Shelleyn runoja

Keskellä maisen elon liikkuu täällä kuin outo aave vaiheill’ ihmisten, niin häälyvä ja hentosiipinen kuin tuulen henkäys tyvenellä säällä tai kuutamo ja tähtivalo tähkäin päällä, ja kenen luo se lehahtaa, sen, sielu ja sen kasvot saa pian katoavan herkän hohtehen, jonk’ ihanuus jää muistihin kuin kevätyön, kuin musiikin, — ei sulo vain, vaan taika tuo, jok’ ihmeellisin voimin vetää luo.

Kauneuden henki, joka pyhyytes suot kaikkeen kajastaa, mit’ aatoksiin tai muotoon innoitat — miks häilyt niin? Miks yhä meiltä pois viet antimes vain kyynellaakson jättäin tänne jälkehes? Miks aurinko ei ainiaaksi tee sateenkaartaan metsän taaksi, miks häipyy se, jost’ äsken iloittiin, miks syntymää ja kuolemaa yö päiväin yli varjoaa, miks lempeä ja vihaa lie ja toivoa ja tuskaa elon tie?

Vaikk’ kauan kysyneet on viisaimmat, ei vastannut oo ylhäält’ ääni mikään. Kuin turhan vaivan muistomerkit ikään on taivaat, henget, itse jumalat — sanoja vain, kuink’ armaina ne viettelikään — ja kaikki mitä kantaa maa on muuttuvaa ja katoovaa. Sä yksin suot — kun usvan kirkastat tai yhdyt tuulen huminaan yön sordiinia soittamaan tai kudot aallot kuutamoon — totes ja tenhos harhain vaihteloon.

Kuin pilvi, joka pian kiitää pois, niin lempi, toivo, itsetunto on. Ois kaikkivoipa hän ja kuoloton, joll’ ihanuutes seura luonaan ois, jok’ elonvettäis, jalo henki, aina jois. Sä, joka katseet lempiväin viet kaivattuihin silmiin päin, jok’ annat aatokselle ravinnon kuin varjot liekin virvoittaa, — jää vielä, ettei kammon maa ja elo tää ja hauta harmaa jäis yksin siksi, mik’ on varmaa!

Kun lapsena mä aaveit’ etsien hain rauniot ja hiivin mykät huoneet, niin selvityst’ ei henget mulle suoneet, ja tumma metsä, tähtiloisteinen, vait oli vain, kun haastoin haltioita sen. Mut kerran, syvin miettehin kun elon teitä tutkailin — juur’ oli kevättuulet sanomansa tuoneet herätä taasen maan ja puun kukkatuoksuun, lauleluun — niin äkkiä sun hahmos näin ja riemust’ autuaana etees jäin.

Ma silloin vannoin palvella sua vain ja sulle elää — enkö tehnyt niin? Viel’ öin ja päivin puhkeen kyyneliin ja sydämeni lyö, kun innossain nään samat harhanäyt, joit’ ajoin takaa ain’, paloinpa maisiin iloihin tai tähtein taakse tapailin. Ne tietää, että uniin kauneimpiin toi kuteet toivo riemukas, ett’ otat pois, oi valtias, maailman yön ja orjuuden, ja mit’ ei sanat kuvaa, annat sen!

Kuin iltaa kohti päivän kuulakkuus ja rauha syventyy, niin syksykin on sees, sen taivas siintää puhtaammin ja laajempana aukee avaruus kuin koko suven aikaan, ihmeellinen, uus! Niin anna voimas, jonka sain kuin sateen nuoruusvuosinain, kun tahdotonna jotain janosin, täst’ edespäin mua johdattaa syystyveneen, miss’ aukeaa sun valos kirkastama tie, jok’ yhteytees, pois itsestäin mun vie!

Se aik’ on mennyt menojaan. Se iäks tyhjiin juoksi! Täss’ seisomme vain, kun valituin käy hautoja haamut vainajain, nuo toivot, jotka tuonelaan vei elon tumma vuoksi.

Niin vieri virta ohitse. Se oli kangastus vain! Siin’ aukeaa nyt erämaa, kaks kivettymää todistaa: täss’ sykki syömet harhoille elämän aamu-usvain.

Ojan partaalle istui mies vihassaan, ja vanha luuttu, jo halki-lauta, siin’ yhtyi lauluun raatelevaan naisesta, joka oli nauta.

On lämmin, päivä kirkas on ja aallot juoksee kimmeltäin ja sininen ja aineeton on silta etäisyyteen päin. Maan tainten juuri herääväin on hetki kevyt hengittää. Ei missään sula äänet näin, tääll’ elon melu häviää ja sama lauha sointu vain ja ilo jää.

Nään kuinka syvyys vihertää ja kuink’ on laajat salit sen, tuoss’ aallot rantaan tyrskyää kuin tähtikuurot välkkyen ja meren sävel tasainen soi iäisyyden tahdissa ja soluu läpi sydämen kuin virta — kuinka suloista, jos toinen sydän sykkis tässä rinnalla!

Vaan toivoa ma löydä en, en mielen rauhaa, rattoa, en tyytymystä viisasten, jok’ antaa hengen kirkkaana maan varjoist’ ylös kohota. On onnen aika, lemmen kevät, on voiman päivät toisilla, jotk’ elävät ja hymyilevät, — mun vähät iloni jo pohjaa lähenevät.

Mut tääll’ on epätoivokin kuin suvituuli leppeä. Nyt lapsen lailla tahtoisin täss’ itkeneenä levätä ja tuta, kuinka elämä ja murheet hiipis hiljaa pois ja kuolon käsi viileenä mua hyväilis, ja meri sois — se viihdyttävä viime laulu kuulla ois.

Ehk’ itkis joku mua, kuin tätä ma suren päivää jälkeenpäin, jot’ elon autius, syömen hätä mun suuni kautta soimaa näin. Ehk’ itkis joku — koska jäin ma rakkaudetta — hartaammasti kuin hurmaa päiväin lähteväin, jotk’ ihailtuina iltaan asti viel’ loistelevat muistoissakin valoisasti.