Pieni hanhipaimen Yrjö

Tampereella, Emil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa, 1884.

Pieni Hanhipaimen Yrjö.

Eräänä sunnuntai-aamuna sangen varhain avattiin talonpojan tuvan ovi. Tämä tupa oli lähellä hupaista, kaunista kylää Saksanmaalla. Noin neljäntoista-vuotias poika tuli tuvasta ulos ja katseli ympärillensä kartanolla, jossa kaikki vielä oli hiljaa. Hän näytti olevan varsin tyytyväinen siitä, ettei yhtään ihmistä näkynyt.

Wielä verhosi koko paikkakuntaa puolihämärä, joka on ennen päivän tuloa, ja joka puhuu niin omituista kieltä sydämelle, kun vielä ei yhtään ihmis-ääntä kuulu eikä yksikään ihmiskäsi ole vielä aloittanut työtänsä — kun kaikki vielä on hiljaa, silloin huomaa halukas kuulija Jumalan äänen luonnossa. Se puhuu tosin ainakin, mutta tuntuu, ikäänkuin hiljaisena, juhlallisena aamuhetkenä olisi parhain tilaisuus kuulla, mitä se sanoo ihmissydämelle. Oletkos kuullut ja ymmärtänyt sitä?

Yrjö — se oli pojan nimi — kuuli tosin osaksi tätä salamielistä puhetta, sillä hän seisoi hetkisen niinkuin kynnykselle kiinikasvaneena. Miksi seisoi hän näin? Katseliko hän pilviä, jotka ylhäällä taivaalla muodostuivat kummallisiksi kuvioiksi? Taikka kuulteliko hän lintua, joka lähellä olevassa metsässä visersi aamuvirttänsä, tahi kartanolla kasvavain suurten lehmusten suhinaa, joita aamutuuli heilutteli?

Ei mitään näitä — luultavasti hän ei ajatellut ensinkään näitä. Hän meni kaivolle, pesi kasvonsa, pesipä samalla myöskin pois pari isoa kyyneltä, katsoi vielä kerran ikkunaan, missä kaikki oli hiljaista ja rauhallista, ja näin hiipi hän sitte ulos pihaveräjästä.

"Yrjö, mitä tämä merkitsee? Mihin näin aikaisin ja miksi näin varovaisesti? Ethän toki pahoilla teillä vielä liene?"

Yrjö valitsi pienen käymätien, jota kutsuttiin "Jumalan levoksi", sentähden, että se vei hautausmaalle, jossa ainakin ruumis saa levätä. Mitä lähemmäksi poika tuli tätä paikkaa, sitä enemmän kiirehti hän kulkuansa. Kun lapsi rientää isäänsä tahi äitiänsä kohtaamaan, käypi se kyllä nopeasti. Niin oli Yrjönkin -Yrjö-raukankin laita.

Sillä kirkkomaassa makasi kaksi väsynyttä matkustajaa, joita hän heidän eläissänsä oli sanonut isäksi ja äidiksi. Edellinen oli kuollut useita vuosia sitte, mutta juuri tänäpänä vuosi takaperin hän oli saattanut äitinsä hautaan. Pian löysi hän sen pienen kummun, jossa niin paljon hänelle rakkaita lepäsi. Siinä istahti hän — ainoalle omaisuudellensa maailmassa, nojautui ristiä vasten ja itki. Sitä ei kenenkään sovi ihmetellä. Mutta hän ei itkenyt toivottomana. Lyhyt ja onnellinen elämä oli hänellä ollut niinkauan kun hänen äitinsä eli. Hän saattoi vieläkin nähdä hänet niin selvästi, kuin jos hän olisi eilen istunut hänen vieressänsä. Äiti rukoili hänen kanssansa, vei hänet Herransa ja Wapahtajansa Jesuksen Kristuksen tykö ja puhui aina Hänestä lasten hellimpänä ja rakkaimpana ystävänä. Ja tämä ystävä oli vielä jälellä, vaikka äiti oli poissa. Herra Jesus pysyy maailman loppuun asti.

