Ihinen ja peto

Järkevänä ja julmana kuin iso veljensä susi, viekkaana ja nopeana kuin pieni serkkunsa kettu, mustaselkä sakaali kulki tasangon poikki kuin pilven varjo. Sen piti erityisistä syistä kiiruhtaa kotiin sinä iltapäivänä, todellisuudessa yhdeksästä erityisestä syystä, koska rouva Mustaselkä ei kannattanut lasten luvun rajoittamista. Lukuunottamatta tätä liikkuvaa olentoa kaikki näytti vaipuneen uneen Etelä-Afrikan auringon paahteessa. Tasangoilla on kuitenkin aina joitakin sellaisia olentoja, jotka eivät milloinkaan nuku, vaan vaanivat äänettöminä ja murhanhimoisina kuin kuolema itse.

Kun sakaali kiersi punaisen kallion ympäri, joka hehkui kuumana kuin kamiina, sen sierainten ihmeelliseen verkostoon siivilöityi kuvottavaa myskin hajua, niin heikkoa, että metsänväestäkään vain harvat olisivat vainunneet sen — ja kuitenkin se sai nopean eläimen pysähtymään, jähmettymään paikoilleen kuin kiveksi muuttuneena. Mustien turmaliinien tavoin kimaltelevilla silmillään se tarkasteli jokaista ruohomätästä, jokaista ympärillään olevaa kuivunutta sananjalkapensasta, voimatta kuitenkaan huomata mitään, mikä olisi uhannut sen turvallisuutta. Melkein varmana siitä, ettei sitä huolimatta vainuamastaan hajusta ollut mikään vaara uhkaamassa, se jo kohotti toista etujalkaansa lähteäkseen jatkamaan matkaansa, kun tuulen henkäys jälleen kantoi sen sieraimiin saman hajun ja saman viestin: »Ole varuillasi! Ole varuillasi!»

Hetkisen sakaali seisoi kuin paikalleen jähmettynyt setteri, toinen etujalka ilmassa, tuuhea häntä suorana ja ohut kuono suunnattuna uhkaavaa vaaraa kohti, jonka se tunsi, mutta jota se ei nähnyt. Kun se sitten painoi päänsä alemmaksi, se huomasi katselevansa suoraan kahteen kauhean valkoiseen silmään ja niiden soikeihin teriin, jotka kiiluivat kuin lasipalaset hiekasta, johon ne olivat hautautuneina tuskin kuuden jalan päässä siitä. Näiden tuhoa ennustavien luomettomien silmien takaa näkyi hiekalla kiemurassa luonnoton ruumis, jota koristivat komeina kirjauksina seepianruskeat vinoneliöt, rikinkeltaiset ympyrät ja kahdeksikon muotoiset tummat granaatit.

Nelijalkaisen pedon julma katse kesti hetkisen käärmeen verta hyydyttävää tuijotusta, mutta ei ainoakaan imettäväinen voi masentaa katseellaan gaboonilaista kyytä. Kun sakaalin täytyi kääntää silmänsä pois, ponnahti hiekalla lepäävä hirveä pää taaksepäin, kunnes se kosketti luonnottoman, jännittyneen ruumiin kiemuraa. Sitten julmat leuat aukenivat selkoisen selälleen, ja valkoisen kitalaen reunasta työntyi esiin kaksi liikkuvaa myrkkyhammasta kuin käyrää, välkkyvää neulaa, ja samassa silmänräpäyksessä käärme iski. Kuin heittokeihäs sen iso ruumis syöksyi eteenpäin niin nopeasti, että se näytti ilmassa pelkältä epämääräiseltä väriläiskältä. Ainoastaan se seikka pelasti sakaalin hengen, ettei se ollut astunut aloittamaansa askelta, sillä kun käärmeen kirjava ruumis iski maahan, leuka ja myrkkyhampaat olivat vain muutaman tuuman päässä mustaselän kuonosta.

Murhanhimoisen sukunsa koko viekkaudella ja nopeudella käärme oli tehnyt aloitteen kaksintaistelussa elämästä ja kuolemasta ja menettänyt sen. Nyt oli sakaalin vuoro. Osoittaen rohkeutta, jota monelta suuremmalta pedolta olisi puuttunut, mustaselkä syöksyi, käärmeen yrittäessä uudelleen kiertyä kiemuraan, sen kimppuun nopeasti kuin salama. Sen toinen känsäinen käpälä painautui lujasti litteän pään päälle, toinen naulasi paksun ruumiin maahan kiinni, ja ennenkuin raivostunut käärme pääsi irroittautumaan, sakaali oli moneen kertaan lävistänyt sen suomuisen nahan terävillä hampaillaan. Kiemurrellen ja luikerrellen käärme sähisi hirmuisesti, ja sen litteän pään kuviot supistuivat ja laajenivat, niin että näytti siltä kuin käärme olisi irvistellyt viholliselleen. Mutta juuri kun sen voimakas ruumis oli pääsemäisillään luiskahtamaan sakaalin raskaina painavien käpälien alta, mustaselän veitsenterävät hampaat lävistivät myrkyllisen matelijan selkärangan, jolloin se heti meni hervottomaksi ja oli aivan avuton. Kuoleman uhkaus, joka oli leimunnut noissa umpeen menemättömissä hopeanvalkoisissa silmissä, himmeni ja sammui vähitellen. Taistelu oli päättynyt. Sakaali ei kuitenkaan hetkeksikään irroittanut otettaan, ennenkuin käärmeen hirvittävä pää oli irti kiemurtelevasta ruumiista. Sitten se, heilauttaen raskaan ruumiin selkäänsä, lähti jatkamaan keskeytynyttä matkaansa.

