Raudun taistelu

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.

Alkulause.

Joku aika sitten pidin Viipurin suojeluskunnan klubilla esitelmäsarjan Raudun taisteluista. Kun nämä esitelmäni saivat harvinaisen lämpimän vastaanoton, innostutti se minut tarttumaan kynään ja hiukan vielä täydentelemään esitelmäselostustani. Sillä tavoin on tämä kirja syntynyt. Koko joukon vaikeuksia on tuottanut yhtenäisen selostuksen laatimiselle se seikka, että taisteluraportit Raudun tapahtumista ovat yleensä hyvin puutteelliset. Raudussa ei näet jäänyt paljon aikaa raporttien laatimiseen, aika meni tyyten tarkoin tappelemiseen. Pääpiirteissään lienee kuitenkin laatimani yleiskuvaus oikea.

Teokseen liitetyt kartat ovat piiripäällikkö, kapteeni Karimon laatimat, ja lausun tästä avustuksesta hänelle lämpimät kiitokseni. Karttojen käytöstä huomautettakoon seuraavaa: »Kartta I» antaa yleiskuvan koko taistelualueesta sekä meikäläisten suuren hyökkäyksen alussa suoritetusta kiertoliikkeestä. »Kartta H» taas esittää Raudun aseman lähimpine ympäristöineen sekä taistelun loppuvaiheiden aikana sen ympärille kierretyn saartorenkaan, meikäläisten tykistön sijoituksen ja vihollisen läpimurron sille itselleen tuhoisine seurauksineen.

Raudun tapahtumia muistelee ylpeydellä Karjalan nuorison paras osa. Jos kirjaseni jaksaisi muuallakin herättää mielenkiintoa näihin muistoihin, olisin hyvin kiitollinen.

Viipurissa, marraskuulla 1919.

Simo Eronen.

Yleistilanne Karjalan rintamalla vapaussodan alkuviikkoina.

Ennenkuin käyn varsinaiseen aineeseeni, on tarpeen muutamin sanoin valaista vapaussodan alkuviikkoina Karjalan rintamalla vallinnutta sotilaallista yleistilannetta.

Se tilanne ei ollut suinkaan mikään kehuttava. Sotatoimet, jotka Pietisen tehtaalla Viipurissa sattuneiden, tapausten jouduttamina alkoivat Karjalassa viikkoa aikaisemmin kuin Pohjanmaalla, yllättivät Karjalan suojeluskunnat jotenkin valmistumattomina. Ei ollut juuri nimeksikään sotilaskiväärejä, vielä vähemmän ampumatarpeita. Tämän vuoksi lieneekin Pohjanmaalle muodostetussa suuressa päämajassa aluksi vakavasti epäilty, kyetäänkö n.s. Vuoksen linjaa ensinkään puolustamaan vai eikö olisi viisaampaa vetäytyä kauemmaksi pohjoiseen.

Niillä miehillä, jotka helmikuun alkupäivinä ottivat Antreassa asiainhoidon käsiinsä, ei kuitenkaan, ollut vähintäkään halua luonnon luoman Vuoksen linjan ja sen mukana koko Karjalan maakunnan jättämiseen hävittävien vihollislaumojen raiskattavaksi. Kun... oli tammik. 26. ja 27. onnistuttu rohkealla yllätyksellä kaappaamaan Antrean asemalla ja Vuoksenniskalla olleet ryssien ase- ja ammusvarastot — yhteensä muutamia satoja erimallisia sotilaskiväärejä, kymmenkunta osittain rikottua konekivääriä sekä 6 lukotonta 3-tuumaista tykkiä —, niin katsottiin oltavan kyllin voimallisia käymään sotaa Viipurin punikkilaumoja ja niihin yhtyneitä ryssiä; vieläpä Pietarista tulevia apujoukkojakin vastaan, vaikkei itsellä ollutkaan aluksi sanottavia toiveita minkäänlaisen avun saannista Pohjanmaalta. Siellä Pohjanmaallakin näet vasta odoteltiin aselähetystä ja jääkärejä Saksasta, odoteltiin ankarasti, mutta niiden saapuminen viivästyi monesta syystä.

