Aarniometsän sydän

Polkua vaanivat silmät.

Ei velton lauhkea kuten kesäisen puutarhan hiljaisuus, joka suotaa vihantiin varjoihin lehväkattojen läpi, vaan jämeä, valppaasti ja salaperäisesti odottava, oli aarniometsän hiljaisuus. Se oli ikäänkuin avara lasikupla, niin hienon ohueksi puhallettu, että pienikin ääni, jos se vain olisi voinut koskettaa ennakolta määrättyä mystillistä kieltä, olisi saanut sen ryskyen raunioiksi sortumaan. Siitä huolimatta se oli säröäkään saamatta vallinnut kautta sukupolvien, muuttanut omaksi laadukseen kaikki semmoiset harvinaiset ja epäjohdonmukaiset häiriöt kuin pantterin etäisen kiljunnan taikka kapuavan pähkinänakkelin hoikan laulun, vaiteliaan hirven pitkät juhlalliset huudot, jotka eläin kahdesti tai kolmasti toistaa lokakuun ympyriäisen kuun alla, taikka jonkun suuren tuulen raskaan jymyn petäjien, koivujen ja hemlokkien [Hemlokki (Abies canadensis) on kanadalainen jalokuusi. (Suom. muist.)] loitoissa latvoissa. Harvat ja kaposet olivat ne auringonsäteet, jotka maahan saakka tunkeutuivat näiden korkeiden latvain lomitse. Se ilma, joka hiveli ruskeanviheriäin varjojen solia, oli ihmeteltävän kirkasta, sitä ei samentanut minkäänlainen pöly- tai höyrytuhru. Sen lumoava läpikuultavuus kerrassaan petti silmää, joka ei ollut siihen syntynyt ja kasvanut; se sai etäiset lehvät näyttämään läheisiltä ja läheiset oksat epätodellisilta, sekotti kaikki perspektiivit ja uskotteli aivan tutuissa ja ilmeisissä asioissa olevan keijumaista narripeliä.

Huono ja kauan käyttämätön oli metsän läpi kulkeva polku. Toisin paikoin olivat sammalet ja maassa suikertavat viiniköynnökset sen kerrassaan peittäneet, niin että se vain metsänhakkaajain veistämistä pilkoista voitiin erottaa kymmenistä muista eri tahoille haarovista reitin tapaisista aukeamista. Mutta juuri tässä, jossa se nousi pitkää loivaa rinnettä, oli veden juoksu pitkin polun matalaa kourua vähin pitänyt paljaina sen kuluneita kiviä. Ja sitäpaitsi, vaikka ihmisen kuluttava jalka olikin jättänyt sen niin monen sulan ajaksi tallaamatta, niin ei se kuitenkaan milloinkaan joutunut aivan käyttämättä olemaan. Polku, joka kerran on kunnolla auki kulunut monen kulkijan jäljiltä, säilyttää sitten melkein ainaiseksi lumousvoimansa jokaiseen jalan kulkijaan. Tämä vanha polku palveli Kroofin, suuren naaraskarhun latuskoja kämmeniä, kun se astua löntysteli puolikasvuisen penikkansa keralla kauas vuorille, näyttääkseen jälkeläiselleen parhaat mustikkamaat. Ja polku viehätti puoleensa myöskin Ten-Tine karibun, [Pohjois-Amerikan peuraa sanotaan karibuksi intiaaneilta lainatulla sanalla. (S. m.)] kun se opasti hoikkia naaraitaan Kuah-Davikin lepikkösoihin laitumia etsimään.