Kymmenen minuuttia myöhemmin se katosi akaasian niukkaan varjoon tuskin huomattavaan koloon ja kierteli toisiaan leikkaavien käytävien kautta soikeaan holviin, jonka pohjalla oli kuivaa ruohoa ja jossa yhdeksän pyöreää, pehmeää, nälkäistä penikkaa tervehti sitä iloisesti vikisten. Ne oli vieroitettu vasta edellisenä päivänä ja nyt ne saivat ensimmäiseksi tukevaksi ateriakseen syödä kyllikseen tasangon kaikkein myrkyllisimmän käärmeen lihaa.

Siitä päivästä alkaen ei sakaalivanhemmista kumpikaan enää astunut jalallaan luolaan, vaikkakin toinen oli aina vartioimassa jossakin lähellä pensaikossa. Alussa ne toivat saaliinsa luolan suulle; milloin kaniinin kokoisen sokerirotan, milloin afrikkalaisen riekon, kalliomurmelin tai jyrsijän, joka puree kuin kärppä ja hyppää kuin kirppu Mutta olipa saaliina mitä tahansa, jokin odottavista penikoista sieppasi sen aina suuhunsa ja laahasi suureen alhaalla sijaitsevaan arkihuoneeseen, jossa kaikki yhdeksän hiljaa ja vihaisesti murahdellen jakoivat saaliin keskenään.

Eräänä iltana penikat kuulivat taaskin ulkoa tuttua hiljaista hillittyä haukuntaa, joka merkitsi: »Päivälliselle!» Ryömien toistensa yli ne tulivat luolan suulle, mutta siellä ei näkynytkään mitään. Mutta ne kuulivat vieläkin kutsun, ja niiden tarkkaan pieneen kuonoon tunkeutui vasta tapetun riistan heikkoa, lämmintä hajua. Nuuskien nälkäisesti työntyi yhdeksän teräväkuonoista päätä ensi kerran luolan ulkopuolelle ja vainusi, että ruokaa oli jossakin kauempana.

Vihdoin uskaltautui poikueen isoin ja rohkein pois luolasta uuteen maailmaan. Se näytti siitä niin merkillisen autiolta ja tyhjältä. Punaisen maakaton asemesta, joka oli niin matalalla, että siihen ylettyi koskettamaan, häämötti ylhäältä tähdekäs taivas Epäselviä hahmoja keinui ja kahisi yötuulessa, ja villejä, kimeitä ääniä kuului ylhäältä, raakkui läheisessä viidakossa ja kantautui vaikeroivina ja valittavina päivän paahtamalta tasangolta.

Se oli seikkailijalle liikaa, ja se kääntyikin jo palatakseen takaisin, kun läheisyydessä piileskelevän mustaselkänaaraksen hiljainen rohkaiseva kutsu kuului vielä kerran ja herkullista ruoan hajua löyhähti kuivasta lehtikasasta parin kolmen metrin päässä luolan suusta. Penikan jännittynyt pieni ruumis värähteli kiihkosta kuin äänirauta, ja se hiipi askel askeleelta kasaa kohti kahdeksan mustan silmäparin seuratessa sen kulkua.

Penikka ei ollut milloinkaan ennen metsästänyt eikä nähnytkään mitään sellaista, mutta ei ainoakaan sen sakaali-esi-isistä olisi väijynyt saalistaan taitavammin kuin tämä pikku pedonalku väijyi tuota lehtikasaa sinä yönä. Se hiipi tuuma tuumalta sitä kohden, riistan hajun käydessä yhä voimakkaammaksi. Sitten se kyyristyen äkkiä ponnahti ilmaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se oli vihaisesti muristen upottanut pienet hampaansa lihavaan kalliomurmeliin, jonka emo Mustaselkä oli tappanut ja piilottanut lehtien alle harjoittaakseen penikoitaan.

Nähtyään urhoollisen penikan pääsevän voitolle kuolleesta murmelista muutkin poikueen jäsenet rohkaisivat mielensä, hyökkäsivät ulos ja jakoivat saaliin jäännökset sen kanssa.