Mutta vihollinen ei viivästynyt, se kävi päälle turkasen kiukkuisesti, ja niinpä ei auttanut muu kuin käydä tappelemaan niillä vehkeillä mitä käsillä oli. Kaikki pyssyn nimeä kantavat rautaputket annettiin tappelunhaluisten miesten kouriin sitä mukaa kuin näitä miehiä vähitellen kertyi maakunnan eri kulmilta Antreaan. Vielä he saivat taskuunsa muutamia panoksia, ja niin mars tulilinjoille sen parempaa harjoitusta tai muuta äksiisiä saamatta.

Mutta ei tyydytty vain siihen, että miehiä saatiin tulilinjoille; Päätettiin hommata näiden tueksi myöskin järeämpää aseistusta. Nuo Vuoksenniskalta saadut, ryssien lukottomiksi panemat tykit lähetettiin Sortavalaan Horsman konepajalle. Sen saavutuksista tykkiteollisuuden alalla ei kyllä siihen saakka oltu suuria kuultu, mutta yhtäkaikki se kävi siekailematta tehtäväänsä käsiksi sillä tuloksella, että ensimäiset tykit jo parin päivän perästä palasivat Antreaan täysin käyttökunnossa. Ne olivat lyhytpiippuisia, varustetut korkealla, raskaalla teräsjalustalla, ne kun olivat alkuaan aiotut laivatykeiksi Saimaan vartioaluksiin. Kaiken kaikkiaan ne muistuttivat suurenpuoleista lihamyllyä, mutta antoivat äkäisen, räsähtävän äänen, joka kai aluksi olikin pääasia. Kun vielä näiden tykkien alle oli tekaistu jalakset ja nimetty tykkipäälliköt, jotka sivumennen sanoen olivat tähänastisessa elämässään käsitelleet paljon vaarattomampia vehkeitä kuin tykkejä, niin oli Karjalan armeijakunnan tykistö valmis lähtemään tulilinjoille jakaakseen siellä jalkaväen vaivat ja kunnian.

Mutta tiukalle se sittenkin otti. Miehiä tuli hitaasti rintamalle, ja aseistuksen sekä ampumatarpeiden puute alkoi tulla suorastaan huutavaksi. Kun Viipurissa liikkui huhuja Vuoksen taa kädenkäänteessä kokoontuneesta 8,000 miehen suuruisesta ja hyvin varustetusta armeijasta, niin todellisuudessa sen armeijan miesluku nousi muutamiin satoihin, ja varusteittensa kirjavuudessa se olisi voinut kilpailla minkä sattumalta sotapoluille joutuneen ryövärijoukon kera tahansa. Niinpä esim. panoksien lähettäminen joukko-osastoille tuotti sanomattomia vaikeuksia, kun samassa ryhmässäkin voi miehillä olla monenlaisia kiväärejä. Tästä oli seurauksena rintamalta yhtenään tulevat kiukkuiset haukkumiset, että on saatu »väärät patruunat», joita ei pirunkaan konstilla saada pyssyihinsä soveltumaan.

Tapella piti kuitenkin vuorokaudet läpeensä, ja yhtenään paisuivat vihollislaumat vain taajemmiksi, yhtenään tulivat niiden rynnistykset kiukkuisemmiksi.

Näissä oloissa, kun kaikki voimat täytyi ponnistaa vihollisen aisoissa pitämiseen Antrean rintamalla, jäi Ala-Vuoksen rintamaosan puolustus pakostakin hyvin puutteelliseksi. Ei siltä, ettei Antreassa olisi aivan hyvin käsitetty tämän rintamaosan tärkeätä merkitystä. Senhän käsittää kuka hyvänsä vilkaistuaan vain kerran Karjalan kannaksen kartalle. Näkeehän siltä kartalta jo ensi silmäyksellä, että Pietarin—Hiitolan rata on Venäjältä päin tulevan vihollisen käsissä hyvin vaarallinen sotatie Ylä-Vuoksen puolustuslinjan selkään.

