Yksin Lontoossa

ENSIMÄINEN LUKU.

Ei yksinänsä.

Kuuma, helteinen päivä oli ollut ulkona maaseudullakin. Auringon noususta sen laskemiseen asti ei ollut tuulen henki liikuttanut viheriöitä lehtiä, ja lintusetkin olivat liian väsyneet virittään lauluansa.

Koko päivän oli polttava aurinko lähettänyt omia säteitänsä Lontoon kaduille, ja paljasjalkaiset lapset olivat tunteneet tomuisten kivien polttavan jalkainsa alla lähes yhtä kipeästi, kuin talvella jää oli kylmänyt heidän paljaita jalkojansa. Kävelypaikoilla ja torilla, erittäinki Charing-Cross'in viileäin vesilaitosten ympärillä lepäilivät ne, jotka välttivät ahtaita ja umpinaisia katusolukoita, tahi lojottelivat päivänpaisteessa, taikkapa etsivät jonkun nurkan saavuttaaksensa viileää varjoa.

Eräältä pieneltä kadulta Holborn'in ja Strand'in välillä lähtee vähäinen solukka; molemmin puolin sitä on korkeita rakennuksia, joiden kaikki alakerrat ovat avattuina pikku-puodeiksi. Sillä pienoisella kadulla on jommoinenki liikenne, koska se oikeastaan on oikotie kahden suuremman kadun välillä. Mainitut puodit ovat sangen pieniä ja vähäpätöisiä: ruokapuoti moniaine kasviksineen ja hedelmineen, välikauppias vanhoine vaatetavaroineen ja huonekaluineen, ja vihdoin nähtiin loitompana tungoksesta ja hälystä kadun tyynemmällä, osalla pienoinen puodin ikkuna, jossa riippui muutamia sanomalehtiä, vähän kullatuita paperia ja eräitä laulukirjoja. Oven päällä oli kirjoitus pienillä, huononlaisilla kirjaimilla: James Oliver, sanomalehden myyjä.

Itse puoti oli verrannollisesti vieläki pienempi, kuin ikkuna. Jos kaksi vierasta olisi yht'aikaa sisään tullut — mikä harvoin tapahtui — olisi sijan saanti kolmannelle ollut melkein mahdotonta...! Yhdellä äärellä oli pieni tiski eli kauppapöytä varustettu levyllä, joka aukaistiin asuinhuoneesen sisään mentäessä.

Tänä iltana oli levy alaslaskettuna; se oli varma merkki, että sanomalehden-myyjällä, James Oliverilla oli joku vieras luonansa, sillä muutoin ei olisi ollut mitään syytä vähentää sen pienen tiskin pituutta. Huoneen sisällä oli aivan pimeä, kovin pimeä niin aikaiseen päivällä; sillä vaikka ilta oli lähestymässä, ja aurinko laskeutumaisillaan, ei se kuitenkaan vielä ollut lakannut sitä suurta kaupunkia valaisemasta.

James Oliverin asunnossa oli kaasu jo sytytetty, ja tukehduttavan ilman vaikutuksesta kokonaan liikkumaton liekki lahjoitti huoneesen niukan valaistuksen. Todella löytyi yksi ikkuna, vaikka sitä ei ollut keveä heti huomata, se kun oli kaidan käytävän puolella, joka johdatti vieläki kuumempaan, sulettuun pihaan; tämä piha oli lukemattomain katujen keskuksena. Kun huoneet olivat neljä kertaisia, käsitetään helposti, kuinka vähän auringon paiste voi tunkeutua Oliverin huoneesen keskipäivälläkin.

Tämä huone oli kuitenkin suurempi kuin luultiinkaan, kun siinä oli useita pieniä ulkonemia, otettuna viereisistä huoneista, jotka kaikki ennenmuinon luultavasti olivat olleet yhtenä ainoana.

Tietty oli, ett'ei Oliverilla ollut tätä useampaa huonetta, sekä että hän yksinään asui siinä, sillä sen sisus osoitti jotain erakkoisuutta ja kolkkoutta, vaikka se oli puhdas ja siisti. Sammuneen takka-tulen sijalla olivat nyt hiilet mustana, ja teekattila seisoi jätettynä liedelle.

James Oliver oli istuutunut avonaisen oven lähelle voidaksensa silmätä puotiin — tarpeeton varovaisuus, sillä tähän aikaan ei ollut tapana kenenkään ostajan saapua. Oliver oli vanha ja näytti sangen kituliaalta himmeässä huoneessaan. Hänellä oli kalvea, kuihtunut ulkonäkö, joka tavallisesti seuraa niukasta ravinnosta. Suu oli hampaaton, sisäänvajonnut ja ryppyjen ympäröimä; hän kävi kyyryssä ja näytti heikolta ja horjuvalta. Sitä vastoin oli hänen kasvonsa sangen miellyttävät: niissä ilmautui jotain iloista ja hellää, ja joskus valaisi hänen muotoaan vieno hymyily, ollen sitä iloisempi, kun se ani harvoin ilmausi.

