Kauppa-Lopo

Kauppa-Lopo oli pantu kiinni juopumuksesta ja pyhäpäivän rikkomisesta. Jo tämä oli neljäs kerta kuin hän vankeudessa istui. Kolmasti ennen hän oli joutunut satimeen, kerran löysästä, kahdesti varkaudesta. Ja aina se oli hänen sydäntään kaivellut, mutta ei toki milloinkaan niinkuin nyt.

Sehän se varsinkin harmitti, että oli eksynyt tuohon pieneen, kunnottomaan Jyväskylään. Hän, joka oli Kuopiosta kotoisin. Semmoisesta suuresta kaupungista, jossa linnakin oli kivinen ja komea, eikä tämmöinen ränsistynyt, vanha ijänikuinen puuhökkeli, jonka hatarat seinät olivat niin kallellaan, ettei tiennyt milloin romahti kumoon koko laitos.

Ei täällä ihmisetkään olleet, ei sinnepäinkään kuin Kuopiossa. Ei näöltään eikä tavoiltaan. Siellä nainen mörkissä, suorajuovaisessa hameessaan ja pienessä nutussaan oli kuin ihminen ainakin. Mutta mitäs täällä! Tuossa nyt esimerkiksi tuo piikatyttö.--Lopo katseli häntä ikkunasta, rautaristikon takaa.

--Joutavanpäiväinen hapsinkakkiainen. Hyi!

--Kuka? kysyi Riitta, Lopon huonetoveri, joka istui perempänä ja ompeli.

--Tuo juuri, tuo Römperin piika.

Römperi, näes, oli vanginvartijan nimi. Strömberg se kirjoitettiin, mutta Lopo sanoi häntä muiden mukaan Römperiksi.

--Ei poloisella ole edes kunnon vaatetta päällään.

--Ole tok' vaiti. Kun on karttuunileninki oikein.

--Pyh! Likainen luuttu! Tuommoista ei kerjäläinenkään ilkiäisi Kuopiossa pitää.

--Aika sievä, jahka tyttö sen vaan pesee ja tärkkää.

--Kuulee, että olet jyväskyläläinen.

Lopo käänsi turpeat kasvonsa huoneesen päin ja virnutti. Riitta taaskin ihmetteli hänen rumuuttaan. Suupielet ja nenän-alusta nuuskaisessa limassa, hiukset takussa ja silmillä. Entä nuo posket sitten! Likaisen harmaina ne pullottivat aivan kuin olisi suuri tupakkamälli ollut molemmin puolin suussa. Ei siellä sentään ollut, vaikka siltä näytti; nuuskaa hän vaan piti huulessaan.

Ja oli tuo vaatteen tyylikin Riitan mielestä vähän kummallinen. Hame yhtä leveä ylhäältä kuin alhaaltakin; nuttu niin että paita, musta ja karkea kuin perunasäkki, vyötäisen kohdalta aina oli esillä. Ylimmäinen nappi oli lähtenyt pois ja alta näkyi kaula, joka oli kuin parkittu.

Tuo se nyt sitten moitti jyväskyläläisiä! Mitä luuli hän itse olevansa?

--Kun näkisi kerran noita kehutuita kuopiolaisia. Ovatko ne kaikki semmoisia kuin sinä?

--Häpiä vähän, mokoma ruoja. Niinkö sinä olet tuhma, että minut otat esimerkiksi, kun on puhe oikeista ihmisistä.

--Vaan olethan sinäkin Kuopiosta?

--Jos kohta. Eikö niitä täällä sitten ole maailman hylkyjä, yhtäläisiä kuin minäkin.

Riitta vaikeni. Harmi lauhtui; hänen kävi tuota poloista melkein sääli, niin inhottava kuin olikin.

Äänettömänä hän ompeli hetken, sitten alkoi taas.

--Mitäs varten sinua sanotaan Kauppa-Lopoksi?

--Mitäkö varten?

Lopo veti nuuskaa sieramiinsa, aivasteli, niisti oikean käden sormiin ja hieroi niitä sitten kupeesensa. Sille kohdalle hametta tuli suuri ruskea läntti entisten lisäksi.

--Niin, mitäkö varten? hän nauroi. No, herran poika, minähän, näet, olen vanha kauppamies. Komesrooti, ymmärrätkös?

--Ei, mutta todenperästä?

--Ka, todenperästä ihan.

Hän nauraa hohotti, suu levällään.

--Kauppamiehenä minä tok' olen ollut. Kysy Kuopion rouvilta. Vielä ne muistavat tänäkin päivänä, kuinka paljon heille kannoin rahoja kouraan vanhoista vaatteista. Siinähän minä opin juomaankin. Pakkasessa kun kuljeskelin, täytyi ottaa ryyppy aina lämmikkeeksi.

--Vai niin,--sinä, näet, vanhoja vaatteita kaupittelit.

--Mutta myöskin mitä sattui. Ei niin huonoa kalua ollut, etten minä sitä rahaksi muuttanut. Ja rouvat kun minusta pitivät. Voi ihmettä! »Snälla Lopo, sööta Lopo», pantiin. Poskia taputettiin ja vehnäskahvit juotettiin.

--Paljonko antoivat myyntipalkkaa?

--Ei kuin kymmenen penniä markalta. Mutta siitä sitä karttui. Elimme oikein hyvin siihen aikaan, sekä minä että poika.

--Sinulla jo silloin oli poika?

--Hm! Seitsemäntoista vanhana minä sen jo sain.

--No, ja missä hän nyt on?

--Siellä Kuopiossa, isäpuolensa luona.

--Mitä hullua! Onko sinulla mies?

--On tok'. Ja hyvä mies onkin. Ei tämmöinen räähkä kuin minä. Papinkirjassakaan sillä ei pidä oleman, ei ainoatakaan pilkkua. Ja luonnoltaan niin mainio, ettei mihin panna. Tein niin tai näin, ei pahaa sanaa milloinkaan.

--Vaan etpäs pysy luona kumminkaan.