Lapsuudenkoti

Strömstadin matka. Lapsentyttö. Suuri vieras. Karlstadin matka. »Uddeholmin» hytissä. Kultasepän puodissa. Harmaa saari. Paratiisilintu. Muistolahja.

Vanhan emännöitsijän tarinoita Isoäiti. Lepokivimäen kummitus. Pastori Wennervik. Ukkohanhi. Sopulit. Ahti. Rykmentinkirjuri. Nostoväki.

Vanhoja rakennuksia ja vanhoja ihmisiä Kivimajat. Naha-arkku. Paalu-aitta. Renkituvan kamari. Neitsyt. Morsiuskruunu. Vackerfeldt. Orkesteri.

Uusi Mårbacka. Seitsemäntoista kissaa. Uusi navetta. Puutarha. Katonkannattimet.

Arkea ja juhlaa. Ettone. Mamselli Broström. Matka Kyöpelinvuorelle. Bellmanin laulu. Poikia ja tyttöjä. Vanha sotilas. Toivon maa. Kuoreitten aika. Elokuun seitsemästoista.

Jälkikirjoitus.

STRÖMSTADIN MATKA.

Lapsentyttö.

Mårbackassa oli kerran lapsentyttö nimeltä Mäki-Kaisa. Hän oli hyvinkin kolmen kyynärän mittainen, kasvot olivat suuret ja karheat, piirteet ankarat ja tummat, kädet kovat ja täynnä halkeamia, joihin lasten hiukset tarttuivat kiinni hänen kammatessaan heitä, ja luonteeltaan hän oli synkkä ja alakuloinen.

Sellainen ihminen tuskin on omiaan lastenhoitajaksi, ja rouva Lagerlöf olikin ollut kovin kahden vaiheilla, ennenkuin otti hänet palvelukseensa. Ei hän ollut aikaisemmin palvellut, ei hänellä ollut hyviä perinnöllisiä edellytyksiäkään, eikä hän ollut tottunut ihmistapoihin, sillä hän oli kasvanut Mäen köyhässä torpassa metsäharjulla Mårbackan yläpuolella, missä ei ollut ainoatakaan ihmistä lähitienoilla.

Mutta varmaan ei ketään muutakaan ollut tarjolla, ja niinpä tyttö oli tullut taloon. Rouva Lagerlöf oli ollut valmistunut siihen, ettei tämä osaisi panna vuodetta kokoon eikä sytyttää tulta uuniin eikä valmistaa kylpyä, ja jokseenkin helposti hän oli saanut hänen oppimaan kaikki nämä työt. Kernaasti tyttö myös joka päivä lakaisi lastenkamarin lattian ja pyyhki tomut ja pesi lasten vaatteet. Mutta sensijaan rouva Lagerlöfin oli aivan mahdotonta opettaa hänelle, miten hänen tuli olla lasten parissa. Tyttö ei tahtonut leikkiä heidän kanssaan, ei koskaan sanonut heille ainoatakaan ystävällistä sanaa, ei osannut kertoa satuja eikä laulaa ainoatakaan laulua. Ei hän mitenkään tahtonut olla paha hoidokeilleen, mutta hän oli kerta kaikkiaan sellainen luonteeltaan, ettei hän pitänyt melusta ja touhusta ja naurusta. Hänestä oli mieluisinta, jos lapset istuivat hiljaa tuolillaan puhumatta tai liikahtamatta.

No niin, rouva Lagerlöf oli joka tapauksessa varsin tyytyväinen häneen. Mitä siihen tuli, ettei lastentyttö osannut kertoa satuja, niin oli Mårbackan lapsilla vielä isoäitinsä. Joka aamupäivä, niin pian kuin hän oli pukeutunut, kävi hän istumaan makuukamarin nurkkasohvaan. Ja heti kaikki lapset keräytyivät hänen ympärilleen, ja hän lauloi ja kertoi heille aina päivällisiin saakka. Ja olipa heillä leikkitoverikin, sillä luutnantti Lagerlöf telmi heidän kanssaan niin pian kuin hänellä oli hiukankin aikaa.

Mäki-Kaisa oli vahva ja kärsivällinen ja uskollinen ja häneen saattoi täysin luottaa. Jos herrasväki läksi kutsuihin, voivat he luottaa siihen, ettei hän juossut tiehensä eikä jättänyt lapsia yksin lastenkamariin. Hän olisi ollut aivan erinomainen, jos hänellä olisi ollut vain hiukan kevyempi käsi. Mutta hän ei osannut hellävaroin pistää pieniä käsivarsia leninginhihoihin. Saippuavaahto pärskyi aina lasten silmiin, kun heitä pestiin, ja kammatessa tuntui siltä, kuin olisi hiuskarvat yksitellen revitty päästä.