Oliver vanhuksella oli tänä iltana terveisillä käymässä jokseenkin hänen näköisensä pieni, vilkas eukko. Se oli siivonnut hänen huoneensa, laittanut hänen vaatteitaan ja pani nyt neulan, rihman ja napit ompelu-koteloon, jota hän aina piti taskussaan, -ja aikoi juuri ottaa vanhan hattunsa ja kaulavaatteensa ylleen, ennen kun toivottaisi hyvää yötä.

"Ah Charlotta", sanoi Oliver vetäessään pitkän, syvän huokauksen, "mitäpä antaisinkaan ollakseni Wrekin'in kukkulalla iltasilla näkemässä auringon laskua! Kuinka monta kesäiltaa juoksentelimmekaan siellä, kun olimme nuorna ja kaikki sukulaisemme elivät. Muistatko, miten avara näköala avautui siellä, ja miten raitis tuulonen leuhahteli sen laajan kedon yli? Niin, eräänä iltana, kun aurinko laskeusi tavattoman kirkkaana, näin minä koko Snowdon'in, vaikka sinne on sieltä toistakymmentä peninkulmaa. Minä ajattelen aina Wrekin'in kukkulaa lukeissani, kuinka Moses nousi Pisgan vuorelle ja näki sieltä koko maan ylt'ympäri. Ah, vanha sisko, toisin on nyt sitä vastaan."

"Niinpä niin", sanoi eukko miettivästi nyykytellen päätään. "Useimmat niistä Astonin, Uppingtonin ja Overlehillin asukkaista, joille silloin ompelin, ovat nyt kuolleet. Toisin nyt, toisin ennen. Niinpä niin! Raskasta on joutua vanhaksi ja yksinäiseksi."

"Niin, yksinäiseksi, eikä kuitenkaan aivan yksinäiseksi", vastasi Oliver uneksivaisesti. "Silmäni alkaa himmetä, kuuloni kadota, voimani vähetä, vaan kuitenkin olen nyt onnellisempi, kuin nuoruudessani. Monena iltahetkenä olen näkevinäni ja kuulevinani Herraa Jesusta. Hän näyttää minusta vanhimman veljemme näköiseltä, joka kuoli meidän piennä ollessamme. Muistatko häntä, Charlotta? Niin kalvea, niin tyyni, kärsiväinen ja vienosti hymyileväinen ikään kuin päivä pilven takana. Niin, onko se vaan paljas uni sitä en tiedä; mutta minusta tuntuu, kuin eräs muoto silmäilisi minua hämärässä, ja silloin ajattelen: ehkä se on Herra Jesus itse, ja luulen kuulevan äänen sanovan: 'Oliver vanhus on niin yksinään tuolla alhaalla pimeydessä; minä tahdon näyttäytyä hänelle, ja niin tulee hän ja on luonani hetkisen'."

"Oi, se on vaan mielikuvatus ja tulee ihan varmaan siitä, kun sinä olet niin yksinäsi", sanoi Charlotta.

"Kenties, kenties", vastasi vanhus hiljaan huo'aten; "mutta minä tuntisin itseni vielä yksinäisemmäksi ilman tätä ilmestystä."

Oliver vaikeni; myöskin Charlotta oli ääneti ajatuksiin vaipuneena. Vihdoin, otettuaan hatun ja kaulavaatteen yllensä, kysäsi hän matalalla ja salamielisellä äänellä: "Susanna ei liene antanut itsestään tietoa, luullakseni?"

"Ei; en riviäkään ole saanut häneltä", vastasi Oliver suruisesti. "Ikävä on ajatella sitä seikkaa. Minä tiedän olleeni kovin kiivas, kovin pikainen häntä kohtaan."

"Niin, sinä hairahdut hyvin usein James", sanoi sisar.

"Niin, mutta sillä kerralla oli se pahempi kuin koskaan", lisäsi vanhus hitaasti. "Minä sanoin hänelle, että jos hän menisi naimisiin nuoren Raleigh'in kanssa hän ei koskaan saisi tulla minun ovistani sisään. Hän otti sanani varteen; vaan olisipa hänen sittemmin pitänyt ymmärtää, että minä olin sen vihapäissä lausunut. Oi, Jumalani 'Älä tule ovistani sisään — niin kova sana isältä! Oi, kauniimpi kuin aurinko Wrekin'in kukkulalla, olisi nyt hänen lämmin sydämellinen hymyilynsä minulle!"

"No, noh, minusta olisi Susannan pitänyt olla vähän nöyrempi", sanoi Charlotta.. "Siitä on nyt jo kuusi vuotta, ja hänellä olisi pitänyt olla aikaa älytä hullutuksensa. Tiedätkö, missä hän nykyjään oleskelee?"

