Jääkärin päiväkirja

Kuljen Valtakatua asemalle päin. Lyseon pihalla pitkässä rivissä seisovat uhkaavina kaupunkiin majoitetun osaston kenttätykit, kahdeksan kappaletta. Kivääri kädessä kulkee vahti, turkkiin puettu sotilas edestakaisin tykkien luona muljauttaen äkäisesti jokaista kulkijaa, joka uteliaana pysähtyy tarkastelemaan.

Eräs yhteislyseon opettajista astuu komealta koulurakennukseltaan tullen Valtakadulle.

— Terve, joko meidän koululle tulee sotilaita?

— Ei vielä, mutta merikoulun ne ovat ottaneet. Sitä siivoa, sitä siivoa! Kaunis merikoulu ei enää koskaan tule entiselleen. Lyseotakin tahtovat.

Hän puhuu kiihkoissaan yhteen menoon koululaitoksen huolet sotatilan ja majoituspulan johdosta.

— Vievät ne vielä lyseonkin.

— Lyseon, mahdotonta, ajattelepas hiukan — — —

Merikoulun pihalta kajahtavat sotilasten iltarukouksen soinnut tyyninä, juhlallisina, ja sen lopussa tuttu, valtava sävel vyöryy yli pienen, hämärän Rauman katujen ja kattojen.

Keisarihymni!

Jumala tsaaria suojele!

Kuuntelemme kuin maahan naulittuina, suuren kuoron sävelten valtaamina, lumoamina.

— Mielen täyttää valtava ajatus keisarihymnistä, joka meillä aamun ehkä sarastaessa alkaa kaukaisessa idässä, Venäjän vallan äärimmäisillä rajoilla, ja päivän laskun mukana vyöryy yli Siperian kenttien kaupungista kaupunkiin, sotaleiriltä toiselle, yli Uraalin, halki Europan Venäjän, yhä voimassa kasvaen ja laajeten. Ja vihdoin illan saapuessa meille se kajahtaa venäläisen pataljoonan iltarukouksissa täällä Rauman pienessä satamakaupungissa Pohjanlahden rannalla sointuisana, syvin, valtavin sävelin.

— Jumala tsaaria suojele!

— Oletko koskaan ajatellut Venäjän suuruutta? kysyy toverini uudelleen.

— Minä juuri sitä ajattelen.

— Se on suunnaton.

— Mutta suuruus ei aina merkitse voimaa.

— Venäjä on sisäisesti rikkinäinen.

— Ellei ihmettä tapahdu, nielee se pienen Suomen kansan kokonaan. Se on iskenyt, rautakouransa meihin jo syvälle, eikä hellitä otettaan.

— Ellei joku sitä pakota hellittämään, joku vielä mahtavampi.

— Kukapa sitä pakottaisi. Luuletko, että Saksa ‒ ‒ ‒

Hän katseli ympärilleen epäröiden.

— Venäjä on kärsinyt raskaita tappioita.

— Mutta keskusvalloilla on vastassaan niin suuri ylivoima, että niiden täytyy kukistua.

— Historiassa on harvoin tapahtunut, että yksimielinen, sisäisesti voimakas ja tehtävästään tietoinen kansa on ylivoimankaan alle kukistunut. Saksa on sisäisesti hyvin voimakas.

— Sinä puhut unelmia. Mitä Saksalla olisi tekemistä kaukaisessa pohjolassa? Ei Saksa, mutta ehkä vallankumous.

— Joko Saksa taikka vallankumous. Joka tapauksessa nyt on Suomen saavutettava vapautensa, nyt jos milloinkaan. Jos me nyt myöhästymme, ei Suomen vapaudesta tulevaisuudessa ole mitään toiveita pitkiin aikoihin. Nyt on meidän aikamme tullut.

— Mitä! Sinä puhut aivan kuin sinulla olisi jotain — jotain aavistusta jostakin?

— Tiedän, että suomalaisia nuorukaisia kaikista kansankerroksista, eri puolueihin lukeutuvia, on salaa, lukemattomia vaaroja uhmaten kulkenut rajan yli, ja että he ovat liittyneet Saksan turvissa suomalaiseksi sotilasjoukoksi, jonka päämääränä on taistellen vapauttaa Suomen kansa venäläisestä ikeestä.

— Hyvä Jumala! Se — — sehän on — — — eikö se ole — — niinkuin Anjalan liitto — — onko siihen oikeutta, eikö silloin rikota uskollisuudenvalaa lailliselle hallitsijalle?