Tänä syyskuun iltapäivänä, hiljaisuuden avosilmin odotellessa, lentää vikerti polkua pitkin äkkiä sepelpyy. Se kävi istumaan oksan vekaralle, kurkotteli kaulaansa ja käänteli päätään puoleen ja toiseen, kurkistellen pyöreillä lasihelmisilmillään ja jäykistyen sitten liikkumattomaksi, niiden taulain näköiseksi, joita puu oli täynnään. Tuossa tuokiossa alkoikin hiljaisuuteen sekaantua lähestyvää jalanastuntaa, saapasnaulain raskasta kilkettä kiviin. Polkua tulla kompuroi voimallisilla, vaikka työläillä askelilla suuri harmahtava mies, yllään harmaat kotokutoiset vaatteet. Housunlahkeet oli epätasaisesti pistetty saapasrähjäin varsiin; päässä oli veltto monessa liemessä virunut huopahattu, joka oli kerran ollut ruskea; vyöllä helkkyi iso puukko karvapäärmäisessä nahkatupessaan; ja olalla oli kirves, jonka päässä killui iso mytty. Tämä oli kiedottu rähjääntyneeseen ja paikattuun kirjavaan peittoon ja tuon tuostakin siitä kuului ponnetonta, ikäänkuin läkkipeltiastiain räminää. Toiselta puolelta pisti esiin paistinpannun musta kahva, puoleksi sanomalehtiin käärittynä.

Jos Taavi Titus olisi ollut metsästäjä tai ansain virittäjä, "träpperi", niin hänellä tietenkin olisi ollut pyssy. Ja vaikkapa hän olisi ollut kaupunkilaisia, kylänmiehiä tai vain pienen maatalon omistaja, niin hyvän huolen hän olisi pitänyt kunnon aseista, ennenkuin lähti tunkeutumaan päivämatkan päähän ikimetsien sydämeen. Mutta hän oli tukkimiehiä, eikä siis kuulunut kokonaan metsälle eikä aivan aukeillekaan maille. Talvensa hän vietti aivan syvimmillä saloilla tukkileirissä vertaistensa keralla, hengenpitiminään suolattu sianliha, pavut ja kuuma leipä; hän oli silloin päivän pitkän uupumattomine kirveineen liian uutterassa työssä, joutuakseen sotimaan metsän karvallista ja höyhenellistä kansaa vastaan. Kesät hän oli auran ja viikatteen parissa kyläkunnassa pienellä, puoleksi raivatulla palstallaan. Hän ei siis tuntenut tappamisen halua, sen enempää kuin pelonkaan vaistoa, kun hän puolueettomana ja välinpitämättömänä kulki näiden hiljaisten, vaikk'ei silti elottomain maisemain halki. Elottomia ne eivät olleet, sillä aarniometsällä oli omat, tosin piilevät asukkaansa. Vaikka tämä vakavan näköinen vanha tukkimies olikin huomaavainen ja tarkkanäköinen ja metsän elämään perehtynyt, niin ei hän ympäröivässä levossa nähnyt olevan muuta kuin puunrunkoja, kaatuneita lahoja ruhoja, sammalmättäitä ja sekavia pensastiheikköjä. Hän oli havainnut, -- ja sitäpä ei ensikertalainen havaitsekaan, -- erotukset valkokuusen, mustan kuusen ja jalokuusen, harmaan koivun ja keltaisen koivun, [Suomennamme nimet kirjailijan käyttämistä amerikkalaisista nimityksistä, vaikka ne ovatkin häälyvät ja voivat tarkottaa eri muunnoksia. "Valkokuusi" on Picea canadensis, jolla on lyhyet sinivihreät neulaset ja hoikat kävyt; "musta kuusi" Picea mariana, hoikka leveäoksainen, tummanvihreä puu, jolla on taajat havut ja munuamaiset kävyt. Keltakoivulla, Belula lutealla on harmaa tai keltainen kiiltävä tuohi ja vaaleanruskea puuaine. Mitä lajia "harmaa koivu" tarkoittaa, sitä on vaikea sanoa. Sekä koivuja että kuusia ja jalokuusia (Abies) on Pohjois-Amerikassa hyvin monta lajia. (Suom. muist.)] lehmuksen ja heisipuun välillä; ja jäkälistä, joita oli kasvanut veistettyjen pilkkojen reunoihin, hän vaistomaisesti osasi lukea niiden kasvukausien luvun, jotka olivat näitä vanhoja, viitoiksi veistettyjä kirveen arpia pienennelleet. Mutta kaikista näistä metsätiedoistaan huolimatta hän luuli olevansa yksin. Hän ei aavistanutkaan että häntä vaanivat monet silmät.

