Etsijäin seura

LORDI CANTILUPE, Tory. ALFRED REMENHAM, Liberaali. REUBEN MENDOZA, Vanhoillinen. GEORGE ALLISON, Sosialisti. ANGUS MAC CARTHY, Anarkisti. HENRY MARTIN, Professori. CHARLES WILSON, Luonnontutkija. ARTHUR ELLIS, Sanomalehtimies. PHILIP AUDUBON, Liikemies. AUBREY CORYAT, Runoilija. SIR JOHN HARINGTON, Riippumaton gentleman. WILLIAM WOODMAN, Kveekari. GEOFFRY VIVIAN, Kirjailija.

Muutamat lukijoistani ovat kenties kuulleet eräästä klubista, jonka nimenä oli »Etsijät». Sitä ei ole enää olemassa, mutta se oli aikoinaan kuuluisa, ja sen jäseninä olivat useat politiikan ja tieteellisen ja taiteellisen elämän alalla etevät miehet. Meidän oli tapa yhtyä joka toinen lauantai-ilta, talvella Lontoossa, kesällä tavallisesti toisen tai toisen jäsenen maatilalla, jossa vietimme yhdessä viikon lopun. Se jäsen, jonka talossa kokous kulloinkin pidettiin, oli illan puheenjohtaja; luettiin esitelmä, ja sen jälkeen isännän tuli antaa jäsenille puheenvuoro siinä järjestyksessä minkä hän parhaaksi katsoi. Silloin kun kerrottavanani oleva keskustelu tapahtui, klubin kokous oli omassa talossani, samassa, jossa tätä kirjoitan, North Downsin harjanteella.[North Downs, luonnonihana ylänneseutu Etelä-Englannissa.] Oli miellyttävä seura. Siellä oli Remenham, joka siihen aikaan oli pääministerinä, ja hänen suuri vastustajansa Mendoza, — molemmat seuramme jäseniä. Sillä me pyrimme saattamaan yhteen mitä vastakkaisimpia aineksia, ja tavallisesti osattiin, perustajastamme lähteneen onnellisen perintötavan nojalla, saada ne yhtymään hetkeksi sopusointuun. Edelleen siellä oli Cantilupe, joka äskettäin oli vetäytynyt pois julkisesta elämästä ja jonka nimi kenties jo alkaa häipyä unohdukseen. Nuorempia miehiä oli joukossamme Allison, joka ei tosin vielä ollut luopunut liikkeestään, mutta kuitenkin jo tehokkaasti ajoi sosialismin asiaa. Angus MacCarthykin oli siellä, hän joka Pietarissa saavutti sen traagillisen lopun, minkä muisto on meissä vielä tuoreena. Oli vielä muita vähemmän tunnettuja, kuten Wilson, biologi, professori Martin, runoilija Coryat ja lisäksi joku tai pari, jotka hekin tulevat paikallaan mainittaviksi.

Päivällisen jälkeen siirryimme ulos puutarhapenkereelle nauttimaan siellä kahviamme ja polttamaan sikaarejamme. Oli näet kesäkuu ja tavattoman lämmintä. Ilma oli suloinen hengittää ja näköala ihana, Sussexin koko alanko (Weald) edessämme illan valossa; niinpä joku ehdotti istuntoamme pidettäväksi siellä, ulkona, mieluummin kuin sisällä. Tähän yhdyttiin. Mutta silloin tulikin ilmi, että Cantilupella, jonka olisi ollut pidettävä esitelmä, ei ollutkaan mitään tutkimusta esitettävänään. Hän oli asian unohtanut, tai häneltä ei ollut riittänyt siihen aikaa. Joka taholta nousi äänekkäitä vastalauseita. Cantilupe ehdotti, että jätettäisiin tällä kertaa koko keskustelu sikseen, mutta harmistuneina kaikki hylkäsivät ehdotuksen, ja häntä vaadittiin valmistelematta esittämään jotakin siltä alalta, josta hän oli aikonut kirjoittaa. Mutta hänpä kieltäytyi jyrkästi yrittämästä mitään sellaista; ja näytti siltä, kuin keskustelusta ei voisi tulla mitään, kunnes minulle juolahti mieleen ryhtyä puheenjohtajana asiaan.

