Viisi vuotta elämästäni, 1894-1899

Kuopiossa, Osakeyhtiö Kuopion Uuden Kirjapaino, 1901.

Minä kerron näillä lehdillä elämästäni ainoastaan niinä viitenä vuotena, joina olin kokonaan eroitettuna muusta maailmasta.

Ne seikat, jotka tapahtuivat Ranskassa oikeudenkäynnin aikana 1894 ja sitä seuraavina vuosina, olivat minulle tuntemattomat Rennes'n oikeudenkäyntiin saakka.

A.D.

Lapsilleni.

I.

Minä synnyin Mühlhausenissa, Elsassissa, lokak. 9 p. 1859. Lapsuuteni kului hiljaisesti äitini ja sisarieni terveellisessä piirissä, lapsiaan rakastavan isän johdannon sekä vanhempien veljien hellän huolenpidon alaisena.

Ensimäinen katkera muisto, joka ei koskaan haihdu mielestäni, oli 1870 vuoden sota. Rauhan tultua päätti isäni ruveta Ranskan alamaiseksi, ja meidän täytyi jättää Elsassi. Minä menin Pariisiin opintojani jatkamaan.

V. 1878 otettiin minut polyteknilliseen opistoon, josta 1880 pääsin ulos aliluutnanttina ja tykkiväen oppilaana siirtyäkseni ammattikouluun Fontainebleau’ssa. Lokak. 1 p:nä 1882 nimitettiin minut luutnantiksi 31:seen tykistörykmenttiin, joka oli sijoitettuna Mans'iin. V:n 1883 lopulla määrättiin minut ensimäiseen varsinaiseen ratsuväen osastoon Pariisissa.

Syysk. 12 p:nä 1889 nimitettiin minut kapteeniksi 21:seen tykistörykmenttiin ja komennettiin adjutanttina sotilaspyroteknilliseen keskuskouluun Bourges'issa. Talven kuluessa menin kihloihin neiti Lucie Hadamardin kanssa, josta tuli sittemmin minulle uskollinen ja urhoollinen puoliso.

Kihlausaikana valmistauduin pääsöä varten korkeampaan sotakouluun, johon minut otettiin huhtik. 20 p:nä 1890; seuraavana päivänä huhtik. 21 p:nä olivat hääni. Pääsin ulos korkeammasta sotakoulusta 1892 arvosanalla "hyvin hyvä" ja puoltolauseella pääesikuntaan. Järjestysnumero, jonka sain erotessani sotakoulusta, antoi aihetta minun kutsumiseeni ylimääräiseen palvelukseen armeijan pääesikunnassa, johon astuin tammik. 1 p:nä 1893.

Loistava ja helppo ura oli avautunut minulle, tulevaisuus näytti ruusunpunaiselta. Työpäivien päätyttyä löysin lepoa ja suloisuutta perhe-elämässä. Oppiakseni tuntemaan kaikkia ihmissielun ilmauksia ja vivahduksia käytin hyödylliseen lukemiseen ne ihanat iltahetket, jotka vietin yhdessä vaimoni kanssa. Me olimme täydellisesti onnelliset, ensimäinen lapsemme lisäsi iloa kodissamme. Minulla ei ollut mitään taloudellisia huolia, sama syvä rakkaus yhdisti minut perheeni jäsenten kanssa ja vaimoni perheen kanssa.

Koko elämä näytti hymyilevän minulle.

II.

Vuosi 1893 kului ilman mitään erikoisempaa, joka olisi häirinnyt onneamme. Tyttäreni Jeanne'n syntyminen lisäsi auringonpaistetta kodissani.

Vuosi 1894 tuli olemaan viimeinen, jonka olin armeijan pääesikunnassa. Minut määrättiin tämän vuoden viimeisenä kolmanneksena tekemään vaadittavan palveluskokeen eräässä Pariisin jalkaväen rykmentissä.

Ryhdyin tähän palvelukseen lokak. 1 p:nä; lauantaina lokak. 13 p:nä 1894 sain käskyn saapua seuraavana maanantaina kello 9 aamusella sotaministeriöön päätarkastusta varten; oli nimenomaan määrätty saapua "sivilipuvussa". Määrätty aika tuntui minusta kovin varhaiselta päätarkastukseksi, joka tavallisesti tapahtui iltasella, huomautus sivilipuvusta ihmetytti minua samoin. Nämä huomiot tein lukiessani virkailmoitusta, mutta unhotin ne heti, kun en pannut niihin mitään merkitystä.

Sunnuntai-iltana söimme, vaimoni ja minä, tavallisuuden mukaan puolista appivanhempieni tykönä, joitten luota poistuimme hyvin iloisina ja onnellisina kuten ainakin niinä iltoina, jotka vietimme siinä perheessä, rakkaiden omaisiemme keskuudessa.

