Kertomuksia I

"Kerrankin pitää saada huvitella". Viimeinen yritys. Ensimmäiset hääni. Omituiset vihkiäiset. Oikean aviomiehen esikuva. Ylioppilasmamma. Mitä hattu saattaa maksaa. Eräs juhannus-aatto Bleking'issä. Ensimmäinen ja viimeinen kerta (Kaksi muistelmaa Topeliuksesta).

"KERRANKIN PITÄÄ SAADA HUVITELLA".

Näin juuri huudahti Sofie-Beate täti Vapunpäivänä vuonna kahdeksantoistasataa ja kuusikymmentäkaksi, pannessaan tyytyväisenä pois kassakirjansa, jota hän juuri oli tarkastanut.

Niin kauan on siitä jo kulunut, että minun on pyydettävä lukijaa kulkemaan kravun kulkua, huomauttaen kuitenkin puolustuksekseni, että tällaisella kululla aina on ihana päämäärä: muistojen temppeli; kiiruhtakaamme yhdessä sinne!

Siihen aikaan oli Sofie-Beate täti jo "ijältään vakaantunut", hyvissä voimissa, useimmiten hyvällä tuulella, hiukan mukavuuteen taipuvainen ja jotenkin varakas. Kuten siis näkyy, oli hänellä monta oivallista ominaisuutta ja minun tietääkseni ainoastaan yksi vika: jotenkin pitkälle kehittynyt säästämisen halu, joka tuotti hänelle enemmän harmia, kuin varsinaista iloa, koskapa hän joka päivä sai kokea, että sananparsi: "kun äyriä itarrat, niin taalarin menetät", piti paikkansa.

Kuten sanottu, tuotti hänen säästäväisyytensä hänelle useimmiten vaan harmia, mutta se oli jo muodostunut hänen toiseksi luonnokseen; hän ei voinut päästä siitä.

Siksipä hämmästytti minua vieläkin enemmän hänen riemastunut huudahduksensa: "kerrankin pitää saada huvitella".

Minä, köyhä sukulainen, joka seitsemän vuotta olin oleskellut hänen kodissaan ja sillä ajalla saanut kokea kaikkia niitä mukavuuksia, jotka tavallisesti tulevat sellaisten osaksi, en ihmeekseni voinut käsittää, mitä tämä merkitsi.

Kyllähän kaupungissa oli teaatteriseurue, mutta sitä huvia piti Sofie-Beate täti sekä jumalattomana että sopimattomana, koska pääsylippu maksoi kokonaisen riksin, sen minä varmasti tiesin. Siis täytyi hänen tarkoittaa jotakin muuta.

En uskaltanut kysyä, sillä täti oli minulle niin usein selittänyt, että köyhät tytöt, jotka päällepäätteeksi vielä, olivat uteliaita, pitäisi kerrassaan hävittää maan päältä, ja siis pidin velvollisuutenani vaieta ja odottaa.

"Kuule Saara!" huudahti Sofie-Beate täti, hiljaisella arvokkuudella tyytyväinen hymy huulilla. "Kuule Saara! Mene ja toimita vuokrahevonen ajoneuvoilleen tänne kello kolmeksi iltapäivällä, mutta sinun pitää tietysti ensin kysyä, mitä se maksaa".

Saara, pystynenäinen, vaaleatukkainen "juoksutyttö", näytti yhtä hämmästyneeltä kuin minäkin, mutta hän oli myös liian hyvin kasvatettu uskaltaakseen ilmaista ajatuksiaan muutoin kuin katseilla.

Tyttö poistui ja Sofie-Beate täti kääntyi ystävällisenä minuun, sanoen: "kauppa on luonnistunut näinä viime vuosina erinomaisen hyvin; sinä olet hoitanut sitä jotenkin huolellisesti ja minä olen tyytyväinen sinuun; sentähden lahjoitan sinulle, lapseni, vanhan harmaan kesätakkini, josta voit laittaa itsellesi uuden; samoin myöskin kirjavan pukuni; kun sinä sen käännät, on siinä pukua sinulle neljäksi vuodeksi, ja sitäpaitsi voin ilahduttaa sinua sillä tiedolla, että kesällä matkustamme, muutamiksi päiviksi Tukholmaan tervehtimään Dimberg'iläisiä, joll'aikaa Saara saa hoitaa kauppaa. Sinä olet nuori ja minä vanha, mutta molemmat olemme me työtä tehneet, siis sanon vieläkin kuten äsken: 'kerrankin pitää saada huvitella'."

