Maison-Rougen ritari

Oli maaliskuun 10 päivän ilta 1793.

Notre-Damen torninkello löi juuri kymmenen, ja kuten pronssisesta pesästä lentoon pyrähtävä yölintu irtautui lyönti toisensa jälkeen surullisena, yksitoikkoisena ja väräjävänä.

Pariisin ylle oli laskeutunut yö, ei mikään myrskyinen, jyrisevä, salamoitten halkoma pimeys, vaan kylmä ja sumuinen yö.

Pariisi itsekään ei ollut meidän tuntemamme Pariisi, joka kirkastaa yön tuhansilla, sen kultaisesta loasta heijastuvilla valoillaan, toimeliaiden jalankävijäin, iloisen puheensorinan, Bacchusta juhlivien esikaupunkien Pariisi, julkeiden riitojen, rohkeiden rikosten taimitarha, tuhannen kalskeen paja, vaan se oli kaino, arka, kiirettä pitävä kaupunki, jonka harvat asukkaat kulkivat juoksujalkaa kadun poikki ja syöksyivät rappu- tai porttikäytäviinsä, niinkuin metsästäjäin takaa-ajamat pedot häviävät luoliinsa.

Tällainen oli, kuten sanottu, Pariisi maaliskuun 10 päivänä 1793.

Vielä muutama sana siitä äärimmäisen vaikeasta tilanteesta, joka aiheutti tämän muutoksen kaupungin ulkonäköön, ennenkuin siirrymme koskettamaan niitä tapauksia, jotka ovat tämän kertomuksen aiheena.

Ranska oli Ludvig XVI:n mestauksen kautta rikkonut välinsä koko Eurooppaan. Sitä vastassa alkuaan olleisiin kolmeen viholliseen, toisin sanoen Preussiin, Saksan keisarikuntaan ja Piemontiin, olivat liittyneet vielä Englanti, Hollanti ja Espanja. Vain Ruotsi ja Tanska säilyttivät vanhan puolueettomuutensa, niillä kun ilmankin oli kyllin työtä katsellessaan, miten Katarina II raateli Puolaa.

Tilanne oli kauhea. Syyskuun joukkomurhien ja tammikuun 21 päivänä tapahtuneen mestauksen jälkeen halveksittiin kyllä vähemmän Ranskan aineellista voimaa, mutta pidettiin myös sen moraalista vaikutusta pienemmässä arvossa. Koko Eurooppa piiritti sitä sananmukaisesti ikäänkuin se olisi pelkkä kaupunki. Englanti vartioi sen rannikoita, Espanja Pyreneitten vuoristoa, Piemont ja Itävalta Alppeja, Hollanti ja Preussi olivat Alankomaitten pohjoisosassa, ja yhdeltä ainoalta rajan kohdalta, Reinin yläjuoksun ja Schelden väliseltä osalta, marssi puolikolmattasataatuhatta miestä tasavaltaa vastaan.

Kaikkialla oli Ranskan kenraalien pakko peräytyä. Maczinskin oli täytynyt jättää Aachen ja vetäytyä Liègeen. Steingel ja Neuilly työnnettiin takaisin Limburgiin. Miranda jätti Maastrichtin piirityksen ja peräytyi Tongresiin päin. Valence ja Dampierre, joiden täytyi taistella peräytyessään, olivat menettäneet osan kuormastostaan. Yli kymmenentuhatta karkuria oli jo jättänyt armeijan ja hajaantunut maan sisäosiin. Lopuksi oli Konventti lähettänyt Dumouriezille, ainoalle toivolleen, pikalähetin toisensa jälkeen ja käskenyt häntä jättämään Biesboschin, jossa hän valmisteli maihinnousua Hollantiin, sekä ottamaan käsiinsä Maasin armeijan johdon.

Sydämeltään herkkänä kuin elävä ruumis, Ranska tunsi Pariisissa, juuri sydämessään, jokaisen iskun, jonka vihollisvaltaus, kapina tai petos siihen iskivät, vaikkapa etäälläkin. Jokainen voitto oli riemunpurkaus, jokainen tappio kauhun paisumus. Helposti siis käsittää, minkä levottomuuden synnyttivät äskeisten, toistaan seuraavien tappioiden sanomat.

Edellisenä iltana, maaliskuun yhdeksäntenä, oli Konventissa ollut hyvin myrskyinen istunto. Kaikki upseerit oli määrätty lähtemään viipymättä rykmentteihinsä, ja Danton, tuo mahdottomien, mutta kuitenkin toteenkäyvien asioiden ehdottaja, oli noussut puhujalavalle huutaen: »Väitätte, ettei ole sotilaita. Tarjotkaamme Pariisille tilaisuus pelastaa Ranska, pyytäkäämme siltä kolmekymmentätuhatta miestä, lähettäkäämme ne Dumouriezille, eikä siten pelasteta vain Ranskaa, vaan varmistetaan Belgia ja valloitetaan vielä Hollanti!»