Maanantai-aamuna heitin hyvästit omilleni. Poikani Pierre, joka silloin oli kolmen ja puolen vuoden vanha ja jolla oli tapana seurata minua uloslähtiessäni ovelle saakka, saattoi minua sinäkin aamuna tapansa mukaan. Tämä tapaus jäi minulle yhdeksi elävimmäksi muistoksi onnettomuudessani; usein, surun ja epätoivon öinä, elin uudestaan sen hetken, jolloin puristin lastani viimeisen kerran syliini; minä ammensin siitä muistosta uutta voimaa ja tahdonlujuutta.

Aamu oli kaunis ja viileä; aurinko kohosi taivaanrannan yli karkoittaen pois hienon sumun; kaikki ennusti ihanaa päivää. Kun olin tullut liian aikaseen ministeriöön, kulin muutaman minuutin ajan rakennuksen ulkopuolella, ennenkuin menin sisään. Kun astuin huoneeseen, otti minut vastaan majuri Piquart, joka näkyi minua odottaneen ja vei heti minut työhuoneeseensa. Minä hämmästyin, kun en tavannut ketään tovereistani, sillä tavallisesti kutsutaan upseerit joukottain päätarkastukseen. Hetkisen puheltuamme jokapäiväisistä asioista vei majuri Piquart minut pääesikunnan päällikön huoneeseen. Hämmästykseni oli suuri astuessani sisään, sillä siihen sijaan että luulin tulevani pääesikunnan päällikön eteen, ottikin minut vastaan majuri Paty de Clam sotilaspuvussa. Huoneessa oli myös kolme minulle tuntematonta sivilipukuista henkilöä. Nämä henkilöt olivat salapoliisipäällikkö Cochefert, hänen kirjurinsa ja arkivario Gribelin.

Majuri du Paty tuli vastaani ja sanoi hillityllä äänellä: "Kenraali tulee pian. Kun minulla on kirje kirjoitettavana ja sormeni on kipeänä, pyytäisin teitä kirjoittamaan sen minun sijastani." Täytin heti pyynnön, niin omituiselta kuin se minusta näissä oloissa tuntuikin. Istuuduin pöydän ääreen, joka oli jo asetettu valmiiksi, majuri du Paty asettui aivan viereeni ja seurasi tarkasti käteni liikkeitä. Kun ensin olin täyttänyt tarkastusmallin, saneli hän kirjeen, jossa eräät kohdat muistuttivat sitä syyttävää kirjettä, jonka minä sittemmin olen oppinut tuntemaan ja joka on saanut "_bordereau'n_" nimen. Sanellessaan keskeytti majuri minut huudahtamalla: "Te vapisette!" (Minä en vavissut ollenkaan. Sotaoikeuden edessä 1894 selitti hän tämän äkillisen muistutuksensa siten, että hän huomasi ett'en minä vavissut koko sanelun aikana ja että hän sen vuoksi luuli minun teeskentelevän ja tahtoi saada minut siten hämmentymään.) Tämä kiivas muistutus kummastutti minua suuresti, niinkuin myös majuri du Paty'n silminnähtävä vihamielisyys minua kohtaan. Mutta kun kaikki epäluulo oli minusta kaukana, luulin hänen pitävän kirjoitustani huonona. Sormiani todellakin paleli, sillä ulkona oli ollut aika kylmä ja minä vaan muutaman minuutin oleskellut lämmitetyssä huoneessa. Senvuoksi vastasinkin: "Sormeni ovat kohmeessa."

Kun yhä pysyin kirjoittaessani levollisena, ahdisti du Paty minua uudelleen nyt kiivaasti ärähtäen: "Olkaa tarkkaavainen, tämä on tärkeätä!" Vaikka hämmästyinkin hänen tylyä ja outoa käytöstään, en kumminkaan virkkanut mitään, vaan koettelin kirjoittaa parempaa. Silloin jo, niin selvitti majuri du Paty oikeuden edessä 1894, näki hän että minä pysyin kylmäverisenä, ja siis oli turhaa jatkaa koetusta. Kirjoituskohtaus oli yksityisseikkoihin saakka edeltäpäin valmistettu; siitä ei kumminkaan saatu odotettuja tuloksia.

Kun sanelu oli loppunut, laski majuri du Paty kätensä olkapäälleni ja huusi jyrisevällä äänellä: "Lain nimessä vangitsen minä teidät; te olette valtiopetoksesta syytetty." Jos ukkonen olisi iskenyt jalkojeni juureen, ei se ankarammin olisi voinut järkyttää mieltäni: minä lausuin katkonaisia sanoja, vastustaen niin kauheaa syytöstä, jota ei mikään elämässäni oikeuttanut.

Sitten hyökkäsivät Cochefert kirjurineen kimppuuni ja alkoivat tutkia taskujani. En tehnyt vähintäkään vastarintaa, vaan huusin heille: "Ottakaa avaimeni, avatkaa kaikki luonani, olen viaton!" Lisäsin: "Näyttäkää minulle ainakin todistukset siitä konnantyöstä, johon te väitätte minun olevan syypään." Todistukset ovat liiankin painavat, vastattiin minulle, lähemmin niitä määrittelemättä.