Pilvet pallistuivat nyt kirkkaalla kullalla ja ensimäiset auringon säteet pistäytyivät näkyviin. Silloin nousi Yrjö ja katsoi selvällä, riemullisella katseella taivaan kunniaan. Isätön ja äiditön orpo ei enää itkenyt. Mitä olikaan tapahtunut, joka oli saattanut hänet iloiseksi? Kuka oli kuivannut hänen kyyneleensä? Oliko joku enkeli kuiskannut jotakin hänen korvaansa? Olipa todellakin. "Enkelit ovat palvelevaiset henget, palvelukseen lähetetyt niille, jotka autuuden perimän pitää."

"Älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssas; älä harhaele, sillä minä olen sinun Jumalas; minä vahvistan sinun, minä autan myös sinua ja tuen myös sinun minun vanhurskauteni oikealla kädellä."

Tällaisen sanoman antoi Herra Jesus Yrjölle. Onko siis ihmeellistä, että poika tuli iloiseksi, pyhki kyyneleensä ja viritti virren Jumalan kiitokseksi ja ylistykseksi?

"Kun sä, kaiken hyvän lähde, Olet sydämessäni, Enpä sure vaivan tähden, Huoleta en mieltäni. Herra, kun oot minulla, Puutett' ei oo sielulla. Kenen sä oot tavarana, Hän on onnen voittajana."

Kenen Hän lohduttaa, se tulee todella lohdutetuksi. Yrjö palasi jälleen kotiinsa, jossa ensiksi näimme hänen, Kankuri-Hannun luokse, joka äidin kuoltua oli ottanut hänet tykönsä lupauksella, että jos hän käyttäisi itsensä hyvin, saisi hän rengin paikan aikaa sovittaen hänen luonansa.

Ei kukaan ollut huomannut hänen poissa-oloansa näinä aamun ensimäisinä hetkinä. Hän meni nyt talliin, leikkasi ruohoa, kantoi sisälle pieniä puita elatus-äidillensä, teki valkean, juotti elukat, autti lemmikkiänsä pikku Pietaria sukkia ja kenkiä jalkaan vetäessä ja oli niin palvelevainen ja nöyrä kaikkia kohtaan, sekä teki askareensa niin raittiilla mielellä, että emäntä suurella mielihyvällä ja sääliväisyydellä katseli sitä ja ajatteli itseksensä: "Jos hän tuota pitkittää noin oivallisesti, niin minä ostan markkinoilla hänelle uuden liivin" Ja kylläpä hän sitä tarvitsikin.

Kankuri-Hannun välityksellä sai Yrjö seurakunnassa toimen, joka tuotti hänelle vuosittain muutamia riksiä rahaa. Hän oli, näet, paastosta asti seurakunnan hanhipaimenena. Saksanmaalla on tavallista, että jokaisessa talonpoikaistalossa on hanhia, ja kylissä on kullakin, vaikka ei ole peltoa eikä niittyä, kuitenkin hanhensa. Aamuin ja illoin toimitti Yrjö askareitansa isäntäväen luona, mutta muun osan päivää mietti hän Hirvenhypyllä — se oli vuoren nimi, jonne hän joka päivä vei hanhet laitumelle. Yrjö ei paheksinut toimitustansa. Hänellä oli siinä tilaisuus vapaasti ajatella.

Kello ei ollut vielä lyönyt seitsemää, kun hän tänä sunnuntai-aamuna matkaeli verkalleen kylän läpi siivillisen karjansa kanssa. Melkein joka ovella hän pysähtyi, puhalsi torveensa, joka tosin ei ollut varsin sulosointuinen ja sai aina lisäksi hanhen tahi hanhen poikasen, joka iloisesti kaakottaen tuli kallistellen toisten luokse. Sitäkös oli hauska nähdä. Jospa vaan olisi ymmärtänyt heidän kieltänsä!