"Minä en tiedä hänestä mitään", vastasi vanhus päätänsä pudistaen. "Nuori Raleigh oli raivokas, sangen raivokas, sehän minulla oliki häntä vastaan; vaan enhän minä luullut Susannan ottavan sanaani varteen. Siis ei olisi minun pitänyt olla niin pikainen."

"Kuinka minua harmittaa muistaissani, että minäkin olin avullinen häntä kasvattamassa", huudahti vanha vaimo vihaisesti. "Susannalla olisi pitänyt olla enemmän hyötyä opistansa. Ajattelepa, mikä taitava ompeliatar hänestä olisi tullut! Mutta ei maksa puhua hänestä. Hyvää yötä, James veikko. Älä nyt enään rupea kuvittelemaan itsellesi minkäänlaisia tuhmuuksia nä'yistä ja sellaisista, se ei ole sinulle hyödyllinen!"

"Minä tuntisin itseni sangen yksinäiseksi sitä paitsi", vastasi Oliver suruisesti. "Hyvästi, Charlotta, hyvästi! Jumala siunatkoon sinua! Tule nyt takaisin niin kohta kuin joudut!"

Hän seurasi sisartansa ovelle ja seisoi kauan katsellen häntä, kun hän kävi edelleen pienoisella solalla. Vihdoin, kun sisar oli kadonnut näkyvistä, nyykkäsi hän vielä kerran jäähyväisiksi ja palasi hitaasti vähäiseen puotiinsa, laski levyn tiskille ja astui huoneesen. Niin lämmin kuin olikin sisällä, tuntui hänestä ilta viileältä, sentähden pani hän ylleen vanhan takkinsa, viskasi nenäliinan valkean päänsä yli ja istui sitte hämärässä tirkistellen ulos puotiin. Tukehduttavan kuumuuden raukaisemana ja enennetyn ihmissurun väsyttämänä uinahti hän ja nukkui hyvin kunnes äkkiä säpsähti ja katseli ympärilleen. Nyt oli huone aivan pimeä; kello löi yhdeksän ja puoti oli vielä sulkematta. Joutuisasti nousi hän ylös pannaksensa puodin luukkuja kiinni.

Toinen luku.

Löytölapsi.

Puodissa ei ollut kuitenkaan niin pimeä, ett'ei Oliver olisi löytänyt tietä luukkuinensa, jotka päivällä olivat paikallansa kammarin oven takana.

Hän kohotti tiskilevyn ja aikoi juuri asettaa luukut ikkunaan, kun heikko, vapiseva ääni, joka tuntui tulevan laattialta, ihan hänen jalkainsa juurelta, saattoi hänet äkkiä kääntäytymään.

"Pieni tyttö istuu täällä", sanoi ääni.

Kun Oliver kumartui laattiaan päin, näki hän epäselvästi haamoittavan lapsen, joka istui puodin laattialla koira polvella Sen kasvot tuntui pieneltä, kalvakoilta ja itkeneeltä, ja, vaikka hän ei sitä voinut nähdä, vierivät kyynelet sen silmistä.

"Kukas olet, tyttöseni?" kysyi vanhus melkein ujosti.

"Nimeni on Dolly", vastasi lapsi.

"Eikö sinulla ole mitään muuta nimeä?"

"Ainoastaan Vauva", sanoi hän. "Välistä sanotaan minua Dollyksi, välistä Vauvaksi; tämä on minun pieni koirani Beppo." Hän osoitti koiraa pistämällä sen kuonon ukon käteen, ja Beppo huiskutti suopeasti häntäänsä ja nuoleskeli vanhuksen rypistyneitä sormia.

"Mikä sinut on kulettanut puotiini, lapsukaiseni?" kysäsi Oliver.

"Äiti jätti minut tänne", virkkoi lapsi pikaan nyyhkyttäen. "Hän sanoi: 'juokse sisään, Dolly, ja pysy siellä kunnes äiti tulee takaisin, ja ole aina sievä, Dollyseni'. Olenko minä sievä?"

"Olet kyllä, ja äiti tulee ihan kohta takaisin. Tule, katselkaammepa häntä." Hän tarttui tytön pieneen laihaan käteen ja he seisoivat hetkisen katsellen kadulle.

Läheisestä ruokapuodista loisti kaasu kirkkaasti ulos kadulle, mutta eivät he ketään vaimoa huomanneet; ainoa henkilö, jonka näkivät, oli ryysyinen, paljaspäinen ja paljasjalkainen poika, joka seisoi nojaten vastapäätä olevan huoneen ikkunan-pieleen, ja katseli Oliveria ja sitä pikku tyttöä nähtävällä tyydytyksellä ja miellytyksellä.