Elämän hawainnoita 09: Sowittaja; Paljon uutta; Keron Heikki

WSOY, Porvoo, 1899.

SOWITTAJA.

Oli Pohjanlahden rannikkoseutua. Wuosisatojen kuluessa oli meri jättänyt jälkeensä silmän kantamattomia aloja kuiwaa maata. Sywät meren lahdelmat siellä täällä tunkeusiwat sywälle noihin entisiin heittomaihinsa, ikäänkuin suojellaksensa ja syleilläksensä wielä noita siitä poisluopuneita maita, joiden ylitse se ennen niin wallattomasti hyrskyen lainehti. Tämän tähden oli seutu täynnä lahdekkeita, salmia, poukamia, niemiä ja saaria. Entiset wuolaat mereen juoksewat wirrat oliwat merestä kuiwuneella maalla jakaantuneet moneksi pienemmäksi puroksi ja wirraksi, leikellen sen siten moniin osiin ja palstoihin. Hitaasti, mutta warmasti juoksi wirta noita itselleen kulkutieksi anastamiaan uomia myöden meri=emon syliin, sillä lakeat oliwat merenpohjasta liettyneet ja kokoontuneet maat.

Tämmöiset merenjättömaat owat wuosisatoja olleet oiwallisia ja rehewiä heinämaita. Mutta ajan kuluessa sammaltuu, pensastuu ja metsittyy kuiwimmat ja yläwimmät paikat, sentähden syntyy noihin lakeisiin ja aawoihin seutuihin ihanoita metsäsaaria, jotka kaukaa katsoen näyttäwät kauniilta puutarhoilta. Suuret alat noiden metsäsaarten wälilläkin on, milloin tiheämpänä, kulloin harwempana pensaikkona, ollen nekin paikat jo alulla metsää kaswamaan. Silmäsiintoja on taas aiwan puuttomia ja pensaittomia aawoja, joissa ei ole muuta silmään ottawaa kuin niittylatoja ja talwisina aikoina tiheässä olewia heinäpieleksiä. Kun noihin aawoihin wielä yhtyy meren lahdelmat ja poukamat, niin luulisi niitä äkkinäinen meren seljiksi.

Enimmän aikaa maatuneille ja enimmän kohoontuneille paikoille on wahwat ja tiheät kylät ja pitäjät taloineen ja kirkkoineen sijoittuneet, jotka noilta aukeilta katsoen näyttäwät wähäisiltä kaupungeilta tahi kauppaloilta. Noista kylistä owat niiden asukkaat lewittäneet wiljelyksiänsä laajoille aloille, ja mehewästi rehoittawat wiljelyskaswit wahwamultaisessa, kiwettömässä, meren jättämässä ja hywästi wiljellyssä maassa. Weroituksen perustuksella omistawat kylien asukkaat kaikki nuo wähemmän kohonneet lakeat maat niittymaineen, metsäsaarineen ja pensaikkoineen.

Noilla warakkailla yhteiskunnilla on tilaton kansansa, kuten muuallakin. Usea heistä perheelliseksi tultuansa, pyrkii tilallisten mökkyreiksi ja torppareiksi noille sammaltuneille, pensastuneille ja metsittyneille niittymaan osille. Tällä tawalla on mökki tahi torppa ilmestynyt sinne tänne johonkin pensastoon ja metsäsaaren laitaan. Heillä on siellä erityiset aitaukset, joissa he kesäisinä aikoina syöttelewät wähälukuista karjaansa; eipä se muutoin käwisi laatuunkaan, sillä penikulmittain on niiltä tienoilta niittyjä yhteisille laitumille. Usea heistä tulee warsin hywästi toimeen; sillä meren jättämä lieju on aikojen kuluessa tekeytynyt wäkimultaiseksi peltomaaksi, joka wiljelykseen muokattuna antaa heille jokapäiwäisen leipänsä. Kuitenkin on kurjuus ja puutokset tännekin löytäneet tiensä, sillä moni heistä kärsii suurta puutetta ja wiettää perheinensä sangen kituwaa elämää.