Pietarissa oleva vihollisen sotilaallinen ylijohto ei voinutkaan tuota Pietarin—Hiitolan radan tarjoamaa houkutusta vastustaa. Hyvin pian alkoi Raudun rajalta saapua Antreaan hälyttäviä viestejä, että rajantakaisella Pietarin—Raasulin rataosalla vihollinen näytti elonmerkkejä. Huomattiin liikuskelevan sen junia ja pienempiä joukko-osastoja, joiden ilmeisenä tehtävänä oli tiedustelu pian alkavan hyökkäyksen varalta.

Niinpä siis täytyi jotakin tehdä meikäläistenkin puolella, ja tehtiin se mikä voitiin: Kiviniemeen muodostettiin harjoitusjoukko, joka sitten hiukan myöhemmin sai nimen Karjalan armeijakunnan 7:s pataljoona. Tämän joukon johtajaksi määrättiin jääkäri Veikko Läheniemi, ja oli hänen tehtävänään valvoa tapahtumain kehitystä tällä kolkalla sekä huoltaa koko Laatokan puoleisen rajan vartiointi. Aluksi ei tuo hänen komentoonsa uskottu joukko kohonnut täyteen komppaniaankaan, ja sen miesluku pääsi kasvamaan hyvin hitaasti, sillä ilmeisestä vaarasta huolimatta tuli rajapitäjien, Kivennavan, Valkjärven, Raudun ja Metsäpirtin miehinen väki alussa verrattain vastahakoisesti lippujen alle, ja muualta saapuvat apuvoimat tarvittiin viimeistä miestä myöten Antrean rintamalle.

Kaiken varoiksi annettiin Antreasta määräys, että Kiviniemen väliaikainen, puusta tehty rautatiesilta oli rikottava. Täten tahdottiin säästyä ainakin suoranaiselta yllätykseltä siltä taholta. Eihän näet vihollinen raskaine varustuksineen voisi ainakaan ensi puhaltamalla tulla Vuoksen yli ilman rautatietä.

Näemme siis pahimmassa tapauksessa valmistaudutun siihen, että rajapitäjät täytyisi Kivinientä ja Ala-Vuoksen linjaa myöten jättää vihollisen jalkoihin. Niinkään onnettomasti ei sentään käynyt.

Mutta hyvin pian saivat Kiviniemessä majailevat vartiojoukot tulikasteensa suorittaa. Helmikuun 20 päivän iltana saapui rajalla olevan Raasulin kylän parikymmenmiehiseltä suojeluskunnalta, joka, muiden pitäjäläisten nahjustellessa, esimerkiksi kelpaavalla valppaudella piti rajavartiota, hälyttävä viesti Kiviniemeen. Tämä viesti tiesi kertoa, että rajan Venäjänpuoleiselle Raasulin asemalle oli Pietarista saapunut kokonaista 40 vaunua käsittävä juna täynnä aseistettuja miehiä, pääasiallisesti venäläistä sotaväkeä, varustuksinaan m.m. useampia tykkejä ja suuri määrä konekiväärejä, joita kiireimmän kaupalla purettiin vaunuista ja järjestettiin taistelukuntoon. Pelätystä hyökkäysuhasta oli siis tulemassa tosi, ja täytyi parhaansa mukaan valmistautua sitä vastaanottamaan.

Vihollinen hyökkää rajan yli. — Raudun rautatieasema menetetään.