Ehdotus oli otettu vastaan ihastuksen huudoin. Ilmoittautuvia varten oli laadittu merkitsemisluetteloja kaupungin kaikkiin piireihin, ja näitä oli kehoitettu kokoontumaan illalla. Teatterit oli suljettu, jotteivät ne häiritsisi, ja musta lippu oli nostettu kaupungintalon katolle hädän merkiksi.

Ennen puoltayötä oli kolmekymmentäviisituhatta nimeä merkitty luetteloihin.

Kuitenkin oli tänä yönä käynyt samoin kuin jo syyskuun päivinäkin: jokaisessa piirissä olivat vapaaehtoiset sotilaat merkitessään nimensä vaatineet, että ennen heidän lähtöään olisi rangaistava pettureita.

Pettureita olivat todellisuudessa vastavallankumoukselliset, piiloutuneet vehkeilijät, jotka uhkasivat vallankumousta sisältäpäin, samaan aikaan kun sitä uhattiin ulkoapäin. Mutta kuten hyvin ymmärtää, tämä sana sai niin laajan merkityksen, kuin ne äärimmäispuolueet tahtoivat, jotka raastoivat Ranskaa tähän aikaan. Pettureita olivat siis heikoimmat ja heikoimpia olivat girondistit. Vuorelaiset päättivät, että juuri girondisteja oli pidettävä pettureina.

Seuraavana eli maaliskuun 10 päivänä olivat kaikki vuorelaiset koolla istunnossa. Ajettuaan pois naiset olivat aseistetut jakobiinit juuri miehittäneet parvekkeet, kun pormestari kunnallisneuvoston saattamana saapuu paikalle, vahvistaa oikeaksi Konventin jäsenten ilmoituksen kaupungin uskollisuudesta ja toistaa edellisenä iltana yksimielisesti esitetyn toivomuksen, että perustettaisiin ylimääräinen tuomioistuin tuomitsemaan pettureita.

Meluten vaaditaan heti valiokunnan lausuntoa. Tämä kokoontuu viipymättä, ja kymmenen minuutin kuluttua saapuu Robert Lindet ilmoittamaan, että nimitetään tuomioistuin, jossa on yhdeksän kaikista muodollisuuksista riippumatonta tuomaria, ja he saavat todeta syyllisen rikollisuuden millä tavalla hyvänsä. Tämä tuomioistuin tulee jakautumaan kahteen vakinaiseen osastoon ja joko Konventin pyynnöstä tai omasta aloitteestaan tuomitsemaan ne, jotka yrittävät johtaa kansaa harhaan.

Määrittely oli laaja, kuten näkyy. Girondistit ymmärsivät, että se merkitsi heidän tuomiotaan. He nousivat seisomaan miehissä.

»Ennen kuolemme», huusivat he, »kuin suostumme tuollaisen venetsialaisen inkvisitsion perustamiseen!»

Vastauksena tähän herjaukseen vuorelaiset vaativat kovasti huutaen äänestystä.

»Niin», huudahtaa Féraud, »niin, äänestäkäämme, jotta maailma oppisi tuntemaan ne miehet, jotka lain varjolla tahtovat murhata viattomuuden».

Äänestys toimitetaankin, ja päinvastoin kuin mitä oli luultu, julistaa enemmistö: 1. että asetetaan valamiehet, 2. että nämä valitaan tasan eri puolilta maata; 3. että heidät nimittää Konventti.

Kun nämä kolme ehdotusta oli hyväksytty, kuului kovia huutoja. Konventti oli tottunut roskaväen vierailuihin ja tiedusti, mitä kansa siltä halusi. Vastattiin, että ulkona oli vapaaehtoisten sotamiesten lähetystö; nämä olivat syöneet päivällistä viljahallissa ja pyysivät saada suorittaa ohimarssin Konventin edessä.

Heti avattiin ovet ja nähtiin kuusisataa sapeleilla, pistooleilla ja keihäillä varustettua puolijuopunutta miestä, jotka marssivat ohi kättentaputusten kaikuessa ja kovaäänisesti huutaen vaativat kuolemaa pettureille.

»Kyllä», vastasi heille Collot d'Herbois, »kyllä me, hyvät ystävät, kaikista vehkeilyistä huolimatta pelastamme teidät ja vapauden!»

Ja näin sanottuaan hän silmäili girondisteja, jotka tästä ymmärsivät, ettei vaara vielä ollut kokonaan ohi.

Niinpä kävikin, että vuorelaiset hajautuivat Konventin istunnon jälkeen toisiin kerhoihin, juoksivat kordelierien ja jakobiinien luo ja ehdottivat petturien julistamista lainsuojattomiksi sekä heidän surmaamistaan vielä samana yönä.