Että minun elämässäni saattoi olla tällaisia hetkiä sitä minä ikäni ihmettelen. Siksipä teinkin sellaista, jota en ikinäni ollut tehnyt: purskahdin ilon kyyneleisin ja suutelin useampia kertoja tätini kättä.

"No, no, lapsi kulta!" puheli täti hymyillen, "maltahan nyt mielesi! köyhän tytön ei pidä koskaan liian valtavasti ilmaista tunteitaan; se oi sovi hänelle".

"En minä ole köyhä, täti", huudahtin ylen onnellisena, "minä olen rikas, sillä saanhan kerran nähdä maailmaa, oi miten onnellinen olen!"

"Vai niin, vai niin! No, Saara, mitä Bollman sanoi?"

"Hänellä oli kaksi hevosta, sanoi hän, ja toinen niistä oli erinomainen, sanoi hän, mutta se olisi maksanut kolme riksiä, sanoi hän, ja toinen hevonen oli vähän 'niin ja näin', sanoi hän, mutta se maksoi vaan yhden riksin, sanoi hän....."

"Siinä tapauksessa otat hevosen, joka on vähän 'niin ja näin'; se erinomainen sopii rikkaille ihmisille. Kun me sitte olemme matkustaneet, saat sinä, Saara, pukeutua ja mennä kävelemään, sillä sinunkin pitää tietää, että tänään on Vapunpäivä!"

Saara niiasi ja meni keittiöön ja minä perästä, niin pian kuin suinkin pääsin.

"Mamselli!" puheli Saara lyöden käsiään yhteen, Jumala varjelkoon mamsellia tulemasta kipeäksi! en ole eläissäni moista nähnyt! hevonen ja vaunut, ihan kuin oikealle herrasväelle, ja puoti kiinni".

"Ja kesällä matkustamme me Tukholmaan", sanoin minä pienimmittäkään valmistuksitta, saadakseni sitä enemmän nauttia Saaran hämmästyksestä.

"No Herran nimessä!" huusi Saara ja pudotti varomattomasti kenkäharjan laattiaan: sekä jatkoi puhettaan kuiskaten: "ostakaa sitte jo surupuku samalla, sillä oi mamselli elä vuotta umpeen!"

Iltapäivä koitui todellakin ja ajoneuvot saapuivat myöskin, vaikka minä olin pitänyt kumpaakin melkein mahdottomana.

Tosin ei hevonen, enemmän kuin kärryt taikka kyytipoikakaan olleet parasta lajia, mutta enhän minä ollut tottunut suuria vaatimaan ja sen vuoksi kipusin, sydän ilosta sykkivänä, istumaan Sofie-Beate tädin viereen, joka itse ajoi ja asetti kyytipojan istumaan taakse.

Joukko juhlapukuista yleisöä kulki pitkin katuja, kiiruhtaen kaupungin portille mennäkseen maalle nauttimaan kevät-ilmasta. Me ohjasimme myöskin kulkumme samaan suuntaan aikomuksessa ajaa läpi suuren torin, jota koristi pumppukaivo.

Kaikki luonnistui hyvin siksi kunnes lähenimme kaivoa, mutta silloin tuli hevonen kuin hulluksi. Se painoi päänsä alas ja alkoi kulkea hitaasti, mutta varmasti tuon onnettoman kaivon ympäri; siinä ei auttanut piiskan lyönnit eikä ohjaksista nykimiset enemmän kuin suunkaan matskutukset, päinvastoin jouduttivat ne vaan sen kulkua. Siinä me nyt ajoimme hurraavan ihmisjoukon pilkkana lukemattomia kertoja kaivon ympäri, jonka tädin luulon mukaan täytyi olla noidutun, voidakseen saada aikaan sellaista vaikutusta. Minä itkin ja Sofie-Beate täti kiroili (häpeän melkein sitä sanoa, mutta totta se on) ja kyytipoika, senkin nauta, nauroi hillittömimmin kaikista.

