli kerran tietäjätä kysyskellen sitä, tätä. "Sanos", virkkaa, "sinä, joka tunnet maailmaa, ja luet ihmis-sydämiä kuin kirjaa vaan, kuin ompi tuo: Jos mitä alotamme, jos tiede- tahi taideseuran perustamme, niin tuskin oomme päässeet alkuunkaan kun se jo tyhmyreit' on tulvillaan? Eikö taikaa ole minkäänmoista päästäksemme noista tolvanoista?" "En luule", viisas tuohon vastaa, "mutta kuule, kun sanon (meidän kesken): seurain noiden laita on kuin puisten asunnoiden: isäntä itse tuskin niihin ennättää, kun sirkat nurkissa jo siristää!"

Joutsen, rapu ja hauki.

Kun tovereilta sopu puuttuu, vaivaksi toimet heiltä muuttuu On turha silloin toisen apu.

Kerran joutsen, hauki sekä rapu kuormaa kuljettamaan yhtyi, ja kaikki kolme siihen ryhtyi kilvan kiskovat, vaan kuorm' ei kule eteen! Se tosin oiskin ollut helppo heille, vaan joutsen, näes, tahtoo taivahille, rapu runnaa taappäin, hauki veteen. Ken vääräss' on, ken oikealla tiellä jääköön sanomatta; mutta kuorma seisoo vielä tänäpänä siellä.

Kolmivaimoinen.

Joku syntisäkki suruton vaimon eläessä vielä toiset kaksi nai. Kuningas kun tästä kuulla sai (ja kuningas ol' ankara ja haluton sallimahan moista pahennusta), käski monivaimoisen ja ilman vitkailusta oikeuden käsiin antamaan, sekä miettimään niin kovan rangaistuksen, että muiltakin se hänen valtakunnassaan tukahuttaa halun, houkutuksen käydä mokomahan ilkityöhön vastakaan. Niin käskee kuningas ja lisää uhkauksen: "Vaan lieväksi jos näen rangaistuksen sille — tuomarit mä hirttää käsken pöytäns' ympärille." Jo tuli tuomareille nyt huono leikki: heille pelko otsaan nostaa kylmän hiostuksen. Kolme vuorokautta järjestään keskustelevat he keskenään minkä syylliselle keksisivät rangaistuksen. Piinoja on satoja, mut ei ne estä synnin elkehiä ihmisestä. Vihdoin, kiitos Herran, he sen keksivät! rikollisen oikeuteen käskivät viipymättä saapumaan, kuulemaan oikeuden päätöstä. Ja kuului se: vaimot, kaikki kolme, annettakoon hänelle. Kansa tästä tuomiosta ihmeissään, luuli että tuomarit nyt varmaan hirtetään; mut ei päivää vielä neljääkään kulunut, kun kolmivaimoinen itse itsensä jo veti hirtehen... ja vaikutukset tämän tuomion — se merkittävä on — niin tehokkahat oli ihmisiin, että jälkeen sen ei yksikään siinä maassa yrittänytkään mennä kolmen kanssa naimisiin.

Lehdet ja juuret.

Paistaessa kesäpäivyen, laaksoon langettaen varjon vilpoisen lehdet puussa tuuloselle kuiskailevat, vehreätä tuuheuttaan kehasevat: "Olemmehan koko laakson kauneus, eikö totta? Mistä puidenkin on koreus? mitä olisivat meittä, lehdittä? tottakin, me kehuskella voimme synnittä! Mehän paimenelle päivän heltehessä, sekä kulkijalle, jalkain väsyessä, suomme varjossamme suloisen suojan vilpoisen. Kysyä me myöskin uskallamme: emmekö me juuri sulollamme paimenettaria tänne viehättele tanssimaan? Eikö satakieli laulujaan meille varahin ja myöhään visertele? Ja tuulosetkin: teistä ken erossa on meistä?" Kuului alta maan nyt ääni sävyisästi: "Lausuisitte sentään meille kiitoksia!" "Kuka haastaa uskaltaa noin röyhkeästi? keitä olettekaan semmoisia jotka meitä muistutatte moittien, suuta soittaen?" "Niitäpähän vain me oomme tässä jotka, työskennellen täällä pimeässä, teitä ravitsemme. Ehkä unhotatte? oomme sen puun juuret, jossa kukoistatte. Rehennelkää terveydeksenne! Mutta pankaa toki mielehenne, että kevääll' uudet lehdet puhkeuu, että: juuret jos vain kuivettuu, silloin, ilman meitä, puuta ei, ei myöskään ole teitä!"

Karhu mehiläispesien vartijana.

Mehiläisten pesille kun pedot kerran kevähällä vahdin tarvitsivat, niin he valitsivat yksimielisesti siksi Otso-herran. Valita ois kyllä vahdin moisen heidän joukostansa saanut jonkun toisen, luotettavammankin, eipä siltä, — ettei aihetta ois epäluulohon, karhu kovin kärkäs medelle kun on — mutta — kysy sinä mieltä eläimiltä! Hakijoita oli kunnokkaitakin puolin kaikin, mutta — naurettavaa kuinka olikin — karhu paikan sai kun saikin. Vaan hullustipa kävi kanssa: karhu kaiken meden kantoi luolahansa. Tiedoksi se tuli. Syntyi häly. Säädettiin välikäräjät ja päätettiin tehdä takapero: antaa ahnurille virkaero. Käytiin käräjät ja armotonna luki oikeus nyt päätöksensä, että: pesähänsä teljettäköön talveksi se vanha konna. Tehty, päätetty ja vahvistettu; mutta mettä takaisin ei toimitettu. Mitäs! Otso tuosta ei oo tietääkseen: heitti hyvästit ja kömpi pesälleen, siellä lämpöisessä loikoellen, käpälästään mettä imeskellen miettii, hymähdellen, niitä näitä odotellen parempia säitä...