LORDI CANTILUPE, Tory.

»Cantilupea», sanoin, »olisi tietenkin jollakin tavoin rangaistava. Ja koska hän kieltäytyy improvisoimasta esitelmää, niin ehdotan että hän saa improvisoida puheen. Hän on siihen tottunut; ja koska hän nyt on vetäytynyt pois julkisesta elämästä, tämä saattaa olla hänelle viimeinen tilaisuus. Ja se katumuksenteko minkä hänelle määrään, on: persoonallinen tunnustus. Hänen tulee kertoa meille, miksi hän on ollut poliitikko, miksi hän on ollut ja yhä on tory, ja miksi hän nyt vetäytyy pois parhaimmassa iässään. Ehdotan, sanalla sanoen, että hän esittää meille kantansa. Tämä on varmasti kiihottava Remenhamin taisteluun; hänelle annan toisen puheenvuoron. Hän taas tulee yllyttämään taisteluun jonkun muun. Ja siten käy niin, että me joka mies teemme selkoa kannastamme, ja meillä on varmaan oleva hyvin hauska ilta.»

Tämä ehdotus hyväksyttiin — jollei innokkaasti niin ainakin tyytymyksellä. Cantilupe pani ensin jyrkästi vastaan, mutta myöntyi pakosta, ja kun virallisesti annoin hänelle puheenvuoron, hän nousi vastahakoisesti tuoliltaan. Muutaman minuutin hän seisoi ääneti, kyyristäen hartioitaan ja hymyillen tuuheaan partaansa. Sitten hän alotti, tapansa mukaan hitaasti ja harkitusti:

»Miksi antauduin politiikkaan? Miksi sen tein? Sitä en kuolemakseni tiedä. Varmaa on, etten ollut siihen tarkoitettu. Olin luotu maalaisgentlemaniksi ja toivon saavani olla maalaisgentleman jälellä olevan ikäni; tämä kenties, jos minun on puhuttava aivan avomielisesti, on peräytymiseni varsinainen syy. Mutta minut työnnettiin nuorena politiikkaan; se oli jonkunmoisena perhevelvollisuutena; ja kun kerran on siihen joutunut, on kovin vaikea päästä siitä jälleen irti. Nyt siitä eroan m.m. sentähden, ettei siinä enää ole minulle mitään sijaa. Torylaisuus on kuollut. Ja, kuten aivan oikein sanotte, minä olen tory. Mutta haluatte tietää mistä syystä. No niin, en tiedä osaanko sitä teille kertoa. Kenties minun tulisi osata se. Remenham, sen tiedän, osaa teille tehdä ja on teille tekevä täysin selvän tilin siitä, miksi hän on liberaali. Mutta Remenhamilla onkin periaatteita; ja minulla on vain ennakkoluulojani. Olen tory, sentähden että siksi synnyin, aivan niinkuin joku toinen on radikaali, sentähden että hän on radikaaliksi syntynyt. Mutta uskon todella, että Remenham on liberaali sentähden, että hän on saanut itsensä vakuutetuksi siitä että hänen velvollisuutensa on olla liberaali. Ihailen häntä, mutta en kuolemakseni kykene häntä ymmärtämään. Ja mitä minuun tulee, jos minun on puolustettava tai, paremmin sanoakseni, selitettävä kantaani, voin sen tehdä ainoastaan tekemällä selkoa ennakkoluuloistani. Olenpa hyvilläni siitä, että minulla on siihen tilaisuutta — jollen muusta syystä, niin ainakin sentähden, että on mieluista saada silloin tällöin puhua mitä todella ajattelee, — julkisessa elämässä se ei enää ole mahdollista.