Noita aukeita maita pitkin kulkee talwisina aikoina wahwa talwitie, sillä sitä myöten on paljo lyhempi matka toisiin kyliin ja pitäjiin, wieläpä joihinkin kaupunkeihinkin kuin yleistä maantietä myöten, joka wältellen sywälle pistäwiä merenlahtia tekee pitkän kaarroksen. Mennen usean merenlahdekkeen ja kaitaisen salmen poikki, kulkee tuo talwitie usean mökin ja torpan siwuitse. Täten oli talwisina aikoina noilla, ikäänkuin muista erotetuilla asukkailla tie, jota he pääsiwät kulkemaan minne waan haluttiwat, mutta kesällä ei heillä ollut minkäänlaista tietä, waan heidän täytyi pyrkiä, kuten parhaiten taisiwat, kaukana olewalle maantielle, ja niin tehdä hirmuisen iso mutka.

No niin. Olihan talwitiestä paljonkin hyötyä, mutta kun pahoilleen pani, oli se hywin oikullinen. Sillä kun sattui sakea lumipyry tulemaan, oli tiellä kulkija pahemmassa kuin pulassa. Noilla aukeilla ja suojattomilla seuduilla oli silloin semmoinen pölläkkä, ettei sylen päähän nähnyt eteensä, ja tiellä pysymisen laita oli niin ja näin. Semmoisilla ilmoilla eksyiwätkin matkustajat usein tieltä pois, ja silloin ei ollut leikki edessä, semminkään öisin ja pimeinä ilta= ja aamupuhteina, jolloin ei ollut walostakaan mitään apua. Ken semmoisissa tilaisuuksissa tielle sattui, hän sai kiittää onneansa, jos waan osui tapaamaan umpuroidessaan jonkun mökin, jossa hän woi saada itsellensä ja hewosellensa jotakin suojaa.

Minäkin olin tilaisuudessa usein matkustamaan tuota aawaa oijostietä. Usein oli minulla matkakumppaneita ja silloin tawallisesti juostiin toisiensa rekiin haastelemaan sitä ja tätä, ratoksi tuolla ikäwällä taipaleella. Eräänä kertana oli minulla matkatowereina sen paikkakunnan miehiä. Silloin tuli puheeksi kahden mökin asukasten riitainen wäli. He kertoiwat heidän elämästänsä monta juttua, muun muassa senkin, kuinka toisen mökin asukas oli toisen mökin lehmän tawannut suistuneena isoon ojaan, josta se ei woinut päästä pois. Mutta sen sijaan, että hän olisi auttanut lehmän ojasta ylös, käwi hän waan tawasta katsomassa, milloin lehmä on kuollut. Kun hän oli hawainnut sen tapahtuneeksi, meni hän koston iwalla sitä toiseen mökkiin ilmoittamaan, ja samalla oli hän pilkallisesti antanut tiedoksi, että hän olisi woinut lehmän pelastaa, waan ei tahtonut.

Tämmöinen riitaisa elämä kahden mökin asukasten wälillä kummastutti minua suuresti, ja minä utelin yhtä ja toista heihin kuuluwista seikoista.

Näin jutellessa oli taiwal kulunut hupaisesti melkein huomaamattamme.

"Tuossa nyt juuri on toinen niistä mökeistä", sanoi eräs matkatowereistani, osoittaen samassa kädellänsä edessämme näkywää tien wieressä olewaa mökkiä.

"Kumman, senkö lehmän tappajan mökki tuo on?" kysyin minä.

"Eikä ... sen toisen ... hänen mökkinsä on wielä näkymättömissä, täällä edessäpäin", sanoi towerini.

