Runoelmia

Pohjolan hyisen hallan sydänmailla Asuvi kansa köyhä, uuttera. On luonnon herkkuhedelmiä vailla Sen maa, ja sää on kolkko, ankara; Mutt' itse talven jäisen lumen alla Piilevi oraspelto vehreä, Ja karhu konnussansa nukkumalla Odottaa valoisata kevättä.

Tää kansa kaatoi kasket, kynti pellot, Viljeli ahovieret viljavat; Salojen sydämissä karjankellot Paimenten laulun kera kaikuvat. Verkkonsa vesihin ja auran maahan Upottaa uros uljas, sitkeä; Lohenkin, koskenniskaan kuohuvahan Nousevan, nostaa käsi väkevä.

Ja maasta mantuisesta nousi touko Rehevä; kyntö, kylvö laihon loi: Ja kau'as takamaille metsän kouko Pakeni, kun paimentorvi soi. Ain' edemmäksi salon sydämehen Siirtyvi viljelyksen vihannuus; Miss' äsken kulki karhu konnullehen, Siin' on nyt hakattuna mökki uus'.

Näin vuosisadat vierähti ja uudet Ain' astui suvut isäin jälkiä, Mutt' eivät rauhan töissä yksin suuret, Vaan myöskin sodan verileikissä. Se kansa, joka hijoi kirvehensä Ja kaatoi hongat, metsän kuninkaat, Ja keinollansa karhut poikinensa Surmasi, vihaiset ja raivokkaat,

Se iski myöskin säilän säkenöivän Syvälle vihollisen sydämeen, Ja laulun mahti rohkas' epäröivän, Puhalsi liekin tulikipeneen! Ja vihollinen verihinsä kaatui, Tai sankarina maansa edestä Sen puolustaja uljas -- luut ne maatui, Uus' oras nousi urhon verestä.

II.

Uus' vuosisata koitti, verirusko Punasi kansat hirmuvalollaan, Myös kansa Pohjolan se määrättihin Liekkeihin sodan julman astumaan. Tää kansa pieni monilukuista Vastahan vihollista taisteli; Sen hurme kuuma höyrys' hangella Ja kesän viljapellot kasteli.

Voi sydäntuskat, ahjo kärsimysten, Kuink' oli kuumaks' sulle säädetty, Kansani kallis! Tulen, hävitysten Kautt' eipä hätäs kau'aks häädetty, Vaan, vaikka, uljas, sydänverelläsi Itselles ostit maasi armahan, Ja annoit alttarille elämäsi, Astuen nimettömään tuskahan,

Niin sinun täytyi jättää vihollisen Jalkoihin maasi, kotilietes pyhän, Vaimon, lapsoset ja haudat isien, Nuo lempes korkeamman uhrit syvän, Ja työsi kaiken, hikes', veres' hinta, Maan viljavan, sen kaikki hedelmät, Ja kaikki, mit' on maassa kallihinta, Sen asees alttihiksi jättivät!

Ja sydämellä vertavuotavalla Sankarijoukko kulki maastansa, Taisteli, vuoti verta Uumajalla Ja itki kohtaloa kansansa. Sen näytti onni ikikadonnehen Ja kärsimysten uhri katkera Ollehen turha kansan taistellehen, Jos kuitenkin sen täytyi hukkua.

III.

Oi, soikaa kelloset vapauden! Oi, helkytä laulujen taikaa! Kas, noussut päiv' on riemullinen, Oi, kallista uutta nyt aikaa! On kansamme lahjana Luojaltaan, Nyt saanunna takaisin maansa, On laki ja oikeus ennallaan Ja vapaana henkivi kansa!

Sen palkinnon sankaruutesi toi, Näin Jumala johtavi meitä. Ei turhaan vuotanut veresi, oi! Siis käykäämme Jumalan teitä! On kansamme kansojen joukossa, Sill' on oma valtio, usko -- Voi synkehin yöhytkin poistua, Nousta kirkkahin aamurusko.

Ja urhot, jotk' edestä isäinmaan Näin kuolivat sankarimielin, Ei heitä heitetty unhottumaan, Vaan kantelon kultaisin kielin Heill' ikimuistoksi sytytettiin Sydämihin hehkuva palo, Mi lemmen liekkinä roihuvi niin, Kuin Pohjolan taivahan valo.

IV.

Mutt', oi, ken kannelta helkyttää Niin ihmehen ihanaista? Se sydänjuuria lämmittää, Ja henkeä suomalaista Taas uusi innostus nostattaa, Kun kuulla saa urostöistä, Joill' urhot maatansa puolustaa, Ja miehistä miekkavöistä.

Se poika kylmän on Pohjolan Tää laulaja sulokieli, Jonk' ahjo tuntehen hehkuvan, On isänmaallinen mieli. Oi isänmaani, sa kallihin! Kuink' olit uupunut aivan, Sun äidinkasvosi kyynelin Oli uurtunut alla vaivan.

Mutt' oi nyt taas niitä kirkasti Uus' ilo, hehkuva into, Kuin morsian sielusi riemuitsi, Ja rajusti sykkäili rinta. Se poika, jok' äitinsä, isänmaan, Näin nostatti uinumasta, Läpi aikakausien muistetaan Sulolaulusta tenhovasta.