»Ensimäinen ennakkoluuloni on siinä, että uskon ihmisten epätasavertaisuuteen. En ole suinkaan varma siitä, että tämä ennakkoluulo rajoittuu vain minuun; näyttäväthän enimmät ihmiset käytännössä sitä noudattavan, — vieläpä asianlaita on sellainen Amerikassakin. Mutta minä en ainoastaan tunnusta epätasavertaisuutta tosiasiaksi, minä hyväksyn epätasavertaisuuden ihanteen. En vaadi itselleni yhdenvertaisuutta Darwinin tai Saksan keisarin kanssa, enkä ymmärrä miksi joku toinen vaatisi itselleen tasavertaisuutta minun kanssani. Minä näen mielelläni lihakauppiaani tai puutarhurini nostavan lakkiansa minua kohdatessaan, ja itse paljastan mielelläni pääni kuningattaren edessä. En tiedä olenko parempi vai huonompi kuin kylän kirvesmies, vaan olen toisenlainen. Ja minulle on mieluista, että hän tunnustaa tämän tosiasiaksi, ja mielelläni tunnustan sen itsekin. Kerrotaan että Amerikassa jokainen aina töin ja sanoin, suoraan tai vihjauksin, antaa teidän tietää olevansa yhtä hyvä kuin tekin. Tämä ei ole totta, ja jos olisikin, niin ei ole säädyllistä jankuttaa sitä alituisesti. Minusta sellainen yhteiskunta on parempi, jossa jokaisella on oma paikkansa ja jossa jokainen tietää paikkansa. Onhan niin, että jokaisessa ajateltavissa olevassa yhteiskunnassa ihmisillä on eri paikkansa; mutta kansanvaltaisissa yhteiskunnissa he kieltäytyvät paikkojaan tunnustamasta, ja siitä on seurauksena, että sosiaaliset välit ovat paljoa tympeämmät, tylymmät ja epähumaanisemmat kuin ne ovat — tai ennen olivat — Englannissa.

»Tässä on ensimäinen ennakkoluuloni, ja siitä johtuu tietenkin, että vihaan koko kansanvaltaista liikettä. En näe mitään järkeä siinä, että tahdotaan tehdä ihmiset valtiollisesti yhdenvertaisiksi, kun kaikissa muissa kohdin ovat erivertaisia. Tehtäköön mitä tahansa, hallitus on aina oleva muutamien harvojen käsissä. Ja äänioikeuden laajentamisen ainoa todellinen tulos on, että valtiollinen valta on siirretty maanomistajilta liikkeenharjoittajille ja henkilöille jotka ohjaavat joukkoja niinkuin ilveilijät tanssinukkejaan. — Muutos on siis mielestäni muutos huonompaan.

»Ja tämä johtaa minut toiseen ennakkoluulooni, ennakkoluuloon, joka kohdistuu liike-elämään. Enhän kyllä tarkoita, että voimme tulla kaupatta toimeen. Jokainen kansakunta tarvitsee varallisuutta, vaikka tosin luulen, että olisimme paljoa parempi kansa, jos varallisuutemme olisi pienempi. Enkä väitä, ettei ole olemassa eteviä, rehellisiä ja kyvykkäitä liikemiehiä. Mutta uskon, että rikkauksien tavoitteleminen on omiansa tekemään ihmiset kelpaamattomiksi valtiota palvelemaan. Tekeepä minun mieli yhtyä antiikkisen maailman kylläkin jyrkkään katsantotapaan, jonka mukaan liikemiesluokka olisi suljettava pois julkisista toimista. Uskon gentlemanien hallitukseen, ja gentleman-sanalla tarkoitan, oikean, vanhanaikuisen englantilaisen käsityksen mukaan, taloudellisesti riippumattomassa asemassa olevaa henkilöä, joka poikavuosilta alkaen on kasvatettu julkisen elämän ilmapiirissä ja määrätty joko armeijaan, kirkkoon tai parlamenttiin. Senlaatuiset miehet ne tekivät Rooman suureksi, ja ne ne muinoin Englanninkin kohottivat suureksi; enkä usko minkään kansakunnan kohoavan suureksi, jos sitä hallitsevat kauppiaat ja puotilaiset ja ammattilaiset. En tarkoita etteivät nämät ole tai voi olla kunnioitettavia ihmisiä; vaan heidän toimensa ja elämäntapansa ovat sellaisia, että he eivät kelpaa valtion palvelukseen.