Sitten vei minut Cherche-Midi'n vankilaan majuri Henry, salapoliisi seurassaan. Matkalla kyseli minulta majuri Henry, joka kumminkin jo itse tiesi kaikki, mistä minua syytettiin, sillä hän oli ollut verhon takana samassa huoneessa kuin minäkin. Vastauksestani laati majuri Henry raportin, jonka valheellisuus esiintyi päivän selvästi niitten kuulustelujen kautta, joitten alaisena olin juuri ollut ja tulin vielä useampana päivänä olemaan.

Saavuttuani vankilaan pistettiin minut koppiin, jonka ikkuna oli vankien pihalle päin. Minut pidettiin ankaran valvonnan alaisena, kaikki yhteys omieni kanssa oli kielletty. Minä en saanut paperia, kynää, mustetta enkä lyijykynää. Ensimäisinä päivinä kohdeltiin minua muitten vankien tavoin, mutta sitten tehtiin hoidossani muutos.

Niitten miesten seurassa, jotka toivat minulle ruokaa, oli aina vahtiatekevä kersantti ja kunnallisvirkamies, jolla yksin oli avain minun koppiini. Häntä oli kovasti kielletty puhuttelemasta minua.

Kun minä, äskeisen kamalan kohtauksen valtaamana, näin itseni tässä synkässä kopissa, ja kun ajattelin niitä kaikkia, joista joku tunti sitten erosin iloisena ja onnellisena, jouduin minä kauheaan kiihoitustilaan ja ulvoin tuskasta.

Minä kuleksin kopissani ja ta'oin päätäni sen seiniin. Vankilan päällikkö kävi kunnallisvirkamiehen kanssa minua katsomassa ja rauhoitti minua muutamaksi hetkeksi.

Olen iloinen saadessani tässä lausua kiitollisuuteni sotilasvankilain tirehtöörille, majuri Forzinetti'lle, joka täyttäessään tarkasti velvollisuutensa, oli samalla ylevän inhimillinen.

Seuraavien seitsemäntoista päivän kuluessa kuulusteli minua useat kerrat majuri du Paty, joka toimitti tutkintoupseerin virkaa. Hän tuli aina iltasilla hyvin myöhään, seurassaan kirjurinsa, arkivaario Gribelin. Hän saneli minulle osia tuosta ennen mainitusta kirjeestä, vilautti silmieni edessä tulen valossa sanoja ja sanankatkelmia samasta kirjeestä ja kyseli alinomaa tunsinko käsialaani vai en. Paitsi mitä oli pöytäkirjaan merkitty näissä kuulusteluissa, teki hän kaikenlaisia hämäriä viittauksia seikoista, joista en mitään ymmärtänyt, sitten hän poistui teaatterimaisilla liikkeillä, jättäen minut ratkaisemattomien arvoitusten valtaan. Minä olin yhä tietämätön niistä asianhaaroista, joihin syytös perustui. Hartaista pyynnöistäni huolimatta en saanut mitään selvitystä siitä, mistä minua syytettiin. Harhailin täydellisessä pimeydessä.

Ei suinkaan ollut majuri du Paty'n ansio, ettei järkeni kokonaan pimennyt näinä loppumattoman pitkinä päivinä ja öinä. Ei minulla ollut paperia eikä mustetta ajatuksieni muistiin panemista varten; alinomaa haudoin mielessäni niitä lausepätkiä, joita olin saanut hänestä puserretuksi, ja jotka minua vaan veivät enemmän harhaan. Vaikka kärsimykseni olivatkin kauheat, oli omatuntoni kumminkin valveilla ja erehtymättä johti minua velvollisuuden tielle. "Jos kuolet, sanoi se minulle, luullaan sinua syylliseksi: tapahtukoon mitä tahansa, täytyy sinun elää julistaaksesi viattomuutesi koko maailmalle."

Viidentenätoista päivänä vangitsemisen! jälkeen näytti majuri du Paty minulle valokuvan siitä syyttävästä kirjeestä, jota sittemmin kutsuttiin "bordereau'ksi".

Minä en ollut kirjoittanut tätä kirjettä, enkä ollut sen tekijäkään.

III.

Sitten kun majuri du Paty oli lopettanut kuulustelunsa, tuli käsky sotaministeriltä, kenraali Mercier'ltä alkaa säännöllinen tutkinto kanssani. Käytökseni oli kumminkin moitteeton; ei mikään elämässäni, teoissani ja suhteissani voinut antaa aihetta tällaiseen epäluuloon.

Marrask. 3 p:nä kirjoitti Pariisin kuvernööri, kenraali Saussier tutkintokäskyn alle.