Suuren suuri ei se voima ollut, joka Kiviniemestä voitiin lähettää rajaa puolustamaan. Kaiken kaikkiaan se nousi 60 mieheen, ja oli sen johtajana räisäläläinen Antti Haikonen, joka vapaussodan edellisenä syksynä oli hyvällä menestyksellä toiminut Viipurin piirin suojeluskuntien harjoitusmestarina kierrellen maaseudulla ensimäisiä suojeluskunta-ituja kylvämässä. Kun rajalla oleva Raasulin suojeluskunta oli liittynyt Haikosen joukkoon, paisui sen miesluku yksin lukien 83 mieheen. Eikä tällä joukolla ollut edes ainuttakaan konekivääriä vihollisen kymmeniä samanlaisia vehkeitä ja lukuisaa tykistöä vastaan.

Pienuuttaan ja huonoa aseistustaan ei tämä joukko kuitenkaan pelännyt. Sisukkaasti asettui se seuraavana aamuna hämärissä ketjuun aivan rajalle, niinkuin isänmaansa maakamaraa ja kunniaa puolustamaan valmiiden miesten tuleekin tehdä.

Liian suuri oli kuitenkin heidän vastassaan ylivoima. Vihollisella oli arviolta noin 1000 miestä, ja se ryhtyi hyökkäykseen kiivaan tykki- ja konekivääritulen tukemana. Samalla se levitti hyökkäysketjunsa niin laajalle, että meikäläisten molemmat sivustat heti alussa joutuivat saartouhan alaisiksi. Hyvän aikaa kesti sentään tulista tappelua, ennenkuin meikäläiset antoivat perään ja läksivät yhä taistellen vetäytymään Raasulin kylästä. Sitä ennen ehdittiin se kuitenkin tyhjentää verrattain tarkoin, niin ettei ryöstönhaluinen vihollinen siitä suuriakaan hyötynyt.

Peräytyminen rajalta 9 km. matkan päässä olevalle Raudun rautatieasemalle saatiin suorittaa vihollisen sanottavasti häiritsemättä. Sillä näytti aluksi olevan muuta hommaa. Päästyään Raasulin kylän isännäksi; se varusti sinne päämajansa sekä levittäysi sitten toisia rajan lähettyvillä olevia kyliä ryöstämään.

Heti ensimäisen hälytysviestin tultua oli Antreasta pyydetty apuväkeä, ja saatiinkin jo 21 päivän iltana pienempi apujoukko, joka itsensä Läheniemen johdolla liittyi rajalta peräytyneisiin joukkoihin ja miehitti niiden kera Raudun aseman jääden siellä odottamaan vihollisen hyökkäystä.

Jo helmik. 22:sen iltapäivällä tekikin vihollinen ensimäisen Raudun aseman valtausyrityksen. Se oli maantietä pitkin edeten miehittänyt aseman lounaispuolella olevan Maanselän kylän ja teki rynnäkkönsä sieltä käsin.

Tämä ensimäinen rynnistys torjuttiin kuitenkin verrattain helposti, ja menestyksen rohkaisemana läksi seuraavana aamuna 40-miehinen joukko-osasto meikäläisiä Maanselän kylään häiritsemään vihollista. Kylän edustalla joutuivat he kuitenkin taisteluun vihollisen hyökkäysvalmiin ketjun kanssa ja oli heidän pakko lähteä peräytymismatkalle vihollisen seuratessa aivan kintereillä. Turvatakseen peräytymismatkan teki osa joukkueesta äkkihyökkäyksen päälletunkevaa vihollista vastaan, sai sen ketjun hajoitetuksi ja anasti konekiväärin varaosia ja ampumatarpeita kulettavan hevosen rekineen. Konekiväärinsä sai vihollinen kuitenkin pelastetuksi suureksi mielihaikeudeksi meikäläisille, joilla ei vielä ollut koko tällä rintamalla ainuttakaan sellaista asetta, kun siihen sijaan vihollisella oli niitä alustapitäen enemmän kuin se milloinkaan yhtaikaa voi taistelussa käyttää.