Pian olimme menneet kummankin mökin ohitse. Minä tarkastelin kumpaakin mökkiä siwumennessämme ja mieleni tuntui niin kummalliselta. Mieleeni johtui, näette, noiden matalain majain asukasten riitaisuus, ja minusta tuntui sangen oudolta, kun ihmiset eiwät woi elää rauhassa, rakkaudessa ja hywässä sowussa toisiensa kanssa. Katsellessani noita molempia mökkejä, huomasin minä edellisen mökin akkunasta iloiset lapsen kaswot, jotka kaikin mokomin näyttiwät haluawan nähdä siwukulkijat. Tämänkin wuoksi lensi mieleeni ajatus: istutetaankohan tuohonkin wiattomaan ihmistaimeen jo noin nuorena wihan ja koston myrkyllisiä siemeniä, ja jos niin käypi, mitä hedelmiä se tulee kantamaan?

"Kummankoan mökin asukkaissa suurempi syy on tuohon pitkälliseen riitaisuuteen?" kysyin minä ajatuksistani hawahtuneena.

"Kuka hänen tietää ... eiköpä niissä liene wikaa molemmissa", arweli puhekumppanini.

"On kai ... eiköpä se niin liene", säesti toinen.

Näin haastellessa kului taiwal mitään erinomaisia tapahtumatta.

Minä kuljin usein yksinkin tuota taiwalta. Silloin tarkastelin aina noita mökkejä, joiden asukkaat oliwat niin riitaisat keskenänsä. Usein näin nuo lapsen kaswot tähystelemässä tielle; näyttipä wälistä siltä, kuin hän olisi hymyillyt. Tämän tähden tuli hän minulle melkein tutunomaiseksi, ja minä en woinut siwukulkiessani olla katsomatta, olisiko hän taasen akkunassa; harwa kertapa se olikin, jolloin ei niin ollut.

Eräänä kertana olin minä taasen kulkemassa samaa tietä. Oli ankaran kylmä ja wireä wiima. Lumi juoksi yhtenä suihkuna hankea myöten, tehden pensaisilla seuduilla monimutkaisia pyörteitä ja kiemuroita, leiskahdellen jonkun eteen kohdattuansa, pyöriwänä torwena ylös ilmaan, ja sieltä taasen laskeutuen hangelle, iloisesti pyörteitä tehden juosta wirisemään. Waikkei taiwaalta tullut lunta, meni tie kuitenkin umpeen, jonka wuoksi kulkeminen käwi hankalaksi.

Tultuani sen mökin kohdalle, jonka akkunassa olin tottunut nuo lapsen kaswot näkemään, oitis loin katseeni akkunaan, katsoakseni, olisiko hän taaskin siinä, mutta häntä ei näkynyt.

Ajatuksiini waipuneena ajelin minä eteenpäin minkä pääsin, katsellen lumen iloista tanssia. Olin jo siwuuttanut tuon toisenkin mökin riitaisine asukkaineen, kun huomasin, että edelläni meni pikku tyttönen. Minä kiirehdin hewostani, saawuttaakseni hänet pikemmin. Kun pääsin hänen luokseen, meni hän tiepuoleen ja päästi minut edelle. Minä pysäytin hewosen käymään ja rupesin tyttöä puhuttelemaan.

"Kenenkäs lapsi sinä olet?" kysyin minä.

"Mökin Antin ja Tiinan."

"Missä sinun kotisi on?"

"Tuossa mökissähän me asumme ... tulittehan sen siwu", sanoi hän.

"Tässäkö wiimeisessä?"

"Ei kun siinä toisessa... Ettekö te tunne minua?" sanoi hän, ja katsoi minua hymyillen silmiin.

"Sinä olet se, joka akkunasta aina katselet."

"Niinpä olenkin ... jopahan tunsitte ... heti minä tunsin teidät ... minä olenkin nähnyt monta kertaa..." sanoi hän ja nauroi niin että hänen werewät poskensa meniwät punaisen ja walkoisen kirjawiksi.

"Mihin sinä olet menossa?"

"Täällä minä käyn kirkonkylässä."

"No sittenhän sinun sopii tulla minun rekeeni; sinne minäkin menen."

"En minä tule."

"No miksei."

"Siksei, etten minä tule."

"Tästähän on puoli penikulmaa kirkolle ja tie on ummessa.

"Waikka."

"Ilma on kylmä; palellut wielä tälle taipaleelle."