Yrjölle ei tämä ollut niin ymmärtämätöntä, kuin muille. Hänen ja hanhien välillä oli jonkunlainen salainen käsitys. Hän yhtyi heidän, iloihinsa. Kun ne uivat ja loiskivat lammikossa, teki se hänelle niin hyvää, ja kun keltaiset nokat iloisesti kahahtelivat ympäriinsä ja söivät viheriällä ruohomatolla, josta löysivät kaikenlaista mieluista, tuntui hänestäkin rattoisammalta. Hän piti paljon näistä eläimistä, ei sentähden, että ne tuottivat hänelle 10 riksiä Martin markkinoiksi, vaan sentähden, että ne olivat Jumalan luotu teko, ja hän kuvitteli mielessänsä, että nekin rakastavat häntä eikä olleet välinpitämättömät hänen ystävällisille sanoillensa, joilla hän heitä puhutteli.

Kun juuri toisen kerran soitettiin jumalanpalvelukseen, seisoi Yrjö kirkkoherran ikkunan edustalla. Siinä kai'utti hän kauniimpia säveleitä, joita hän voi saada paimen torvestansa. Tämän kuuli pastorska, joka heti avonaisesta ikkunasta huusi hänelle iloisesti "hyvää huomenta," lähti ulos ja käski piian laskea huoneesta pari nuorta hanhea, joiden piti nyt ensi kertaa menemän laitumelle muiden kanssa.

"Yrjö," sanoi ystävällinen rouva, "pidä tarkka huoli näistä nuorista hanhista, sen minä sanon sinulle. Sinun tulee aina pitää niitä silmällä; sillä ne eivät ole vielä tottuneet olemaan ulkona muiden kanssa."

"Kyllä, hyvä pastorska, sen minä teen kyllä," sanoi poika ja nosti kunnioittaen lakkiansa. "Ei mitään saa niille tapahtua — minä vartioitsen niitä niin hyvin."

"Niin, ole kaikin mokomin valpas niiden suhteen. Sinä tiedät, että minä pidän varsin paljon kaikista pikku-eläimistäni, ja nämä omat minulle erittäin rakkaat; ne ovat ruokitut täällä kotona; minä olen joka päivä itse katsastanut niitä."

"Jumala varjelkoon niille tapahtumasta mitään," sanoi Yrjö, ja tätä ei hän sanonut ajattelematta, niinkuin Jumalan nimen turhaan lausuja, vaan hän piti tärkeänä kutsumuksensa, jota hän ei voisi hoitaa Jumalan avutta.

"No, hyvästi sitte, Jumala olkoon kanssasi, Yrjö," sanoi rouva ystävällisesti ja meni jälleen sisälle laittamaan itseänsä kirkkoon.

Werkalleen vaelsi Yrjö tietä ulospäin hoidettavainsa ja Fylaksin kanssa.

Lukukammarinsa ikkunassa seisoi pastori ajatuksiin vaipuneena ja katsoi heidän jälkeensä. "Yrjö-parka," ajatteli hän, "oletko sinä koko seurakunnassa ainoa, jolla ei ole sunnuntaita? Kaikki muut lepäävät sabattina — he voivat ainakin tehdä niin, jos tahtoivat — ja he voivat käydä Jumalan huoneesen, kun soitetaan yhteen — mutta sinä et saa. Ja sinullakin on sydän, joka tarvitsee — joka kentiksi halajaa elämän leipää. Sinä haluat ehkä elämän lähteestä vahvistavaa juomaa, joka saattaa antaa sinulle voimaa tulevan viikon työhön. Ah, kuinka en ennen ole ajatellut tätä, enkä oikaissut tuota vääryyttä! Syntihän on antaa asian näin jatkua."

"Minä en tiennyt sitä," sanoi paha sydän, joka tahtoi puolustaa itseänsä.

"Niin, mutta sinun olisi pitänyt tietää se. Miksi et sinä nähnyt, kuullut etkä ajatellut sitä vahinkoa, joka syntyi näin laumasi yhdelle jäsenelle? Se oli synti!"