»No niin, tämänlaatuinen on se tunne — en tahdo sanoa sitä periaatteeksi —, mikä määräsi menettelyni julkisessa elämässä. Ja te muistanette, että sen tehostaminen, silloin kuin ensin ryhdyin poliittiseen elämään, näytti paljon mahdollisemmalta kuin tätä nykyä. Vielä ensimäisen reformilain jälkeen — vaikka minun ymmärtääkseni jo sekin lähti väärältä kannalta — hallitsi Englantia maataomistava säätyläisluokka (gentry); ja jos olisi mennyt minun tahtoni mukaan, se hallitsisi vielä nytkin. Emme tosiaankaan tarvinneet eduskuntareformia; kaipasimme parempaa ja ymmärtäväisempää hallitusta. Ja sellaisen hallituksen se luokka, joka silloin oli ohjaksissa, kyllä pystyi aikaansaamaan, kuten voi nähdä siitä toimenpidesarjasta, mikä saatiin aikaan 30- ja 40-luvulla: uudesta vaivaishoitolaista, terveydenhoitolaista sekä muistakin. Onhan viljatulli-lakien kumoaminenkin todistuksena ainakin siitä, että tämä luokka kykeni uhraamaan omat etunsa kansakunnan hyväksi, — vaikka kyllä muuten katson tämän toimenpiteen saman luokan suurimmaksi tyhmyydeksi. En väitä olevani mikään kansantalouden tuntija, ja olen valmis uskomaan niitä, joiden asiana on se tietää, kun he väittävät että vapaakauppa on kartuttanut rikkautemme. Mutta vaikka moni on koettanut, ei ole kenkään saanut minua uskomaan, että rikkauden kartuttamisen tulee olla kansakunnan politiikan ainoana tarkoitusperänä. Ja onhan aivan ilmeistä, että vapaakauppapolitiikan vaikutuksesta yhteiskuntamme koko rakenne on joutunut liitoksistaan. Terveiden maanmuokkaajain sijalle se on luonut kurjan kaupunkilaisköyhälistön; se on siirtänyt rikkauden päärungon niiltä, jotka perinnäisen kyvyn nojalla osasivat sitä käyttää, niille, joilla ei ole niin mitään perintäharrastusta paitsi sitä mikä kohdistuu varojen kasaamiseen. Juuri sen, minkä minä olisin pitänyt valtiomiehen päätehtävänä, eri luokkien keskinäisten suhteitten järjestämisen, olemme luovuttaneet kilpailun sattumuksien varaan. Olemme epätoivoisina jättäneet koko probleemin sikseen, sen sijasta että olisimme koettaneet sitä ratkaista; ja tulos on, että väestömme — niin minusta näyttää — päivästä päivään huononee silmiemme edessä: terveyden puolesta, siveydessä, kauneudenaistissa, kaikessa mikä on tähdellistä, — meidän sillaikaa lohdutellessamme sillä, että rikkautemme kasvamistaan kasvaa. Säätäessään vapaakaupan hallitseva luokka mielestäni ensi kerran petti kansansa ja itsensä, ja toisen maankavalluksen se teki laajentaessaan äänioikeutta. En tarkoita etten olisi suonut niin mitään muutettavaksi siinä edustusjärjestelmässä minkä olimme saaneet perinnöksi. Mutta en olisi koskaan myöntänyt, edes välillisestikään, että joka mies on äänivaltaan oikeutettu, vielä vähemmin että kaikilla on siihen tasavertainen oikeus. Sillä, sanottakoon mitä tahansa, yhteiskunta ei ole rakennettu yksilöistä, vaan eri luokista, ja luokittain se olisi edustettava. Olisin antanut äänioikeutta pieniviljelijöille, käsityöläisille, kauppiaille, tehtailijoille sellaisinaan, pitäen yksikköinä etupiirejä, en yksilöitä, ja myöntäen kullekin sen verran vaikutusvaltaa, että sen paino tuntuisi vaa'assa, samalla kuin olisin pidättänyt määräävän painon maa-aatelistolle. Tämä olisi ollut vaikeata, ei siitä epäilystä, mutta se olisi kannattanut tehdä; sitä vastoin oli mielestäni yhtä typerää kuin helppoa lisätä uusia vaalimies-leipomuksia, kunnes saavumme, epäilemättä, kannalle mikä todellisuudessa ei ole muuta kuin yleinen äänioikeus, vaikkemme ole koskaan myöntäneet itsellemme tätä haluavamme.