Hänen matkansa toden teolla oli hyvin monen elävän olennon huomion polttopisteenä. Ne piileksivät katseet, jotka hänen liikkeitään seurasivat, olivat toiset pelokkaan vihamielisiä, toiset voimattoman kostonhimoisia, toiset välinpitämättömiä; mutta kaikki vierastelevia. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että oli paras pysyä näkymättömänä; kaikki sen vuoksi noudattivat järkähtämätöntä liikkumattomuutta ja noin sanoaksemme upposivat yleiseen äänettömyyteen.

Sepelpyy, laajalti kulkenut lintu, joka tunsi kyläkunnat ja niiden tuimat vaarat, piti miestä silmällä harmistuneen pelokkaana. Ei se ilman tarkotusta lentää vikertänyt polkua pitkin niin suurella melulla, varottaen kaikkea metsäkansaa. Se pelkäsi tämän harmaan ihmisolennon ilmestymisen ehkä tietävän, että pian tulisi niitä pitkiä mustia keppejäkin, joista pöllähti savua ja lähti kova ääni, kun niillä jotakuta osotettiin. Se piilotteli itseään, kunnes sen ruskeat pilkulliset höyhenet olivat melkein yhtä istuinpaikan täpläisen ruskean kuoren kanssa; mutta vikkelät silmät tarkkasivat kaiken aikaa muukalaisen vähintäkin liikettä.

Pähkinänakkeli, joka oli kävellyt petäjän pystysuoraa runkoa suoraan korkeutta kohti, jähmettyi muukalaisen askelien äänestä ja kurkisti häntä tiukasti puunrungon takaa. Sen silmä oli kuin musta kysyvä piste. Se ei ollut vielä milloinkaan nähnyt mitään tämän kömpelön ja hitaasti liikkuvan olennon kaltaista, mutta se tiesi, että tämä olento oli vaarallinen. Pieni liuskeenkarvainen pää, joka teräväkulmaisesti ulkoni kuoresta, ei näyttänyt sen kummemmalta kuin oksan tyngältä tai käävältä; mutta tällä oksan tyngällä oli se kumma tapa, että se tasaisesti kiersi puun ympäri sitä myöten kuin tukkimiehen matka edistyi, niin että kulkija oli alati näkyvissä.

Yhtä uteliaina, mutta pelosta väristen, tirkisteli hänen kulkuaan kaksi tarkkaavaista metsähiirtä skunkin kaalin leveän lehden alla istuen tuskin puolen sylen päässä polusta. Toisen viikset koskivat toisen kuonoon, johtaen siihen kauhun sykäyksiä ja väristyksiä sen mukaan kuin mies tuli lähemmäksi, yhä lähemmäksi, kohdalle -- ja meni ohitse. Hiiret eivät olisi rikkoneet heimonsa ensimäistä perintätietoa vastaan, -- että se, joka istuu hiljaa, istuu näkymättömänäkin -- ellei sokea, mistään välittämätön saappaankorko olisi kerrassaan uhannut niitä musertaa.