"Ptruu, ptruu!" huusi hän vihdoinkin, saadessaan hiukkasen nauruaan pidätetyksi, "hi, hi, hi, ho, ho, ho, sanoinhan minä isännälle, ett'ei se onnistuisi, hi, hi, hi!"

"Mikä ei onnistuisi, sinä senkin aasi?" huusi Sofie-Beate täti, joka nyt oli menettänyt kokonaan kärsivällisyytensä.

"Niin katsokaas, hi, hi, hi, tätä hevosta ei käytetä ollenkaan kyydissä, sillä parin vuoden ajan on se vaan käyttänyt ruoppauslaitoksen konetta, joten se on tottunut käymään aina ympyrässä, mutta 'koitetaanhan kumminkin', sanoi isäntä, 'saahan siitä riksin kumminkin', hän sanoi, 'ho, ho, ho!'

"Ja nyt viimeinkin hyppäsi pojan lurjus alas, talutti suitsista hevosen pois kaivon, tuon viekottelijan luota ja kysyi, kun naurun hihitykseltään sai valtaa, taluttaisiko hän kaupunginportille saakka, 'sillä sitten se kyllä menisi', tuumiskeli hän.

"Mutta me olimme saaneet tarpeeksemme. Täti oli niin vihainen ja niinä niin pahoillani, ett'emme muuta toivoneet, kuin pääsevämme kotiin. Mitä hyötyä olisi sitäpaitsi ollut, vaikka olisimme kauemmaksikin menneet. Vähän matkaa kaupungista oli Vapunpäivän kunniaksi pystytetty kukkaisriuku ja tietysti tämä hevos-aasi heti olisi pitänyt sitä ruoppauskoneena ja alkanut samanlaisen kiertokulun sen ympäri, yleisön sanomattomaksi huviksi.

"En puhu sanaakaan tämän muistorikkaan Vapunpäivän loppuun vietosta. Siten käy, kun valitsee hevosen, joka on 'niin ja näin', erinomaisen sijasta. Tädin täytyi maksaa hevonen, sillä Bollman uhkasi vetää hänet oikeuteen ja vaikka täti siellä olisi voittanutkin, olisi se maksanut hänelle enemmän kuin yhden riksin.

"Tähän lopetan kertomukseni meidän vähäisestä seikkailustamme, joka, samalla kun se kuvaa täti Sofie-Beaten säästäväisyyttä, on johdantona meidän piakkoin tapahtuvaan Tukholmanmatkaamme, jonka tässä myöskin aion lyhyesti kuvata.

"Valkenipa todellakin päivä, jolloin meillä oli kaikki valmiina Tukholman matkaa varten; ei ollut muuta kuin astua laivaan.

"Täti oli kauan tuuminut, minkä paikan laivassa ottaisi, etusalongin vaiko kansipaikan, mutta päätti viimeinkin tyytyä jälkimäiseen, koska koko matka ei kestäisi kuin vuorokauden ja päivällä kuitenkin oltaisiin kannella. Ja yöllä — no hyvä Jumala, olihan nyt kesäkuu, ja sitäpaitsi turvautui täti vanhaan lammasnahkaturkkiin ja minun mitätön olentoni saisi kääriytyä yöviittaan.

"Mutta jos sataa?" huomautin minä epäillen.

"No, juuri kuin nyt ei voisi sietää muutamia vesipisaroita", lohdutteli täti, "ja paitsi sitä", lisäsi hän, "kyllä aurinko ne seuraavana päivänä kuivaa".

"Mutta joll'ei aurinko paistaisikaan", tuumiskelin minä.

"Silloin on pilvessä", selitti täti kuivasti, "ja oli miten oli, ei sinulla ole oikeutta arvostella meidän Herramme ilmoja. Joll'et ole tyytyväinen, niin jää kotiin".