Mårbackan lastenkamari oli valoisa ja lämmin ja tilava huone, paras koko talossa, mutta sillä oli se vika, että se oli päätyhuone, joten oli pakko alakerran eteisen kautta kiivetä portaita ylös ja sitten kulkea ullakon poikki päästäkseen sinne. Ja kiertoportaat olivat jyrkät ja vaivalloiset pikku jaloille, siksi oli ollut hyvinkin mieluista, kun entinen lapsentyttö nosti lapsen käsivarrelleen ja kantoi hänet portaita ylös, mutta sellaista ei Mäki-Kaisa näyttänyt ymmärtävän. Ja peloittavaa oli kulkea ullakon poikki, varsinkin iltaisin, kun pimeä oli laskeutunut maille ja pikku kätöset välttämättä olisivat kaivanneet suurta kättä, johon tarttua kiinni. Mutta Mäki-Kaisa, joka oli tottunut villiin, synkkään metsään, arveli kai, että Mårbackan ullakko oli turvallinen ja varma paikka. Hän kulki vain eteenpäin ojentamatta kellekään kättä. Sai olla tyytyväinen, jos ennätti saada hänen hameensa liepeestä kiinni.

Vuoteet, joissa kolme lasta nukkui, olivat Askersbyn kelpo nikkarivanhuksen tekemät, ja ne olivat erittäin sievät sorvattuine nappuloineen pääpuolessa. Mutta ne olivat aukivedettävät, sillä niin suuri kuin lastenkamari olikin, vei kuitenkin kolme vuodetta paljon tilaa, ja hyvä oli työntää ne kokoon päiväksi. Eikähän se itsessään ollut mikään vika, mutta miten lieneekään Askersbyn kelpo nikkarivanhus tehnyt nuo vuoteet, sillä öisin ne tuon tuostakin katkesivat kahtia.

Se, jolle näin kävi, heräsi tietysti makeimmasta unestaan, ja kun hän huomasi vuoteen keskeltä katkenneen, hän koetti tietenkin kyyristyä kokoon vuoteen yläpuoleen ja toivoi nukahtavansa uudelleen. Mutta se ei onnistunut niinkään helposti, vaan hetken kuluttua nukkuja ojensi suoraksi jalkansa antaen niiden riippua laidan yli. Siten hän makasi odotellen unta, kunnes oli yhtä virkku kuin keskellä päivää, ja silloin hän vihdoin päätti nousta ja koettaa asettaa vuoteen osat paikoilleen. Ja kun hän luuli onnistuneensa ja vuodevaatteet olivat paikallaan, ryömi hän niin varovaisesti kuin suinkin vuoteeseen ja ojentautui mielihyvin suoraksi. Kaikki kävi hyvin, uni tuli hiljaa hiipien, mutta samassa hän sattui varomattomasti käännähtämään. Ja rits, rats kuului vain, vuode katkesi uudelleen, eikä unesta sinä yönä ollut enää vähintäkään toivetta.

Mutta Mäki-Kaisa nukkui kaiken aikaa, eikä kenenkään mieleen juolahtanutkaan herättää häntä ja pyytää häntä auttamaan. Entinen lastentyttö oli heti herännyt, niin pian kuin jonkun vuode oli rasahtanut, ja hän oli asettanut sen helposti ja pian paikoilleen kenenkään tarvitsematta edes pyytää hänen apuaan.

Lastenkamarin yläpuolella oli pieni, ahdas luhti, joka oli täynnä vanhoja rikkinäisiä kangaspuita ja rukkeja, ja tämän rojun joukossa asusti kissapöllö. Se vasta oli merkillinen otus pitämään meteliä. Öisin lasten mielestä kuulosti aivan siltä, kuin joku olisi laahannut suuria, raskaita hirsiä heidän päänsä yläpuolella. Mutta kun he säikähtivät melua, oli entinen lastentyttö nauranut heille ja sanonut, ettei ollut mitään pelon syydä, sillä kissapöllö siellä vain piti ääntä. Mutta Mäki-Kaisa, joka oli kotoisin metsästä, pelkäsi kaikkia eläimiä. Ne olivat hänen mielestään pahoja henkiä, ja kun kissapöllö herätti hänet öisin, otti hän virsikirjan esille ja alkoi lukea. Hän ei osannut rauhoittaa pikku lapsia, vaan pelästytti heitä vielä enemmän, niin että kissapöllö parka muuttui suureksi jättiläiselukaksi, jolla oli kissanpää ja kotkansiivet. Ja mahdotonta on sanoin selittää, miten lapsoset vapisivat aina sydän juuriaan myöten ajatellessaan, että tuollainen hirviö asusti heidän yläpuolellaan. Sehän voisi ehkä repiä reiän kattoon suurilla kynsillään ja tulla heidän luokseen!

Väärin olisi väittää, että Mäki-Kaisa laiminlöi lapsia tai piteli heitä pahoin. Ei sinne päinkään. Entinen lapsentyttö ei ollut pitänyt heitä aina siisteinä ja ehjinä, mutta hän oli ollut sanomattoman hyvä heille.