Vähän kauempana polusta, leviävän rautapuutiheikön [Pohjois-Amerikassa on sangen monta sellaista puulajia, jota kovan syyaineensa vuoksi sanotaan "rautapuuksi". (Suom. muist.)] alla, kyykki jänis ruskahtavalla sammalpohjalla, korvat aivan litteinä selkää pitkin. Sen silmät vahtivat inholla jopa melkein uhmalla tätä raskasta suurta olentoa, joka liikkui niin suurilla ponnistuksilla ja semmoisella melulla. "Tuo ei ainakaan", ajatteli jänis halveksien, "pääsisi vihollistaan pakoon". Vieno ilman henki, joka huomaamatta huokui kautta metsän, toi miehen hajua jänön piilopaikkaan, ja sai tämän herkät sieraimet nopeasti liikkumaan inhon tunteesta. Mutta äkkiä tuli tuoksaus toistakin hajua; ja jänö näytti samalla käpertyvän puolta pienemmäksi, sierainten jäykistyessä suuriksi.

Se oli portimon haju-jänikselle ilmetty kalman tuoksu. Mutta se haihtui silmänräpäyksessä, ja silloin jänön tarkka silmä näki, mistä se tuli. Sillä toisin kuin kaikki muu metsäkansa liikkui portimo. Se kulki tasajalkaa miehen kanssa, parin sylen päässä polusta. Mutta niin hyvin sen värit sulivat ympäristöön, niin varjomainen oli sen liikunto äänettömässä siroudessaan, ettei mies sitä kertaakaan huomannut. Portimo tuijotti tunkeilijaan häijyllä vihalla, mutta ison tukkimiehen onneksi eivät portimon voimat, vaikkapa olivatkin valtavat eläimen ruumiinkoon suhteen, kuitenkaan olleet minkään arvoiset sen häijyyn sisuun verraten. Muutoin olisikin tukkimiehen matka päättynyt siihen paikkaan ja kirjava mytty olisi jäänyt polulle hiirien viikkoiseksi ihmeeksi.

Portimo kulki nyt minkin [minkki (Putorius visson) on portimoa paljon suurempi. Sen varpaiden välissä on uimaräpylät. Paitsi kaloja se syö mielellään kanoja. (Suom. muist)] vielä lämpöisen hajun poikki, jonka vuoksi se heitti sikseen tukkimiehen turhan vahtimisen ja kääntyi inhoten toisaanne. Se vihasi minkkiä ja ihmetteli, mitä asiaa mokomalla kalansyöjällä oli lähteä niin kauas vedestä. Ei se juuri pelännyt -- harvalle eläimelle pelko on niin tuntematon kuin portimolle -- mutta sillä oli vielä häijyssä pikkusydämessään ripponen järkeä ja se tiesi, että minkki oli melkeinpä yhtä pahasisuinen kuin se itsekin ja lähes kolme kertaa isompi.

Vanhan polun yli kallistui saarni ja saarnen sammalisesta haarasta väijyi kulkijain askelia kaksi haaleata keltaisenvehreää silmää, terät hienoina mustina rakoina. Ne silmät olivat pyöreässä karvaisessa päässä, joka oli painautunut aivan oksaan kiinni ja vähän kurkotti sen ylikin. Suipot tupsukkaat korvat olivat niuhassa pitkin pyöreätä ruskeata päätä. Neljä partaveitsikynttä oli vihaisesti tunkeutunut oksan kuoreen; sillä villikissa tiesi -- ehkä oli jollain salaperäisellä tavalla saanut tämän tiedon etäiseltä heimolaiseltaan, kotilieden ja kotikynnyksen kukkujalta -- että ihminen se oli kaiken metsäkansan ainoa voittamaton vihollinen. Julmasti sitä himotti hypätä miehen kumartuneeseen niskaan, aivan kirjavan mytyn ja ruskean hatunlierin rajaan, josta se hohti punakkana ja suojattomana. Mutta villikissa, Pohjois-Amerikan pienempi ilves, oli paitsi julmaa luontoaan perinyt hyvän annoksen varovaisuuttakin, ja tukkimies sai astua kompuroida edelleen häiritsemättä ja vähääkään aavistamatta sitä viheriäistä vihan liekkiä, joka paahtoi hänen niskaansa.