Murheellisena katsahti pastori pojan Perään, joka ikäänkuin elävänä nuhteena tuli hänen omalletunnollensa. Yrjö ei ollut vielä kaukana pappilasta. Fylaks teki kyllä tehtävänsä, mutta ei hanhet sentään kiirehtineet. Monta pysähdystä oli heillä tänä sunnuntai-aamuua. Milloin survasi uroshanhi pari nuorta hanhea kumoon, kun hän kallistellen kulki tiellä, milloin taas erosi joku heistä syrjään ja synnytti epäjärjestystä. Yrjön täytyi kääntyä takaisin auttamaan yhtä jaloilleen kaatunutta hanhea, joka oli erittäin kömpelö ja kykenemätön auttamaan itseänsä. Kun hän näin kääntyi lukukammariin päin, näki pastori hänen kapeat, laihat kasvonsa.

Uskolliset, isot silmät olivat myös samaan suuntaan käännetyt. Pastorista näytti, kuin Yrjö usein itkisi. Hänen vaatteuksensa oli erittäin halpa. Kirja pistäytyi näkyviin taskusta. "Ihmettelenpä" ajatteli pastori, "mikä kirja hänellä on, jota hän aikoo tutkia tuolla ylhäällä vuorella." Sen saamme sanoa pastorille. Se on melkein ainoa perintönsä edesmenneeltä äidiltänsä — hänen Wanha virsikirjansa. Siitä aikoi hän lukea lempivirsiänsä.

Mitä kauemmin pastori katseli poikaa, sitä surullisemmaksi hän tuli. Hänestä tuntui, niinkuin pitäisi hänen heti mennä pyytämään Hanhi-Yrjö-raukalta, joksi häntä yleisesti kylässä kutsuttiin, anteeksi.

Suruisena jätti hän ikkunan, suruisena nousi hän saarnastuoliin. "Joka kyynelillä kylvää, se ilolla niittää." Tästä murheellisesta sydämestä tulevat sanat olivat sellaiset siemenet, jotka tekivät hedelmiä muissa murheellisissa sydämissä ja vaikuttivat elämän ylösnousemisen.

Ystävämme Yrjö oli sillä välin ennättänyt "Hirvenhypylle". Niin nimitettiin jyrkkää, kylän takana olemaa vuorta, ja siellä pysähtyi hän hanhiensa keskellä Fylaksin kanssa.

Hanhet näyttivät koteutuvan erittäin hyvin pehmeässä, raittiissa ruohostossa ja kuleksivat mielissään edestakaisin. Mutta niin ei ollut Yrjön laita. Hän asettui vuoren reunalle, johon kylä näkyi. Siinä seisoi hän ja katsoi päätänsä kääntämättä samaan suuntaan. Seisotkos siinä kattotiiliä laskemassa — mikä ilo sinulle siitä on? Miksi on sinun kasvoissasi noin tuskalliset rypyt? Aiotko itkeä?

Kylässä soitettiin kirkkoon. Se oli rakas kaiku, joka niin ihmeellisesti vaikutti sydämeen ja kosketti sen sisällisimpiä kieliä. Isätön ja äiditön poika katseli kirkkoväkeä, joka meni kuulemaan Jumalan sanaa. Hän näki harmaapäitä vanhuksia, jotka hiljaa kulkivat hautakumpujen ylitse kirkkotarhassa. Hän näki naisia, kuinka ne kauniissa juhlapuvuissaan astuivat kirkkoon, useimmat kunnioitusta herättävällä tavalla, ja hän ajatteli siinä omaa autuasta äitiänsä, joka ennen meni heidän joukossansa. Hän näki poikia, hänen ikäisiänsä — ah, vaikeinta kaikista oli nähdä heitä, kun ei itse saanut mennä muassa. Hän tunsi heidät kaikki ja muisti niin hyvin entiset ajat, jolloin hänkin oli heidän seurassansa, yhtä iloisena kuin hekin. "Teillä on niin hyvä olo, parempi kuin itse tiedättekään" sanoi hän itseksensä ja kumartui eteenpäin, ikäänkuin hän olisi halunnut itsellensä siivet lentääksensä alas kylään ja pitääksensä jumalanpalvelusta muiden kanssa.