Taiteilijan lemmentarina

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1915.

Vsevolod Mihailovitsh Garshin syntyi helmik. 2 p:nä v. 1855 Jekaterinoslavin kuvernementissa Venäjällä. Käytyään aluksi vuoriopistoa meni hän vapaaehtoiseksi venäläis-turkkilaiseen sotaan, ruveten jo tänä aikana kokeilemaan kirjailijana. Vuosi vuodelta kasvava synkkämielisyys, joka päättyi mielipuolisuuteen, teki kuitenkin lopun tästä tavallista suurempia toiveita antaneesta kirjailijasta jo hänen kolmannellakymmenennellä neljännellä ikävuodellaan. Hän, näet, kuoli maalisk. 24 p:nä v. 1888 sen johdosta, että oli heittäytynyt asuntonsa porraslavalta alas portaiden väliseen aukkoon.

Tämän surullisen elämän puitteisiin sisältyy kirjallinen tuotanto, joka tosin ei ole laaja, mutta jonka taiteellinen arvo sen sijaan on korkealla. Sen tunnustivat aikoinaan jo Venäjän suuret kirjailijat Turgenjew ja Leo Tolstoi. Garshin kirjoittikin, niinkuin hän itse on lausunut, »onnettomilla hermoillaan, niin että jokainen kirjain maksoi hänelle pisaran verta», ja pienimpiinkin kertomuksiinsa pani hän paljon työtä. Sotakertomuksissaan Garshin kuuluu Leo Tolstoin »kouluun», hienoissa psykologisissa kuvauksissaan hän taas lähentelee Dostojevskia ja kauniissa syvämietteisissä saduissaan hänellä on ollut tanskalainen Andersen esikuvanaan. Muista ulkomaalaisista kirjailijoista on myöskin Dickens, jota Garshin suuresti ihaili, vaikuttanut hänen tuotantoonsa. Kuitenkin on Garshinin teoksilla hänen oma persoonallinen leimansa; niistä kuvastaa aaterikas taiteilijasielu, tosin onnettoman elämän synkistämä, mutta silti aina saavutuksissaan ihastuttava. Tyyliniekkana pitävät venäläiset häntä erittäinkin arvossa.

Tässä tarjoamme suomalaiselle lukijakunnalle erään hänen pisimmistä psykologisista kertomuksistaan, joka kokoonpanonsa eheydellä, kirjallisen otteen kiinteydellä ja inhimillisesti liikuttavalla aiheellaan epäilemättä lukijalle tuottaa mitä viehättävintä taidenautintoa.

I.

Olen jo kauan aikonut ryhtyä muistelmiani kirjoittamaan. Omituinen syy pakottaa minua tarttumaan kynään: toiset kirjoittavat muistelmiaan sen vuoksi, että niissä on paljon historiallisesti mielenkiintoista; toiset sentähden, että vielä kerran haluavat elää onnelliset nuoruuden vuotensa; toiset senkintähden, että tekee mieli juonitella ja panetella aikoja sitte kuolleita henkilöitä ja puhdistaa itseään ammoin jo unhotetuista syytöksistä.

Minulla ei ole yhtään tämmöistä aihetta. Olen vielä nuori mies; historiaa en ole ollut luomassa enkä ole nähnyt, kuinka sitä luodaan; ihmisten panettelemiseen minulla ei ole syytä eikä liioin itseni puhdistamiseenkaan. Vieläkö kerran sitten onnesta nauttiakseni? Se oli kuitenkin niin lyhytaikainen ja sen loppu niin kamala, etteivät muistot siitä, Jumala nähköön, minulle mitään iloa tuota.

Minkä tähden aivan kuin joku tuntematon ääni kuiskaa ne minulle korvaan, minkä tähden, yöllä herätessäni, edessäni pimeässä kulkevat tutut kuvat ja muodot ja minkä tähden, erään kalpean muodon ilmestyessä, kasvoni hehkuvat ja käteni kouristuvat, kauhu ja raivo sulkevat hengityksen, niinkuin sinä päivänä, jolloin seisoin kasvoista kasvoihin veriviholliseni edessä?

En voi vapautua muistostani ja kummallinen ajatus on juolahtanut päähäni. Ehkäpä, jos ne kirjoitan paperille, saan niistä lopputilin suoritetuksi... Ehkäpä ne silloin jättävät minut rauhaan ja voin kuolla levollisesti. Siinä se omituinen syy, joka pakottaa minut tarttumaan kynään.

Joutuuko tämä vihko jonkun luettavaksi vai ei, se ei huoleta minua paljoa. Sen vuoksi minun ei tarvitse anteeksikaan pyytää vastaisilta lukijoiltani siitä aineesta, josta kirjoitan eikä myöskään siitä muodosta, jossa sitä käsittelen. Tosin tahtoisin, että nämä rivit lukisi muuan ihminen, vaan hän ei minua tuomitse. Hänelle on rakasta kaikki, mikä minua koskee. Se ihminen on minun serkkuni.