Kun ne raastoivat ja pureskelivat ja jyrsivät saalistaan, tuli perheen emäkin esille ja tarkasteli ylpeänä niitä, päätellen luultavasti kaikkien muiden sakaaliäitien tapaan, että hänen lapsensa olivat koko tasangon parhaimmat, rohkeimmat ja reippaimmat penikat.

Mutta juuri silloin, kun pieni poikue lopetteli päivällistään, tapahtui jotakin, mikä täydellisesti muutti toisenlaiseksi tämän merkillisen uuden maailman, jonka ne vastikään olivat löytäneet. Kaukana mustan sinipunervan taivaanrannan yläpuolella näkyi heikkoa kajastusta, ja itäinen taivas alkoi hohtaa hopeakenttänä, johon kaukaiset puut muodostivat seepianruskeita läikkiä. Sitten äkkiä maan laita alkoi kiiltää kuin kultainen päärme, ja hunajanvärinen kuu vieri hitaasti taivaalle. Sen valossa etelän kirkkaat tähdetkin, kuten Centaurin Bangula ja Etelän Ristin Adena, jopa itse suuri Canopuskin vaalenivat ja himmenivät. Kun varjojen maailma muuttui hyytyneen kullan satumaaksi, isä sakaali aloitti läheisessä viidakossa heimonsa yölaulun.

Alkaen hiljaisella, matalalla valituksella se nousi puoli oktaavia, kunnes pääsi jylisevään crescendoon, joka vaiensi hyenojenkin mielettömän naurun. Sitten sen puoliso liittyi lauluun, ja vuorotellen yhtyivät siihen penikoidenkin kimeät äänet Ylös ja alas, eteen- ja taaksepäin, nämä villit äänet värisivät nousevan kuun valossa kunnes laulajia kohti liiteli varjo, josta kiiluivat vihaiset silmät, punaiset kuin sula kupari. Sillä hetkellä perheen pää oli nähtävästi syventynyt merkillisen läpitunkevan ulvontansa huippukohdan tulkitsemiseen. Järkevä sakaali on kuitenkin oppinut tietämään, että valppaus niin yön kuin päivänkin joka hetkenä on hengen hintana tasangolla, koska kaikki ajattelemattomat siellä joutuvat surman suuhun. Niinpä tapahtui, että juuri varjon liitäessä kohdalle, vanha sakaali keskeytti laulunsa äkkiä ja päästi lyhyen haukahduksen, mikä sen rodulla on vaaran merkki.

Nopeasti kuin tuulen heilauttaman oksan varjot penikat livistivät niiden ja luolan välisen alueen poikki, samalla kun ylhäältä kuului sellaista ääntä, kuin joku olisi särkenyt pähkinöitä. Siellä pimeässä vaaniva kuolema, iso huuhkaja, napsutteli vihaisesti käyrää nokkaansa, kunnes syöksyi poikueen viimeisen kimppuun. Juuri kun sen käyrät kynnet olivat tunkeutua syvälle penikan selkään, urossakaali hyökkäsi sitä vastaan selkäkarvat pystyssä. Pensaikosta kuului kahinaa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi puoliso sen vieressä; sen hampaat kimaltelivat kuin valkoiset tikarit sen muristessa linnulle, joka oli uskaltanut uhata sen penikoita. Sellainen ylivoima oli jo liikaa julman huuhkajankin karaistuneelle rohkeudelle. Napsauttaen nokkaansa vielä kerran se häipyi pimeään.

Muutamia päiviä myöhemmin emo Mustaselkä kutsui penikkansa ulos niin hyvin päivällä kuin yölläkin, ja jälleen sama penikka johti toisia. Kun se livisti tuon viittäkymmentä metriä leveän alueen poikki, joka oli luolan ja sen päivällisen välissä, vanha sakaali katseli sitä hämmästyneenä. Kaikilla sen veljillä ja sisarilla oli ruskeankeltaiset kyljet ja hopeanmusta selkä, mistä niiden heimo oli saanut nimensä, mutta jostakin merkillisestä sattuman oikusta poikueen johtaja oli kuin susi-esivanhempien jälkeläinen. Se oli lähes kolmattaosaa isompi kuin muut penikat ja niin punainen kuin punainen kettu, eikä sen ruumiissa ollut ainoaakaan mustaa karvaa. Se näytti myös perineen kokonsa ja värinsä mukaisen rohkeuden ja sellaisen ripeyden, joka vielä jyrkemmin erotti sen sukulaisistaan. Mutta huolimatta sen väristä, emä hyväksyi sen todelliseksi rooiksi, kuten hollantilaiset nimittävät mustaselkiä, ja siitä päivästä alkaen se alkoi opettaa sille ja muille pennuilleen niitä elämän ja kuoleman läksyjä, joista jokaisen eläimen täytyy olla täydellisesti perillä, joka haluaa elää koko ikänsä tasangolla.