Lasten suurimpana aarteena siihen aikaan olivat heidän kolme pientä tuoliaan. He olivat saaneet ne lahjaksi Askersbyn kelpo nikkarivanhukselta. He eivät tienneet, oliko hän antanut ne korvaukseksi epäonnistuneista vuoteista, mutta melkein he niin uskoivat. Tuolit eivät olleet epäonnistuneita, ne olivat vahvat ja vankat. Niitä saattoi käyttää pöytänä ja rekenä, lapset saattoivat ratsastaa niillä pitkin huonetta ja nousta niille seisomaan ja hypätä lattialle, he saattoivat kaataa ne kumoon, niin että ne tekivät navetan ja tallin virkaa, niin, niitä voitiin käyttää aivan kaikkeen.

Mutta vasta sitten, kun käänsi tuolit ylösalaisin, saattoi täysin käsittää, miksi lapset panivat niihin niin suurta arvoa. Silloin näet näkyi jokaisen tuolin pohjassa lasten kuvat. Yhdessä oli Johan, sinipukuinen poika, jolla oli suunnaton piiska kädessä, toisessa Anna, pieni suloinen tyttö, punainen puku yllä ja keltainen paimenhattu päässä, haistellen kukkakimppua, ja kolmannessa oli Selma, pieni tytön tyllerö, yllä sininen puku ja raidallinen esiliina, mutta hänellä ei ollut mitään päässä eikä kädessä.

Nämä kuvat oli maalattu tuoleihin, jotta jokainen tuntisi omansa, ja lasten mielestä ne olivat paljoa enemmän heidän omansa kuin vaatteet ja kaikki muu, mitä vanhemmat olivat antaneet heille. Vaatteet kulkivat toiselta toiselle, siitä heillä oli alituisia todisteita, ja heidän hienot leikkikalunsa suljettiin kaappeihin tai pantiin talteen vierashuoneen hyllylle, mutta tuoleja, jotka olivat merkityt heidän kuvillaan, ei kukaan voinut riistää heiltä.

Siksi Mäki-Kaisa teki kovin pahoin, kun hän joskus nosti kaikki kolme tuolia korkealle koivupiirongille, niin etteivät lapset voineet saada niitä käsiinsä. Olkoon, että hän vasta oli pessyt lattian ja että märkään permantoon tuli rumat jäljet, kun he laahasivat pikku tuolejaan sitä pitkin, mutta entinen lapsentyttö ei olisi koskaan hennonut ottaa tuoleja heiltä lyhyeksi hetkeksikään.

Rouva Lagerlöf huomasi kylläkin, ettei lapsentyttö ymmärtänyt hänen pikku lapsiaan. He pelkäsivät häntä, he eivät viihtyneet hänen parissaan. Mutta Mäki-Kaisa oli pestattu vuodeksi, ja ennenkuin se oli kulunut loppuun, ei juuri voinut antaa hänen muuttaa. Rouva toivoi asian parantuvan niin pian kuin kesä tuli, ja lapset saivat leikkiä kaiket päivät ulkona eivätkä joutuneet niin paljon tekemisiin lapsentytön kanssa.

Eräänä aamupäivänä kesän alussa sattui kuitenkin, että nuorin pikku tyttö oli jäänyt yksin lasten kamariin. Hän istui vetosängyssään ihmetellen niissä kaikki ihmiset olivat, ja samalla hän tunsi olevansa merkillisen väsynyt ja voimaton.

Toinnuttuaan hiukan hän muisti, että aikaisemmin aamupäivällä hän sekä toiset lapset olivat käyneet luutnantti Lagerlöfin kanssa Åsin kylpylaitoksella uimassa. Kotiin palattua oli Mäki-Kaisa vienyt kaikki kolme täysissä pukimissaan vuoteeseen nukkumaan hetken aikaa ennen päivällistä.

Mutta vuoteet, joissa Anna ja Johan olivat nukkuneet, olivat nyt tyhjät, ja siitä lapsi päätti, että he olivat nousseet ja menneet pois.

Ehkäpä he olivat jo puutarhassa leikkimässä. Tyttönen oli hiukan pahoillaan ajatellessaan, että he olivat lähteneet pois ja jättäneet hänet yksin lastenkamariin. Mutta sille ei voinut mitään. Täytyi koettaa kiivetä vuoteesta maahan ja mennä heidän perässään.

Hän oli kolmen ja puolen vuoden vanha, ja osasi erittäin hyvin avata oven ja kavuta ullakon portaita alas. Mutta vaarallisinta oli kulkea ihan yksin ullakon poikki, ja hän kuunteli, tulisikohan kukaan häntä noutamaan.

Ei, portaista ei kuulunut askeleita, hänen oli kai pakko yrittää omin voimin. Mutta hänen aikoessaan nousta vuoteestaan ei se onnistunutkaan.

Hän yritti kerran toisensa jälkeen, mutta vaipui aina istualleen. Hänen jalkansa tuntuivat niin kummallisilta, ikäänkuin ne eivät olisi olleet hänen omansa. Hän ei voinut hallita niitä vähääkään.