Missä hän niin kauan tänään viipyy? Siitä on jo kolme kuukautta, kun tulin tuntoihini sen päivän jälkeen. Ensimäinen henkilö, jonka näin, oli Sonja. Ja siitä saakka hän on kanssani joka ilta. Siitä hänelle on tullut kuin joku palvelustehtävä. Hän istuu vuoteeni ääressä tahi nojatuolin vieressä, kun jaksan siinä olla, tarinoi kanssani, lukee ääneen sanomalehtiä ja kirjoja. Hän on kovin pahoillaan siitä, että minulle on yhdentekevää, mitä hän lukee, ja että annan hänen valita luettavansa.

Hän lukee minulle eräästä aikakauslehdestä rouva Hay'n romaania nimeltä »_Hän luuli, ettei se ole niin_». Minä katselen hänen alas painuneita kasvojaan kuuntelematta tuota pitkää, opettavaista tarinaa. Ja toisin paikoin, missä tekijättären mukaan pitäisi nauraa, kuristavat katkerat kyyneleet minun kurkkuani. Hän laskee kirjan käsistään ja, katsottuaan minuun läpitunkevalla ja aralla katseella, panee kätensä otsalleni.

— Rakas Andrei, taaskin... Älä nyt enää! Älä itke! Kaikki menee ohi ja unhottuu, — puhelee hän äidin äänellä, joka lohduttelee lastaan, joka on lyönyt otsansa kuhmulle. Ja vaikka minun kuhmuni katoo ainoastaan sen elämän kanssa, joka, niinkuin tunnen, vähitellen jättää ruumiini, niin rauhoitun kuitenkin.

Oi, rakkahin serkkuni, kuinka osaankin antaa arvoa naiselliselle hellyydellesi! Siunatkoon sinua Jumala ja muuttukoot alkuelämäsi mustat lehdet, joihin minun nimeni on kirjoitettu, iloiseksi kertomukseksi onnesta! Vaan älköön siitä tulko sen tapaista väsyttävää tarinaa kuin se, jota luet!

Kello soi. Vihdoinkin! Se on hän. Hän tulee tuoden mukanaan pimeään ja tukehduttavaan huoneeseeni virkistävän tuoksun, katkaisten äänettömyyden siellä hiljaisella, leppoisalla puheellaan ja valaisten sen kauneudellaan.

II.

En muista äitiäni, vaan isäni kuoli ollessani 14 vuoden vanha. Holhoojani, muuan etäinen sukulainen, pani minut erääseen Pietarin lukioon, jonka päätin 4 vuoden kuluttua. Olin aivan vapaa. Holhoojani, jolla oli suuret asiansa hoidettavina, huolehti minusta vain sikäli kuin vaati rahain antaminen minulle siinä määrin, etten, hänen mielestään, kärsisi puutetta. Tuloni eivät olleet suuret, mutta kylliksi riittävät ollakseni vapaa leipähuolista ja voidakseni valita elämänurani.

Sen olin valinnut aikoja sitte. Jo 4 vuoden vanhana olin mieltynyt käyttämään piirustuskynää ja maaleja, ja lukiota lopettaessani piirustelin jo melko hyvin, niin että ilman vaikeuksia pääsin taideakatemiaan.

Oliko minulla kykyä? Nyt, kun en koskaan enää astu kankaan eteen, voinen tasapuolisesti arvostella itseäni ja pitää itseäni taiteilijana. Niin, kyllä minulla oli kykyä. Päättelen niin, en toverien ja asiantuntijain lausuntojen mukaan enkä senkään mukaan, että niin pian lopetin oppijakson akatemiassa, vaan sen minussa piilleen tunteen mukaan, joka aina puhkesi ilmi, kun ryhdyin työhön. Se, joka ei ole taiteilija, ei tunne sitä ahdistavaa ja suloista mielenliikutusta, jolla ensi kerran asettuu kankaan eteen piirtämään siihen luomustansa. Se, joka ei ole taiteilija, ei tunne ympäristön unhottamista, kun henki on vaipunut muotojen näkemiseen... Niin, minulla oli kykyä ja minusta olisi voinut tulla enemmän kuin tusinataiteilija.

Tuolla ne riippuvat seinillä, minun kankaani, harjoitelmani ja luonnokseni, keskeneräiset, vasta alulla olevat tauluni. Tuossa on hänkin... Täytyy pyytää serkkuani korjaamaan hänet toiseen huoneeseen. Taikka ei, hänet pitää ripustaa ihan vuoteeni jalkapuoleen niin, että hän aina katselisi minua alakuloisella, rangaistusta aavistavalla katseellaan. Sinisessä puvussaan, päässä kaunis valkoinen hilkka, jossa toisella syrjällä on iso kolmivärinen kokardi ja jonka valkoreunan alta kiertyvät esille hänen tumman tukkansa tuuheat kiharat, katselee hän minua ilmi elävänä. Oi Charlotte, Charlotte! Siunatako vai kirota pitäisi sitä hetkeä, jolloin päähäni pälkähti maalata sinun kuvasi?