Louvetin vaimo asui Saint-Honoré-kadun varrella lähellä jakobiinikerhoa. Hän kuulee kirkunaa, menee alas kadulle, astuu kerhoon, kuulee ehdotuksen ja palaa kiireesti asuntoonsa ilmoittamaan miehelleen. Louvet aseistautuu, juoksee ovelta ovelle tiedoittaakseen ystävilleen, huomaa kaikkien olevan poissa, kuulee erään ystävän palvelijalta, että he ovat Pétionin luona, ja lähtee sinne heti paikalla. Täällä hän näkee heidän rauhassa neuvottelevan julistuksesta, joka on aiottu esittää seuraavana päivänä. Luottaen tuohon sattumalta syntyneeseen enemmistöön he uskovat saavansa sen hyväksytyksi. Hän kertoo heille, mitä on kuullut, lausuu pelkonsa, sanoo, että jakobiini- ja kordelierikerhot ovat salahankkeissa heitä vastaan, ja lopettaa ehdottamalla, että he omasta puolestaan ryhtyisivät johonkin pontevaan toimenpiteeseen.

Silloin Pétion nousee seisomaan tyynenä ja kylmänä kuten aina, astuu ikkunan luo, avaa sen, katsoo taivasta, ojentaa kätensä ulos, vetää sen sisään vettä valuvana ja sanoo:

»Sataa; tänä yönä ei tapahdu mitään.»

Tämän puoliavoimen ikkunan kautta kuuluvat kellon viimeiset kajahdukset sen lyötyä kymmenen.

Tämä siis oli tapahtunut Pariisissa eilen ja tänään, viimeksi kerrottu juuri nyt maaliskuun 10 päivän iltana. Tuossa kosteassa pimeydessä ja uhkaavassa hiljaisuudessa näyttivät senvuoksi talot, joiden tulee tarjota suojaa eläville, mykiltä ja synkiltä ja muistuttivat enemmän ruumisarkkuja, joissa asuu vain kuolleita.

Edellään soihdunkantajat kävelivät pitkiksi kulkuvartioiksi kokoontuneet kansalliskaartilaiset, pistimet tanassa. Näkyi eri piireihin kuuluvien kansalaisten joukkoja, jotka olivat miten kuten aseistettuja ja yhdessä rykelmässä, sekä santarmeja, jotka tutkivat jokaisen piilopaikan ovien kohdalla ja jokaisen puoliavoimen porraskäytävän. Nämä olivat ainoat kaupungin asukkaat, jotka uskalsivat mennä ulos kadulle, sillä vaisto jo sanoi, että jokin tuntematon ja kauhea siellä kummitteli.

Jääkylmä vihmasade, vaikka olikin rauhoittanut Pétionin, oli omiaan lisäämään näiden vartiomiesten huonoa tuulta ja tyytymättömyyttä. Joukkojen kohdatessa toisensa näytti siltä, kuin ne olisivat valmistautuneet taisteluun keskenään. Kun vastaantulijat tunnettiin, ei epäluulo kokonaan haihtunut, tunnussana ilmoitettiin hitaasti ja ärtyisästi, ja se, joka olisi nähnyt heidän erottuaankin vielä kääntyvän katsomaan jälkeensä, olisi sanonut, että molemmat pelkäsivät toisen vielä yllättävän takaapäin.

Juuri tänä iltana, kun Pariisi taas oli joutunut kauhun valtaan, vaikka tällaisia hetkiä oli toistunut niin usein, että siihen olisi pitänyt jonkun verran tottua, ja kun salavihkaa aiottiin surmata kaikki maltilliset vallankumoukselliset, jotka kyllä olivat äänestäneet kuninkaan kuolemaa, tosin useimmat vasten tahtoaan, mutta vielä kavahtivat mestauttamasta Templen linnaan lapsineen ja kälyineen suljettua kuningatarta, hiiviskeli eräs nainen, yllänsä sinipunerva, mustanukkainen karttuunivaippa ja pää huppukauluksen peitossa, pitkin Saint-Honoré-katua, painautuen talojen seinävieriin. Joka kerta, kun hän näki kulkuvartion ilmestyvän, hän piiloutui ovien syvennyksiin ja seinien kulmauksiin ja jäi henkeänsä pidättäen seisomaan liikkumatta kuin patsas, kunnes patrulli oli mennyt ohitse. Sitten hän taas lähti jatkamaan kiireistä ja pelokasta kävelyään, kunnes jokin samantapainen vaara uudelleen pakotti hänet olemaan hiljaa ja liikkumatta.

Varovainen kun oli, hän oli kiinni joutumatta jo ehtinyt kävellä osan Saint-Honoré-katua, kun hän Grenelle-kadun kulmassa äkkiä törmäsi, ei kulkuvartioon, vaan niiden urheiden vapaaehtoisten joukkueeseen, jotka olivat syöneet päivällistä viljahallissa ja joiden isänmaallisuutta olivat lisäksi ylentäneet heidän vastaisten voittojensa kunniaksi tyhjentämänsä maljat.

Naisparka kirkaisi ja yritti paeta Coq-kadulle.