Putkinotko: Kuvaus laiskasta viinarokarista ja tuhmasta herrasta

Savon eteläosassa, lähellä Karjalan heimon asuinseutujen rajaa, on kaunis ja karu paikkakunta. Saimaa, joskus muualla leveä ja vapaa, supistuu siellä ahtaiden maisemien väliin, niin että ainoastaan harvoin saattaa nähdä ulapalla sellaisen kohdan, jossa silmä ei tapaa missään toista rantaa: vedenkalvo yhtyy siintävään avaruuteen aivan kuin merellä. Yleensä ovat tuon suuren sisäjärven selät täällä pienenlaisia, peninkulman taikka parin, kolmen pituisia. Leveydeltään ovat ne välistä tuskin neljää kilometriä, ja kun lukuisat saaret ja niemet vielä kaventavat niitä paikoittain, näyttävät ne joskus suorastaan joelta tahi kosken suvannolta.

Rannat ovat kolkon karuja, melkeinpä pienoiseen hirvittävyyteen asti. Tuossa, aina tyynenä pysyvän rotkolahden perukassa, joka jatkuu niin kapeana salmena, että siitä tuskin saadaan vene kiskotuksi väkivallalla läpi, jos tahdotaan oikaista jonkin niemen ympäri vievä reitti, nousevat jyrkät kallioseinät tuuheasta kaislikosta. Niistä seinistä puskee esille monenmuotoisia, kummallisia kivilohkareita, harmaita ja sammaltuneita, milloin neliskulmaisia ja irtonaisilta näyttäviä, milloin ikäänkuin kiintonaisia hyllyjä tahi portaita. Paikoittain ovat ne pykämät niin vähäisiä, että ihminen saattaa ainoastaan vaivalla nousta niitä myöten metsäisen kukkulan harjalle, mutta ei mitenkään laitumelle laskettu karja. Näillä jyrkillä ja louhisilla rinteillä kasvaa koivu hoikkana ja kituvana, kun se taas alempana, sellaisissa paikoissa, minne halkokauppiaiden rekien on melkeinpä mahdoton päästä, nousee mahtavaksi jättiläiseksi. Koivun toverina näkee usein alakuloisesti nuokkuvan pihlajan, mutta tavallisimmin petäjän: louhikkopetäjän sitä vääristyneemmän kuta jyrkemmällä rinteellä se kasvaa. Tuolla törröttää parin petäjän latva kuivuneena ja tummana puikkona. Tuossa on jälleen tuuli vääntänyt puun vinoon. Toisaalla se on kaatanut yhden sillä tavoin, että juurakko kuumottaa mustana rykelmänä pystyssä ja huippu on heittynyt vuoren hyllyltä suoraan syvyyttä kohti, riippuen puolittain ilmassa.

Ja kuitenkin vaivainen petäjä elää.

Kun käyräkokkainen sisämaanvene on solunut läpi jostakin kapeasta salmesta, voi soutaja kääntyä sekä oikealle että vasemmalle, sillä salmia ja lahtia on joka puolella. Outo ei löytäisi noissa sokkeloissa minnekään. Mutta se, joka tuntee väylät ja pyrkii tätä oikotietä järven aukealle, joutuu sinne kiertelemällä, pitkin lammen tapaisia leveämpiä paikkoja, joissa vesi välkkyy vihertävänä ja hopeisin viiruin ja joissa silloin tällöin pulahtaa kala lumpeiden seassa.

Tuolla on ulapalle vievä syvä laivareitti. Sen käänteessä paistaa valkeaksi kalkittu kummeli taikka pienen pieni vilkkumajakka, sylen korkuinen, punaisine ja sinisine lyhdynlaseineen. Pian joudutaan ulapalle. Se näyttää matalarantaiselta, sillä vastapäiset mantereet ja saaret ovat toki peninkulman päässä, joskin ovat melkein yhtä korkeat kuin tällä puolella. Ulappa avautuu eteen uuden niemen takaa, joka nousee syvyydestä jyrkkänä kuin seinä, hyvin kymmenenkin syltä korkeana. Tuossa seinässä ei ole minkäänlaisia hyllyjä eikä lokeroita. Sen juurella vedessä asuu paikoin ainainen varjo. Auringonsäteet eivät koskaan pääse sinne syvyyksiin. Ja vuoren huipulla, humisevassa hongikossa, viheltävät haukat.

Tuolla näkyy kapean ja kaislaisen salmen toisella reunalla omituisia, suuria kiviä rannalla. Aivan veden äyräällä. Joku niistä muistuttaa istuvaa sammakkoa. Ja yksi on muodoltaan ikäänkuin hevosen pää, eräältä taholta nähtynä: turpa kurottautuu juomaan pienestä poukamasta.

Tällaiset ovat Kenkkuinniemen rannikot.