Bessonov oli aina sitä vastaan. Kun ensimäisen kerran puhuin hänelle aiheestani, niin hän kohautti olkapäitään ja hymähti tyytymättömänä.

— Hupsuja te olette, venäläiset maalarit, sanoi hän. — Eikö meillä ole kylliksi omaamme?! Charlotte Corday! Mitä meillä on tekemistä Charlotten kanssa? Ettehän te voi ajatuksissanne siirtyä siihen aikaan, niihin oloihin.

Kenties hän oli oikeassa... Mutta ranskalaisen sankarittaren kuva valtasi minut niin, etten voinut olla ryhtymättä häntä maalaamaan. Ajattelin maalata hänet kokokuvaksi seisovana suoraan katsojan edessä, silmät eteenpäin suunnattuina; hän on jo päättänyt tehdä rikoksellisen sankarityönsä ja se näkyy hänen kasvoistaan ainoastaan: käsi, jonka on määrä lyödä kuolinisku, riippuu vielä voimattomana ja sen valkoinen hipiä kuvastuu vienosti tummansinistä pukua vasten; karikkokauluri, joka on ristiin sidottu, varjostaa hentoa kaulaa, johon huomenna piirtyy verinen juova. Muistan, kuinka hänen kuvansa muodostui sielussani... Luin hänen tarinansa eräästä hentomielisestä ja kenties epätodenmukaisestakin Lamartinen kirjoittamasta kirjasta; monisanaisen, kieltään ja tyyliään ihailevan ranskalaisen teennäisen pöyhkeilevästä kirjoituksesta muodostui minulle selväksi ja kirkkaaksi intomielisen tytön puhdas kuva. Luin hänestä kaikki, mitä vain käsiini sain, katselin useita hänen kuviaan ja päätin maalata hänen muotokuvansa.

Ensimäinen taulu, samoin kuin ensi lempi, valtaa sielun täydellisesti. Katselin mielessäni tätä näin syntynyttä kuvaa, mietiskelin sen pienimpiäkin yksityiskohtia ja saavutin vihdoin sen, että silmät ummessa selvästi voin kuvitella itselleni Charlotteni.

Mutta alettuani tauluni onnen vavistuksella ja iloisella mielenliikutuksella kohtasin odottamattoman ja vaikeasti voitettavan esteen: minulta puuttui elävä malli.

Oikeastaan kyllä oli niitäkin. Valitsin, niinkuin minusta näytti, sopivimman niistä, jotka Pietarissa tähän ammattiin antautuivat ja aloin ahkerasti tehdä työtä. Mutta, voi Jumala, kuinka vähän tuo Anna Ivanovna oli sen olennon näköinen, jota sielussani ihantelin ja joka kirkkaasti kuvastui sulettujen silmien eteen! Hänen asentonsa olivat oivalliset, hän ei hievahtanut paikaltaan tuntikauteen ja hän ansaitsi tunnollisesti ruplansa, tuntien mielihyvää siitä, että sai puvussa seisoa mallina, tarvitsematta ruumistaan paljastaa.

— Niin on hyvä puvussa seisoa mallina! Vaan toiset katselevat ja katselevat, kaikki silmin tarkastelevat, — sanoi hän huoahtaen ja vienon punan lehahtaessa kasvoille, kun ensi kerran maalasin. Hän oli ruvennut malliksi vasta pari kuukautta sitten eikä ollut voinut tottua ammattiinsa. Venäläiset tytöt nähtävästi eivät siihen totu koskaan.

Maalasin hänen kätensä, hartiansa ja vartalonsa, mutta kun ryhdyin kasvoja maalaamaan, niin valtasi minut epätoivo. Nuoret täyteläiset kasvot, hieman pysty nenä, lempeät, harmaat silmät, jotka luottavasti ja koko lailla säälittävästi katselivat aivan pyöreiden silmäkulmien alta, himmensivät mielikuvani kokonaan. En osannut uudelleen luoda näitä epämääräisiä ja pieniä piirteitä toisiksi kasvoiksi. Minä kokeilin Anna Ivanovnani kanssa kolme neljä päivää ja jätin hänet vihdoin rauhaan. Toista mallia ei ollut ja päätin tehdä, mitä missään tapauksessa ei olisi pitänyt tehdä: maalata kasvot ilman mallia, »omasta päästä», niinkuin taiteilijat sanovat. Päätin tehdä näin sen vuoksi, että näin hänet edessäni ilmielävänä. Mutta kun alkoi työ, niin siveltimet lensivät nurkkaan. Elävien kasvojen sijasta syntyi jonkinlainen kaavamainen kuva. Aatteelta puuttui lihaa ja verta.