Entä sisämaa?

Sinne ei oikeastaan kulje mitään teitä, vaan pelkästään niin huonoja polkuja, että karjan on vaikea siellä liikkua, noilla vuorilla kiipeävillä ja heti taas rotkoihin syöksyvillä poluilla, etsiessään hengenvaaralla louhikoista niukkaa ruohoa. Tämä sisämaa on melkein yhtä karua kuin rannikko. Taloja on harvassa, ja niitäkin erottavat toisistaan ainaiset vesien taikka mäkien solat, lahdet ja puolittain umpeen sammaltuneet lammet. Kylistä siinä mielessä kuin edes muualla näillä Saimaan pienikyläisillä seuduilla ei voi puhua. Harvalla taloista on mainittavan laajalti hyväpohjaista maata pelloksi ja kiitettävän leveältä reheviä alanteita niityksi.

Maan karuudesta ja vesien esteistä johtuneekin osaltaan, että tällaisella seudulla saattaa tavata kansaa, joka on, paitsi yleensä köyhää, joskus siinä määrin kehittymätöntä, saamatonta, itsepintaisen kulmikasta ja taikauskoistakin, että mieleen johtuu melkeinpä kaikkein alkeellisin metsäläisyys. Ja tämä seikka on sitä merkillisempi, kun sivistyskeskusta, kaupunki, on ainoastaan peninkulman päässä.

Mutta kaunista on se karu paikkakunta. Kaunista syksylläkin, milloin ei sada päivät pääksytysten ja sulje ihmistä katon alle, ahdistavaan harmauteen. Tai jos ei myrskyä niin, että järvet ovat yhtä valkeaa kuohujen hyppimistä ja kiehumista kallioiden kärjillä, joten ei usein viikkoon pääse kulkemaan minnekään, tuota ainoaa helpompaa tietä, vettä, pitkin. Mutta toista on tyyninä syyspäivinä, hiljaisina ja syksyisesti utuisina. Kauniit ovat silloin kalpeansiniset järvet. Niiden takaa kuultavat keltaiset koivut jo harmaaseen vivahtavilta vaaroilta. Mutta lahtien louhisilla rannoilla paistavat haapojen lehdet mustanpuhuvasti punaisina kuin villein veri.

Syksyiltoina auringonlaskussa kiiltävät sulkapetäjien kyljet kuin ohuet veriviirut, joltakin metsäiseltä töyryltä, joka kohoaa laaksosta. Ja koivuissa käy suruinen ja viluinen suhina.

Myöhemmin, yön pimetessä, ovat niemet painuneet mustaan varjoon, mutta kajastus hohtaa kauan keltaisena taivaanrannalta, näyttäen nuo niemet varjokuvina, synkkinä ja uneksivina.

Talvella, keskellä lunta ja pakkasta, on erämaisia kuutamoita. Metsä paistaa huikaisevan valkeana lumessaan, joka säkenöi ja kiiluu. Kaikki on hiljaista. Vain ketut etäällä äännähtelevät. Ja tähdet välkkyvät.

Tulee kevät. Jäät ovat lähteneet vesistä. Valaistus on kuin kultaa: maat ja ilmat täynnä ikäänkuin värisevää kultatomua. Järven ulapoilla on valon loisto monistunut tuhatkertaiseksi. Saaret ja niemet verhoutuvat siniseen autereeseen.

Milloin voisi unohtaa keväistä iltaa siellä, viluista iltahämärää noilla salmilla? Laineet tulevat lepoon asettuen etäisiltä seliltä, joiden takana hulmuaa rusko taivaalla monen värisenä, synkkien pilvien alta metallisesti punaisena. Taivaan tuokion kestävä värileikki, nuo hattarattomat läikät, joista ei tiedä, ovatko ne sinisiä tai vihreitä, kuvastuu vesissä vielä itseäänkin epätodempana ja hämärämpänä.

Jos sydänkesällä kiipeilee siellä metsäisillä kukkuloilla, niin voi joutua jollekin kummulle, mistä näkee pitkälle lahdelle, ja silloin hämmästyy ja huikaistuu. Niin kaunis saattaa se lahti olla, niin lämpöisen sininen väriltään, ja loistava ja riemukas, ettei melkein usko silmiään! Järviseutujen ihanuutta!... Illalla, kun aurinko on mennyt mailleen kauas ulapan ja kyläisten vaarojen taakse, huomaa järven, jos siellä soutelee, sinisen harmaaksi: himmeän sinertäväksi, ikäänkuin syreeninkukalle vivahtavaksi. Kaukaa ohitsekulkevan laivan mainingit pyörivät sileinä ja kiiltävinä. Niissä heijastuvat kaikki taivaan värit, joissa tuhkansinervä on kuitenkin valtavärinä.